Meillä on kesällä juhlat. Tai ei meillä, mutta meidän suvussa. Olen aina kokenut juhlat jotenkin vaikeiksi, sillä olen vähän aina ollut hukassa tyylini ja vaatteideni kanssa. Nyt kuitenkin odotan innolla juhlia. Isäni täyttää 50-vuotta, joten juhlat ovat suuret, ja haluan panostaa omalla osallani näihin. Samalla saan hieman haastetta, ja uutta motivaatiota ompeluun.
Päätin tehdä juhlavaatteet itse. Teemana on rock-henkisyys, ja väreinä punainen ja musta (koska ne nyt vaan ovat ehkä parhaimmat värit tähän hommaan). Pojille teen liivit ja paidat, farkut jos on tarve. Mukavuus on mielestäni lapsilla ykkösprioriteetti. Kuitenkin niin että yläosat sopivat farkkuihin, sillä suorat housut eivät vain lämmitä mieltäni. Esikoiselle suoran mustan paidan, ja punaisen liivin. Kuopukselle mustan bodyn paitakauluksella, ja siihen yhdistettynä liivin, jotta lapsella olisi mukavampi olla. Ja jos tuo mies pääsee juhliin mukaan, niin hänellekin jotain kivaa.
Itselleni teen 50-luvun mekon Pin-up tyyliin. Olen aina halunnut kyseisen tyylisen mekon, mutta ne valitettavasti ovat kovin tyyriitä, etten ole malttanut ostaa. Nyt olisi täydellinen hetki tehdä sellainen itse, ja se tulisi jopa käyttöönkin! Mekko tulee olemaan punainen, ehkä mustilla yksityiskohdilla. Mekossa on lyhythihainen paitapuseron mallinen yläosa, jotta etuosan saa auki imetystä varten. Mekon alle teen erikseen vielä mustan tyllihameen, jotta helmasta tulee muhkeampi.
En millään malttasi odottaa pääseväni ompelemaan! Motivaatio on ihan huipussaan, ainoa vaan että talous rajoittaa hieman, sekä aika. Juhlat ovat heinäkuussa, joten enköhän ehdi nämä väsäämään siihen mennessä. Odotellessa teen vanhoja tilaustöitä, joihin kuuluu mm. leggingsejä, paitoja, mekkoja ja yksi pöytäliina. Haastetta tosiaan kaipaan, sillä ihan perusvaatetta osaan mielestäni jo tehdä.
Jännityksellä odotan, saanko valmiiksi, vai luovutanko. Nyt tuntuu siltä, että en todellakaan aio luovuttaa, mutta entä sitten, kun olen itse työn touhussa ja tulee takapakkia? Saas nähdä. Meinasin tehdä näistä vielä portfoliot, jotta saisin ehkä hieman nuoleskeltua opettajia, kun palaan koulun penkille 😉 Kesää odotellessa!
Muistan miettineeni kuopuksen odotusaikana, että ”anna aikaa myös itselle” ja ”uskalla jättää lapsi isälleen ja lähde viihteelle”.
Olen ollut aina vähän kontrolloiva lapsiini liittyvissä asioissa. Kontrolloiva niin, että hoitoon jätettäessä on aina ollut monta neuvoa ja toisinaan ihan paperilla kaikki ylhäällä. Luulen tämän johtuvan esikoisen allergiasta ja atopiasta, sekä siitä että ollaan oltu aina kaksin. Paperilla on lukenut mm. ruokailu- ja nukkuma-ajat, ihonhoito ja allergiat sekä muuta ns nippelitietoa, kuten ”poika nukahtaa parhaiten näin ja tykkää erityisesti tästä”.
Joidenkin mielestä olen ollut, ja olen edelleen, ylihuolehtiva ja liian kontrolloiva, joidenkin mielestä vain välitän paljon myös hoidossa ollessa lapsestani ja näytän sen vahvasti tätä kautta. Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää että lapsella on kaikki hyvin hoidossa, ja jos siellä jotain on, niin hänen tulee saada aina soittaa minulle tai tulla kotiin jos siltä tuntuu.
Joten voinette kuvitella, että yht äkkiä vastuun jakaminen täysin toisen kanssa saattaa tuottaa ongelmia. Olen vielä lisäksi hieman päsmäri, että ei kun se tehdään näin eikä noin. Tästä harvemmin on mitään tullut sanottavaa nyt vajaan vuoden aikana, mutta itse joudun päässäni miettimään näitä paljonkin. On vaikeaa jakaa lasta, jos on tottunut pitämään hänet täysin itsellään. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ellei ole itse ollut totaaliyksinhuoltaja, ja sitten perustaa uudestaan perheen.
