2014

Yleinen Ei kommentteja

Nyt kun vuosi vaihtui, pitänee sanoa muutama sananen edellisestä.

2014 oli aika tapahtumarikas vuosi. Alkuvuodesta kamppailin vielä itseni, ja erilaisten ihmissuhteiden kanssa. Pohdin paljon, ketä tarvitsen elämääni ja ketä en, kuka on sen arvoinen, että antaisin itsestäni osan. Tiesin, että on vain pari hassua ystävää, joiden ystävyyteen panostaisin, ja muut saavat sitten mennä omalla painollaan. Jouduin myös muutamaan ihmiseen katkaisemaan välit, ajatellen omaa jaksamistani, sekä perhettäni. Opin hienon läksyn; haali niitä ihmisiä ympärillesi, jotka haluavat hyvää, mutta ne, jotka aiheuttavat lähes pelkkää mielipahaa pitää sulkea pois.

Alkuvuodesta asuin pienessä opiskelijakämpässä esikoisen kanssa. Ajattelin että no tässä asutaan niin kauan että opiskelut on käyty. Tosi pienihän se koppero oli, minä nukuin olohuoneen sohvalla, esikoisella oli oma huone. Olin yksinhuoltaja, aivan kuten siihen astikin esikoisen syntymästä lähtien. Meillä meni kivasti, keskityin kouluun, ja vietin paljon aikaa vain lapseni kanssa. Olin varsin tyytyväinen elämäämme.

Mutta sitten kävikin se, mitä olin jo pitkään haaveillut. Vaikka olinkin aina tyytyväinen ihan yksistään lapseni kanssa (ihan tosi, minä pidin yh-äidin roolista paljon), minulla oli aina haave. Jokaisellahan on haaveita. Oma haaveeni oli kuitenkin kokonainen perhe. Olisi ihanaa, jos olisi kaksi lasta ja mies, sekä omakotitalo. Ja sitten vielä se yksi tietty mies, jota olin salaa rakastanut jo pitkälle toista vuotta, mutta jolle en kyennyt sitä kertomaan. Luulin aina ettei häntä kiinnosta olemassaoloni niin paljoa. Toki me vietimme aikaa keskenämme, mutta jotenkin ajattelin aina että se olisi siinä. Ja luulin kyllä että lapseni oli myös este. Mutta jotenkin tämä nyt sitten tapahtui. Haaveesta oli tulossa totta. Lapsi sai alkunsa yhteisymmärryksessä, ja jotenkin oli vain luontevaa muuttaa yhteen ja perustaa se perhe. Kaikki luuloni menivät ihan vika suuntaan!

Muutto toisen ihmisen kanssa asumaan jännitti tolkuttoman paljon. En ollut asunut toisen kanssa vuosiin. Se kesä meni paljon tutustumiseen ja opetteluun, että miten nyt eletään uusperheen elämää.

Olin kuullut juttua uusperheiden elämästä, että se olisi pelkkää riitaa ja vaikeuksia. En tiedä miksi koin tuon todelliseksi, sillä olen itse uusperheen lapsi. Odotin siis paljon pahempaa. Esikoisella oli toki uhmansa miestä kohtaan, oltiinhan me oltu aina tosi tiiviisti vain kahdestaan, eikä kukaan oikein koskaan edes uskaltanut tulla meidän väliin ennen, olimme saaneet elää omassa kuplassamme lähes neljä vuotta. Ihan ymmärrettävää, sillä nyt äiti ei olekaan enää ainoa aikuinen, ja hattua täytyy nostaa tuolle miehelle, kun niin mallikkaasti hoiti asiat. Esikoinen siis ei halunnut uskoa että nyt meidän kanssamme asuu joku muukin joka määrää, ja joka myös saa äidiltä huomiota. Silti olen uskomattoman ylpeä pojastani, sillä hän loppujen lopuksi otti asian todella rauhallisesti ja mallikkaasti, ja voin jälleen mainita että minulla on todella fiksu lapsi

Ja siihen ne ongelmat sitten jäivätkin. En tiedä miksi, mutta jotenkin tuntuu että arki sujuu todella hyvin, eikä meillä riidellä. Ymmärrämme toisiamme, ja kunnioitamme. Ei ole syytä alkaa nipottamaan tai huutamaan.

Kuitenkin. Takaisin vuoteen 2014. Lasta odotettiin, tutustuttiin toisiimme ja elettiin mielestäni ihan normaalia elämää. Kävin koulua ja vartosin äitiyslomalle pääsyä. Ja sitten kun se loma alkoi, niin tylsäähän siinä tuppasi välillä olemaan. Ostin kotiin ompelukoneen ja saumurin, jotta pystyn pitämään yllä innostusta ja kehittämään itseäni.

Ja sitten poika syntyi. Erittäin suloinen pienokainen. Synnytys meni paljon paremmin kuin odotin, ja vauva-arkikin on yllättänyt iloisesti. Esikoinen oli alkuun hieman mustasukkainen, mutta se laantui nopeasti.

Joulu meni yllättävän hyvin poikien kanssa, ja vuoden vaihdekin! Esikoinen pelkäsi hieman raketteja kovan äänen vuoksi, mutta kyllä niistä silti tykättiin.

