Valmistelujen tuska
Muistan ajatelleeni monesti ”mä en pidä mitään juhlia” koskien nimiäisiä. Meillä ei poikaa kasteta, sillä meidän perheestämme ei kukaan kuulu kirkkoon. Esikoisen kastoin pienoisen painostuksen saattelemana, mutta hänetkin on kirkosta erotettu. Miksi? Koska en ensinnäkään koe, että poika on pakko kasvattaa kristillisten oppien mukaan, vaan annan hänelle oman päätäntävallan koskien uskontoja. En koe, että on minun päätettävissäni se, mihin hän uskoo. Toisekseen ei mahdu omaan pääkoppaani se, että ei voisi olla ajatukseltaan kristitty ilman että on seurakunnan kirjoilla. Tuskin Jumalaa kiinnostaa kenen nimi on lapussa ja kenen ei. Ja kolmannekseen pieni vauva ei voi olla syntinen, ja varmasti ei jää mistään paitsi jos hänen päänsä päällä ei pidetä kättä ja lausuta muutamaa sanaa. Nämähän ovat vain muodollisuuksia ja perinteitä. Kauniita toki, enkä kadu sitä kaunista seremoniaa esikoisen kohdalla, mutta kuopuksen kanssa tuntuisi jo halveksuvalta pitää moisia. Pojat saavat liittyä kirkkoon jos haluavat, osallistua jokaiseen uskontotuntiin ja mennä koulun/päiväkodin/sukulaisten kanssa kirkkoon halutessaan. Mutta uskontoja on monia, samoin kuin musiikkityylejä, harrastuksia ja ammatteja, enkä minä niitäkään päätä heidän puolesta.
Siispä toinen vaihtoehto on nimiäiset. En minä niitäkään olisi koska tiesin että jaksamiseni joutuu hitonmoiselle koetukselle, mutta ”se on epäreilua jos vain toisella pojista on ollut juhlat ja toisella ei”, niin ja voihan se kaduttaa jälkikäteen jossei mitään ole pitänyt. Pitkään mietittyäni taivuin pitämään nimiäiset, ja luoja että olen kironnut päätöstäni.
No, juhlien kuuluisi olla huomenna. Kuopus on valitellut vatsaansa jo kolmatta vuorokautta putkeen, eikä ole nukkunut pitkiä pätkiä kuin yhdet päiväsaikaan, joten suoraan sanottuna väsyttää niin paljon että itkettää. Nyt hän on tämän päivän ollut rinnalla koko päivän, liekö sitä kuuden viikon ikäisen tiheän imun kautta tulossa. Esikoisen huone on kuin ydinpommin jäljiltä, kakku leipomatta ja siivotakin pitäisi. Onneksi karsin leivottavista kaiken muun pois.
Myönnän, tekisi mieli peruuttaa juhlat kokonaan. Mielestäni on ihan ok syy jos sanoo että nyt en vaan jaksa ja pysty. Mutta ei, kyllä ne nyt vaan pidetään. Se joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön. Yhdet juhlat, pistetään toimimaan. Varmasti itken koko valmistelujen ajan, mutta kun onnistun, niin voin taputtaa itseäni olalle. Joohan?
-emiljaana