Nyt kuopuksen kohdalla ajattelin, että minun on pakko höllätä otetta jotta isäkin saa mahdollisuuden tasavertaisena vanhempana. En halua, että äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta ja isä komentaa. Ei ei, haluan että kumpikin tekee saman verran. Muistan miettineeni ensimmäisen kuukauden aika monestikin että ”eikä, ei sitä noin tehdä”, mutten kuitenkaan sanonut mitään. Hetken päästä hoksasin itsekin että jos olisin sanonut, olisi isä varmasti turhautunut, eikä mikään olisi hyvin jos kumpikin tekisi täysin samoin. Suurimman osan ajasta arkea helpottaa se, että teemme asiat eri tavalla. Välillä on niin, että lapsi haluaa isän syliin, eikä äidin, aivan sama vaikka äiti pitäisi samalla tavalla sylissä – se ei ole sama asia. Onneksi en silloin alkanut kontrolloimaan.
Silti jos poika huutaa ja huutaa, iskee kontrollifriikki ja käyn hakemassa lapsen toisen sylistä. En kestä kuunnella huutoa. En vain kestä. Välillä haen siksi että aistin isän kireyden, välillä siksi että nyt ei vaan kestä. Huuto on ainoa tilanne joka saa sydämen hyppimään kurkkuun, kummankin lapsen kohdalla.
Viihteelle?
Olen ollut viihteellä viimeksi odotusaikana kaksi (vaiko kolme?) kertaa, mieheni kanssa. Ennen odotusaikaa hieman useammin, sillä esikoinen tykkää yökyläillä (välillä tuntuu, että hän asuisi mielellään muualla, koska kyläily on niin kivaa). Kuopuksen syntymän jälkeen en kertaakaan, kuopus lähenee nyt viittä kuukautta.
En koe, että tarvitsisin vapaailtaa lapsista. Mutta kyllä välillä itkettää jos mies lähtee kaverin kanssa ulos, viihtyy monta tuntia, ja itse hoidat itkuisia poikia kotona, että olisi se kivaa jos itsekin pääsisi. Olisi äärimmäisen mukavaa jos pääsisi hetkeksi irtaantumaan lapsista, ja saisi ajatella jotain muuta, ehkä sitä käyttäytyisikin eri tavalla sen jälkeen.
Mutta tämä tuntuu äärimmäisen hankalalta, lähes mahdottomalta. Esikoinen olisi ihan ok, mutta kuopus. Kuopus itkee isänsäkin seurassa sydäntä särkevästi, jos tissinkaipuu iskee, enkä ole kotona. Siihen ei auta mikään. Lapsi huutaa niin kauan kunnes saavun paikalle. Joku näppärä sanoisi tähän ”anna huutaa, ei se siitä rikki mene”. Mutta miksi antaisin? Se ei tee hyvää isälle, itse en pystyisi rentoutumaan ja lapsi, no, mikäli on lukenut vähääkään lapsen stressistä ja kortisolista niin tietää, että lohduton itku aiheuttaa monen päivän stressitilan, vaikka vauva olisi päälle päin ok.
Toki isä on tuttu, joten ei jäisi hoitoon, saatika yksin. Mutta rehellisesti, kuinka moni äiti nauttii vapaaillasta jos lapsi itkee koko sen ajan? Sanoisin, ettei yksikään tervejärkinen.
En ole aloittanut kehoni reenaamistakaan vielä, vaikka motivaatiota olisi paljonkin, juuri siksi että nuorin ei ole valmis irtautumaan. Tiedän että tämä on vain vaihe, eikä kestä ikuisuutta (sekä kehon palautumiseen suositellaan 9kk tekemättä raskasta liikuntaa, ellei ole sitä jo ennen lasta tehnyt), mutta kyllä se välillä ottaa pattiin. Ystävät ja muut tuttavat menevät ja tekevät vaikka heilläkin on vauvoja, kun itse en vain voi.