Olen vuonna 2014 saanut monta hyvää asiaa, ja vuosi on minusta todella hyvä vuosi! Pojat saivat myös pari serkkua, nimittäin veljeni ja siskoni saivat kumpikin lapsensa loppu vuodesta. Nyt on vauvoja, ja vertaistukea!

Toivon, että vuoden päästä voin sanoa jälleen, että edellinen vuosi on ollut positiivinen ajanjakso. Ainakin alku näyttää lupaavalta.

-emiljaana

Valmistelujen tuska

Yleinen Ei kommentteja

Muistan ajatelleeni monesti ”mä en pidä mitään juhlia” koskien nimiäisiä. Meillä ei poikaa kasteta, sillä meidän perheestämme ei kukaan kuulu kirkkoon. Esikoisen kastoin pienoisen painostuksen saattelemana, mutta hänetkin on kirkosta erotettu. Miksi? Koska en ensinnäkään koe, että poika on pakko kasvattaa kristillisten oppien mukaan, vaan annan hänelle oman päätäntävallan koskien uskontoja. En koe, että on minun päätettävissäni se, mihin hän uskoo. Toisekseen ei mahdu omaan pääkoppaani se, että ei voisi olla ajatukseltaan kristitty ilman että on seurakunnan kirjoilla. Tuskin Jumalaa kiinnostaa kenen nimi on lapussa ja kenen ei. Ja kolmannekseen pieni vauva ei voi olla syntinen, ja varmasti ei jää mistään paitsi jos hänen päänsä päällä ei pidetä kättä ja lausuta muutamaa sanaa. Nämähän ovat vain muodollisuuksia ja perinteitä. Kauniita toki, enkä kadu sitä kaunista seremoniaa esikoisen kohdalla, mutta kuopuksen kanssa tuntuisi jo halveksuvalta pitää moisia. Pojat saavat liittyä kirkkoon jos haluavat, osallistua jokaiseen uskontotuntiin ja mennä koulun/päiväkodin/sukulaisten kanssa kirkkoon halutessaan. Mutta uskontoja on monia, samoin kuin musiikkityylejä, harrastuksia ja ammatteja, enkä minä niitäkään päätä heidän puolesta.

Siispä toinen vaihtoehto on nimiäiset. En minä niitäkään olisi koska tiesin että jaksamiseni joutuu hitonmoiselle koetukselle, mutta ”se on epäreilua jos vain toisella pojista on ollut juhlat ja toisella ei”, niin ja voihan se kaduttaa jälkikäteen jossei mitään ole pitänyt. Pitkään mietittyäni taivuin pitämään nimiäiset, ja luoja että olen kironnut päätöstäni.

No, juhlien kuuluisi olla huomenna. Kuopus on valitellut vatsaansa jo kolmatta vuorokautta putkeen, eikä ole nukkunut pitkiä pätkiä kuin yhdet päiväsaikaan, joten suoraan sanottuna väsyttää niin paljon että itkettää. Nyt hän on tämän päivän ollut rinnalla koko päivän, liekö sitä kuuden viikon ikäisen tiheän imun kautta tulossa. Esikoisen huone on kuin ydinpommin jäljiltä, kakku leipomatta ja siivotakin pitäisi. Onneksi karsin leivottavista kaiken muun pois.

Myönnän, tekisi mieli peruuttaa juhlat kokonaan. Mielestäni on ihan ok syy jos sanoo että nyt en vaan jaksa ja pysty. Mutta ei, kyllä ne nyt vaan pidetään. Se joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön. Yhdet juhlat, pistetään toimimaan. Varmasti itken koko valmistelujen ajan, mutta kun onnistun, niin voin taputtaa itseäni olalle. Joohan?

-emiljaana

Neuvolakäynti ja löhöilyä

Yleinen Ei kommentteja

Keskiviikkona tuli käytyä neuvolassa. Neuvolatäti kehui vaihteeksi vatsaani, joka on arveton ja sievä. ”Mukavaa katseltavaa kun se on niin täydellisen näköinen”.

Kaikki arvot kohdillaan, painoa tullut 400g ja sf-mitta menee tasaisesti käyrällä.

Itse olen todella väsynyt. Nukkuisin vain kaiket päivät koko ajan. Neuvolatäti vähän säälivästi puhui että ”saisihan hän jo syntyä, on sopivan kokoinen ja sinäkin jo niin uupunut”.

No tässä sitä sitten odotellaan, että koska. Tekemisen puute on nostanut päätään, ja minulla harvoin on vaikeuksia keksiä tekemistä. Harvemmin on tullut vastaan päiviä, että olisi tylsää. Mutta nyt kun juuri mitään ei jaksa tehdä, niin alkaahan tässä tylsä tulemaan. Löhöily vie valtaosan päivistäni. Nukun pitkin päivää pieniä pätkiä, sillä öisin uneni on hyvin katkonaista jos edes ylipäätään saan unta.

Eipä siinä, nukkuminen ja makoilu on ihan kivaa, joten tehdään sitä nyt sitten ihan urakalla!