Harrastus olisi kiva. Sellainen, mitä tekisi muualla kuin kotona. Se toisi jaksamista arkeen ja saisi mielen pysymään virkeänä. Mutta kerkiäähän sitä sitten kun lapsetkin ovat valmiita. Koska minä en lapsiani huudata yhden vapaaillan takia, tai tunnin lenkin vuoksi jonne voisin ottaa lapsen mukaan. En huudata vaikka käskettäisiin. Ehdoin tahdoin en lapsen luottamusta ja turvallisuuden tunnetta riistä, ellei siihen ole erittäin painavaa hyvää syytä (kuten tehohoito sairaalassa).
Joskus mietin niitä perheen äitejä, jotka sanovat, etteivät ole käyneet viihteellä vuosiin, tai että lapset eivät ole koskaan olleet yökylässä kaikki samaan aikaan. Että miten he kestävät? Olen todennut, että toimiva ja hyvä parisuhde on erittäin tärkeä osa tätä, sekä usko siihe että jaksaa. Ja vaikkei jaksaisi, niin näyttää rehellisesti että kuulkaas tänään on huono päivä ja äitiä kiukuttaa (uskon, että lapselle on näytettävä rehellisesti eri tunteita, eikä pidätellä itkua jos jokin itkettää). Nämä ovat auttaneet omaan jaksamiseeni. Haaveilen leffaillasta ja hyvästä ruoasta parhaan kaverini kanssa, mutta parhaimmat eivät katoa, eli kyllä sitä ehtii. Kuopus ei loputtomiin ole niin riippuvainen minusta. Sitä paitsi, onhan hän mahdottoman pieni vielä. Hänellä on luonnollinen tarve olla lähellä, ihan jo selviytymisenkin kannalta.
Kyllä mä pärjään, mutta mitenkä muut äidit? Onko heillä samanlaisia tunteita?
Kuopus on nyt neljän kuukauden ikäinen. Maagiset 4 kuukautta kun lapsi voisi alkaa syödä kiinteitä. Voisi, niimpä. Tälle on montakin ”perustelua” miksi söisi, mutta myöskin vastapainoa. Mikä sitten on oikeasti hyvä? Ehkä sen jokainen punnitsee itse henkilökohtaisesti. Suositus on kuitenkin edelleen täysimetystä kuuden kuukauden ikään, vaikka siitä onkin ollut uutisissa nyt paljon.
Nyt monesti pettymyksen todenneena läheisilleni ja ei niin läheisille, että ei, meillä ei syödä kiinteitä vielä. Eikä tämän asian kuuluisi hetkauttaa ketään. Muut saavat tehdä miten haluavat, joten mekin saamme, eikö?
Kävimme neuvolassa. Poika kasvaa hyvin, painoa on vajaat 8 kiloa, mikä on keskikäyrällä, mutta tämäpä pienokainen on normaaleja lapsia pidempi. Pitkältä hän minustakin on aina tuntunut. Neuvolassa kannustetaan hyvin täysimetykseen kuuden kuukauden ikään asti. Aina kysyvät että ”vieläkö on täysimetyksellä” ja aina kehutaan että hieno juttu! Oma äitiysneuvolan tätini kehuu aina vuolaasti kun olen jaksanut imettää. Ja aionkin imettää vielä pitkään, jos lapsi niin tahtoo.
”Äiti, veikka syö mut!”
Yöt ovat alkaneet rullata mukavammin. Tai no, mukavammin ja mukavammin, edelleen kuopus herää parista kerrasta kymmeneen kertaa, mutta nyt kaikki heräämiset eivät ole maidon haluamista, vaan muuta äheltämistä ja pyörimistä. Olen ajatellut sen johtuvan kaikesta uudesta oppimastaan, mikä tekee lapset levottomiksi yöllä. Mukavuudella tarkoitan sitä, että lapsi nukahtaa illalla sänkyyn, ja nukkuu muutaman tunnin itsekseen. Tämä on mielestäni huomattava edistys verrattuna aikaisempaan.
Kuopus on myös hurjan sosiaalinen. Hän kaipaa jatkuvasti leikittäjää, juttelijaa ja uutta touhuamista. Vaikka hän viihtyykin lattialla jo paljon, niin silti häntä saa kanniskella pitkin päivää. Väittäisin, että nukuttu ja kannettu aika vuorokaudesta ovat lähes samoilla mitoilla, päiväsaikaan siis. Onhan hän nykyään enemmän hereillä, kuin nukkuu. Välillä turhauttaa suunnattoman paljon, kun ei halkea kahdeksi – toista pitää kantaa ja samaan aikaan hoivata toista.
Esikoisella on tullut taantumusta. Hän on alkanut puhua höpöjä, kiukutella kuin taapero, heittäytyy lattialle ja leikkii ettei osaa. Ja mikä ehkä suurin ihmetykseni oli vessa-asiat. On tullut jokunen vahinko (tiedän, jotkut neljävuotiaat eivät vieläkään ole täysin kuivia), mikä on todella outoa. Esikoinen ei ole tehnyt vahinkoja sitten yökuivaksi jäämisen jälkeen kuin yhden käden sormilla lasketun verran, ja hänestä tuli yökuiva alle kolmen ikävuoden.Nyt täytettyään neljä, hän ei ole kertaakaan kastellut, ja täyttäähän hän jo viisi kesällä. Viimeisin kerta (ennen tätä taantumaa) taitaa olla silloin kun hän oli juuri täyttänyt kolme.
Kierrätysmateriaaleista askartelua!
Olen yhdistänyt hyvän kuivaksi opettelun lapsentahtisuuteen. En koskaan jaksanut opettaa lasta kuivaksi, tai kokeilinhan minä kerran tuloksetta. Siitä tuli pelkkää ”ei äiti, ei haluu”-huutoa joten ajattelin että lapsi ei ole valmis. Tämä oli joskus kun poika oli alle kahden. Ei mennyt aikaakaan kun lapsi itse totesi eräänä päivänä repien vaippansa pois ”äiti, ei tarvii tätä enää”, ja niinhän se sitten jäi. Jokunen vahinko tuli siitä kuukauden sisällä, mutta sen jälkeen päivävahinkoja ei ole juurikaan sattunut. Yökuivuutta ehdotin hänelle, kun yövaippakaan ei kastunut enää päiväkuivuuden jälkeen kuin harvakseltaan. Yökastelua ei ole tapahtunut kuin vähän, nekin ovat olleet sitä luokkaa, että lapsi on juossut vessaan ja bokserit ovat kastuneet hieman ennen pytylle pääsyä.
Eväsretki lasten kanssa.
Olen ajatellut, että ehkä nämä perusasiat kuten kuivaksi opettelu, ruokailujut, nukkumiset ja tutista vieroittamiset ovat toimineen helposti, koska esikoisen 0-3v allergia- ja ihosairauskaudet olivat niin pahat. Jossain on helpompaa, niin toisaalla sitten vaikeampaa.
Nyt kuitenkin toisen lapsen myötä on tuntunut menevän ihan päälaelleen tämä homma. Ehkä esikoisen vilkas ikäkausikin tekee osansa, sekä täysin uusi perhekuvio (tietenkin), mutta nyt tuntuu että se oma lapsi on kadonnut johonkin taas. Kotona on välillä todella kireä tunnella, sillä esikoinen ei millään tunnu ymmärtävän, eikä ehkä ehdikään ymmärtää touhuiltaan ja energialtaan. Näin ollen sattuu välillä milloin mitäkin, kuten sohvalta tippumista – kun on juuri sanottu ettei siinä saa jumpata. Olen myös itse herkässä tilassa, joka aiheuttaa tämän tästä turhia kimpaantumisia ja maltin menettämisiä, toki väsymyskin ajaa asiansa tässä.
Esikoisen askartelema kortti kummisedälle, kangas- ja pahvijämistä!
Jos esikoisen kanssa touhuaisi ihan jatkuvasti panostaen itse 110% niin hänet saisi pidettyä tyytyväisenä. Mutta se tarkoittaisi pienemmän laiminlyöntiä ja itsensä puhkiin kuluttamista. Täytyisi nyt saada sisäistettyä hänelle, että ei, koko ajan ei tarvitse touhuta hikipäässä vaan välillä voi, ja täytyy rauhoittua, ja maailmassa – sekä meidän perheessä – on muitakin jotka tarvitsevat ja ansaitsevat huomiota.
Aamun lastenohjelmat.
Kuitenkin. Olen ollut paljon ulkona lasten kanssa nyt kun on kevät tuloillaan ja aurinko paistaa. Ihan tolkuttoman ihana ilma (lukuun ottamatta allergisia oireitani)! Nyt on ompeluksetkin jääneet hieman vähemmälle, mutta on sitä silti tullut tehtyä uusia juttuja. Ja edelleen työn alla on paljonkin tekemistä. Olemme myös paljon askarrelleet.
Pientä hiljaiseloa ollut. Syynä alkuun neuvolassa saadut rokotteet, sekä yht äkkiä yltynyt ompeluvimmani.
Kissakin uskaltautunut syliin!
Kuopus painoi hiukan reilu 7 kiloa kolmen kuukauden neuvolassa. Keskikäyrällä menee aika lailla kaikissa. Isoveli oli ikäisenään hieman painavampi. Kolmen kuukauden neuvolassa tuli myös rokotteet, kaksi erittäin inhottavaa piikkiä sekä rota. No ne piikit. Huusihan se niin paljon että meinasi itku päästä itseltä. Mutta rokotteista ei sen koommin mitään tullut. Kuopus oli hieman väsynyt ja vähän itkuinen mutta siinäpä se. Tuota kesti sen viikon verran, hieman vatsanvääntelyitä mukanaan.
Kuopus kannattelee jo todella hyvin päätään, sekä ottaa leluista kiinni. Hän tutkii sormiaan jatkuvasti ja opettelee uusia äännähdyksiä. Nyt hän viihtyy jo pitkän aikaa lattiallakin itsekseen!
Esikoisella on joku näsäviisastelukausi meneillään. Tolkuttoman rasittavaa pidemmän päälle. Vaikka elänkin melko lapsentahtisesti (en voi väittää eläväni täysin, sillä se ei ole minusta oikein kaikissa tilanteissa), on nyt tullut tilanteita, joissa voisi toimia paremminkin. Hiljaa itsekseni sitten iltasella mietiskelen että mitä olisi voinut tehdä toisin.
Esikoinen on muuten kovin reipas ja auttavainen. Hänellä on valtavasti virtaa ja kyselytulva on välillä ihan sietämätön. ”Äiti, miks maapallo pyörii? Äiti, asuuko hait Suomessa? Onko Norjassa karhuja?”
Hän on herkkä, erittäin herkkä. Hän on aina ollut. Vauvana hän ilmoitti hyvinkin kärkkäästi, mutta vienosti jos joku oli pilalla. Taaperona hän veti ”huutokonsertin”, mutta nykyään hän vain itkee. Ja paljon itkeekin. Uskon, että suurin osa itkuista liittyy henkiseen kasvuun, vaikka hän itkee normaalistikin paljon. Hän vain on niin herkkä. Ja se on mielestäni kaunis ominaisuus ihmisessä.
Samalla kun hän on herkkä, hän on myös auttavainen ja omatoiminen. Hän on alkanut kuorimaan omenoita ja porkkanoita itse! Hän myös leikkii veikan kanssa paljon, ja välillä oikein pyytää että veikka tulisi huoneeseen katsomaan leikkejä. Hän tekee salaatin, tykkää imuroida, ja auttaa muutenkin paljon.
Mutta hän nälvii. Voi että, koskahan se loppuu? Milloinka tämä vaihe menee ohi?
Noh, asiasta toiseen.
Olen ommellut nyt paljon. Ehkä siksi että kuopus nukkuu ja viihtyy paremmin, ehkä siksi että inspiraatiota on huimasti, ken tietää. Mutta ommellut olen, ja tehtävää olisi vaikka millä mitalla lisää pääni sisällä!
Esikoinenkin on ommellut. Hän on tehnyt pussukan ja paidan – tosin vähän helpotetun version. Hän on hurjan kiinnostunut siitä. Eilen suunnittelin itselleni takkia paperille, niin hän tuli viereen piirtämään että ”tee äiti tällainen”, ihan värien kera. Hän auttaisi paljonkin, mutta harmi että on paljon vain tiellä jos omiani teen. Tietenkin annan auttaa, mutta oma pinnani on melko lyhyt jos kohteena on oma tekeleeni. Siksi hän saa omia töitä tehdä vanhoista lakanoista.
Tässä siis tuotoksiani.
Ristiäislahjaksi sänkyyn kissasuoja ja siihen mätsäävät verhot!
Ensimmäinen tekemäni body pikkuveikalle ja paita isoveikalle.
Imetysystävällinen mekko itselleni.
Tässä mekko toimintatestailussa.
Farkut itselleni.
Ja pojille, paita ja body!
Meidän arki on nyt alkanut mennä jo samaan tahtiin joka päivä. Isoveikka menee nukkumaan 19.30-20.00, sen jälkeen heti pikkuveikka. Hän nukkuu kolmisen tuntia ja syö, jolloinka itse menen nukkumaan. Yöllä herätään aika tarkkaan 2h välein syömään, ja seitsemältä, viimeistään kahdeksalta herätään kaikki. Päivällä kuopus nukkuu 4-5 lyhyehköt päikkärit ja sitten onkin taas ilta.
Itseäni ei haittaa yöheräilyt ja tiiviit syötöt, tiedän että lapsi tarvitsee sitä. En koe mitään tarvetta lähteä muuttamaan mitään, vaikka väsyttääkin. Välillä yöllä mietin että olispa kiva jos joku muu välillä hoitais tänkin, mutta ajatustasolle se jää. Päivälläkin mietin että pitäisikö pumpata että saisi hetken olla vaan, mutta en raaski, sillä lapsi tarvii mua. Kyllä mä kerkiän, eikä tässä mitään puhkikulutettuja olla. Mä oon vielä niin tiukkis imetykseni suhteen, että en uskallakaan oikein lähteä pullosta antamaan, ettei vaan ala vauva hylkimään rintaa.
Myönnän, että teen kyllä paljon lapsien vuoksi ennenkuin pyydän apua. Mutta kyllä mä osaan sitä apuakin pyytää. Kuopus on omasta mielestäni helppo, mutta oma vertauskuvani kohdistuukim vain esikoiseen, joka oli äärimmäisen vaikea. Siihen nähden meillä menee ihan kivasti, väsymyksestä huolimatta.
Onhan sitä tullut ommeltua, vaikkei niitä ole tullut postattua. Nyt siis yksi postaus pyhitetty vain niille.
Ensimmäisiä tekeleitäni olivat paidat esikoiselle. Tämä taisi olla ihan ensimmäinen, tehty reilu vuosi sitten, ja on yhä käytössä. Tämä on siis yökkäripaita, ja kamalan nukkaantunut nykyään. Mutta tykätty!
Tämä vilahtikin jo yhdessä postauksessa. Tämän tein itselleni, ensimmäinen työni omilla kaavoilla. Liivissä on takana aplikoitu pääkallo (joka oli muuten pirun rasittava!) joka oli myös ensimmäisiä kokeilujani. Olen varsin tyytyväinen tähän, ja se kuvastaa mukavasti tyyliäni.
Kuopukselle tein peittoon ja makuupussiin rattaisiin uudet päälliset odotusaikana.
Odotusaikana ompelin myös ensimmäiset farkut. Ne olivat odotusajan farkut, mutta ikävä kyllä en koskaan saanut niistä kuvaa valmiina, sillä ne varastettiin koululta. Toivottavasti tuli jollekin oikeasti tarpeeseen!
Kuopukselle tuli myös vanuhaalari valmistettua, silloin odotusaikana.
Pikkuveljen tytölle tein mekon, ja samaa mallia ja kangasta tein myös ystäväni tytöille mekot!
Viimeisimpänä suunnittelin ja valmistin viime viikonloppuna mummolaan verhot. Tehtävälistalla on vielä pöytäliina ja istuinpäälliset samoista kankaista, nämä ovat siis keittiöön.
On toki paljon muutakin, kuten meille pinnasänkyyn kissasuoja, verhot, päiväpeitto, esikoiselle olohaalari, ystävän lapselle hame jne. Mutta tässä olikin onnistuneimmat, joten seuraavia yritän sitten postata sitä mukaa kun tulee. Eihän nämä mitään priimaa ole, mutta olenkin vasta aloittelijan tasolla ompelussa.
Lähdettiin viikonlopuksi isäni luo maalle. Maalla tarkoitan oikeasti maalla. Täällä on metsää ympärillä mielin määrin eikä ulkomaailman äänet kuulu. Täällä on hevonen, lampaita, kanoja, kissoja, koiria ja ankka. Täällä on iso piha, oma ranta, sauna ja takalla lämmitetty tupa.
Mummon kirjasto-osuus makkarissa.
Tähdet näkyvät selkeästi koska ilma on niin puhdas, ja omaa rauhaa saa aivan varmasti.
Rakastan tätä paikkaa rauhallisuuden vuoksi, ja kun tämä on niin keskellä luontoa. Olen aina mielissäni, kun tänne pääsee.
Mutta ehkä oli liian aikaista lähteä kuopuksen kanssa yökylään. Hän on herkkä, tarkoitan todella herkkä ärsykkeille. Hän sietää muutaman tunnin hälinää, mutta siihen se sitten jää. Ja sitten alkaa huuto ja väsymys, johon ei auta muu kuin pimeä ja hiljainen huone, sänky ja kainalo.
En tiedä miksi ajattelin että kyllähän se nyt siitä. Tai ehkä en edes ajatellut. Mutta ensimmäinen ilta alkoi jo olla vähän liikaa. Toisen päivän aamupäivä meni pelkästään huutaen. Koko päivänä ei paljoa nukuttanut, ja ilta oli ihan hirveä. Tiedättekö kun vauva huutaa hysteerisenä? No meidän vauva huusi hysteerisenä pitkän aikaa koska virikkeitä ja älämölöä oli liikaa. Ei vaan kestä. Ja sitten sanotaan ”sun pitää totuttaa se älämölöön”, vai pitäiskö mun vaan kuunnella mitä mun lapseni oikeasti tarvitsee? Niin. No olkoon sitten niin mutta mä kuuntelen mun lapseni tarpeita ja vastaan niihin kunnioittaen häntä, enkä ala pientä vauvaa totuttamaan mihinkään. Onneksi mä saan itse päättää.
No tätä hysteeristä huutoa kesti siis pitkän aikaa eikä oikein mikään auttanut. Kuopus vain huusi ja huusi, sillain oikein karjui. Itku alkoi tulla omiin silmiin koska tuntui niin pahalta. Vika asia sitten mikä auttoi, oli alasti peiton alla pimeässä huoneessa kainalossa. Mutta kyllä siihen kauan meni.
Me ei siis taideta lähteä kyläilemään yöksi enää vähään aikaan. Onneksi me viihdytään tosi hyvin kotonakin.
Ekoilijoita me ei olla, eikä hippejä, vaikka jotkut siksi haukkuvatkit. 😛 mutta joku pieni hippi mussa piilee.
Meillä on siis luomuteetä, luomukahvia, luomuhunajaa, luomusitä luomutätä. Itse vannon kuukupin nimeen, sekä pesupähkinöiden. Ostoslistalla on vielä kestorätti ja -liivinsuojat. Ja nyt aloitetaan kestovaippailu!
Mutta ei me olla ekoilijoita ei. Mä en jaksa lajitella roskia, ja kyllä meillä on tavallistakin pesuainetta. Suurin osa ruokatarvikkeista ei todellakaan ole luomua, ja kertojuttujakin käytetään paljon. Mutta mä uskon että pikku hiljaa mekin ollaan aina pikkuisen enemmän ekoja, koska mä välitän luonnosta ja ympäristöstäni. Pikku hiljaa on silti hyvä lähtökohta muuttaa tapojaan.
Tietyt jutut ovat ihan pakollisia, kuten kuukuppi. Mä en pysty millään pitämään siteitä tai tamponia, ei, hyi! Mulla on tosi ällöttävä olo niissä, ja tamponikin on ihan kirosana limakalvoille! On inhottavaa olla siteen kanssa, ja kyllä mua kiukutti aina kun niitä jouduin käyttämään, ennen kupin löytämistä. Nyt kun saa taas jälkivuodon loputtua käyttää kuppia niin huokaisin helpotuksesta! Ja kyllähän ne siteet ja tamponit tuovat paljon jätettä.
Nyt toisena tulee kestovaipat. No ensinnäkin se jätevuori pienenee hurjasti, ja talous kiittää. Keskimäärin meillä menee yhdeksän vaippaa päivässä. Jos näistä kahdeksan korvaa kestovaipoilla, ja pitäisi vain öisin kertakäyttöistä vaippaa, niin rahansäästökin on huiman. Vaippamme on ostettu käytettynä, joten ne maksavat itsensä takaisin jo ensimmäisen kuukauden aikana (kertakäyttöiset maksavat 8x30x0,20€=48€/kk) ja rahaakin jäisi yli vielä. No sitten toiseksi kemikaalit. Kertakäyttövaipoissa on vaikka mitä, ja sanokoon kuka tahansa tähän mitä vain, niin itse en tahdo väkipakolla altistaa vauvan herkkää ihoa niille, jos jaksaisin hoitaa vaippapyykin, joka ei paljoa enempää tuo hommaa päiviin. Tässä on vähän sekin, että mä en tykkää itse käyttää siteitä koska niissä on inhottava olla, joten voin vain kuvitella kuinka inhottavaa on vaippojenkin kanssa.
No mä olen nyt sitten haalinut tiettyjä vaippoja meille, jotka koen helpoiksi. Olemme saaneet ja ostaneet halvalla käytettyjä, joten taloudellisesti tosiaan ei paljoa ole näihin mennyt. Joka kerta kun laittaa keston kertsin sijaan, voi mietti että 20 senttiä (halvimmillaan) menee säästöpossuun. En usko, että pyykkivuori kasvaa yhtään sen enempää, sillä lähes jokainen koneellinen vetäisi vielä pari vaippaa pyykkien lisäksi.
Samaten meillä on nyt one size vaippoja, joiden toivon kestävän koko vaippaiän, joten uusiakaan ei ole pakko heti ostaa.
Mä olen nyt niin innoissani näistä (mies ei niinkää) että mä en jaksaisi odottaa että kaikki on käynyt pesukoneessa! Hölmöä olla innoissaan vaipoista, mutta niin vaan on.
Käytiin tänään kanssaäidin kanssa perhekahvilassa, joka oli melko laimea, ja sen jälkeen kirpparilla, josta löytyi vaikka mitä kivaa!
Mulla on tuohon ekojuttuun vielä yksi ekstra; vuosi ostamatta uusia vaatteita. No okei, alusvaatteet ostan uutena, mutta muut käytettynä. Ajattelin soveltaa tätä pitkälle lapsillekin, mutta heille ajattelin antaa armoa enemmän kuin itselleni. Tänä vuonna ei ole sitten ostettu mitään uutta, ja katsotaan kuinka pitkälle päästään tällä. Itse ommellen ja käytetettynä ostaen!
Tarkoituksena olisi myös pienentää tavaramäärää kotona, mistä esikoinen oli hyvin innoissaan. Hän omatoimisesti vähensi omia lelujaan paljon, joten ongelmia ei ole siis lelujen hävityksessäkään, niitä kun on ihan liikaa. Varastosta olemme myös tyhjentäneet tavaraa, joten pikku hiljaa turhaa roinaa alkaa lähteä
Jälkitarkastus ohi. Tarkastuksessa oli kaikki hyvin, niinkuin odotinkin, mutta painosta tuli hieman noottia. Lääkärin mielestä on hieman hälyyttävää, että painoni laskee niin paljon niin lyhyessä ajassa. Tiedostan tämän kyllä itsekin. Kuopuksen syntymän jälkeen on painoni laskenut nyt noin 16kg. Paino hipoo jo todella lähellä lähtöpainoa. Katsotaan nyt sitten miten etenee.
Arki on tasaantunut, ja olemme löytäneet ihan parhaan jutun; kantoreppu ja -liina! Itse käytän liinaa, ja olen käyttänyt vanhasta lakanasta ompelemaani. Nyt postissa odotan saapuvan trikoisen liinan. Mies on tykännyt repusta, ja nopeampihan se on laittaa kuin liina.
Kantoreppuna kokeilimme ensin jotain halpaa ja erittäin surkeaa, joka ergonomialtaankin on ihan kamala. Keskipaneeli on ohut, joka pakottaa lapsen jalat suoraan, mikä ei ole lainkaan suotuisa lapsen lonkalle. Otin selvää oman paikkakuntamme lainaamosta, josta vuokrasimme ensin manducan viikoksi, koska se on tykätty ja kehuttu, sekä ergonominen niin kantajalle kuin kannettavallekin. Manduca oli ihan kiva, ja mieskin ilmeisesti ainakin tykkäsi, mutta omat hartiani ovat todella pienet, joten olkahihnojen säädöt eivät riittäneet. Eikun takaisin lainaamoon, ja lainaamon tukienkilökin sanoi, että tuo on todella yleinen ongelma pienikokoisilla kantajilla. Kokeilimme siis tulaa, joka on vähemmän säädettävä, mutta ihan uskomaton! Omassa käytössä tuo oli ihan loistava! Olin ihan suru puserossa kun jouduin palauttamaan sen!
Joten nyt kun odottelemme, että poika kasvaisi vauvatuen ohi, niin kannan liinassa. Nyt kun olen oppinut sidonnan kunnolla, se käy jo aika näpsäkästi, ja voi että kuopus tykkää! Hän nukkuu todella hyvin siinä, ja vain kerran on tullut hetki, kun liina ei ole kelvannut, ja minä kannan kyllä todella paljon liinassa!
Kantoliinassa ja ergonomisessa repussa on se hyvä puoli, että lasta ei voi kantaa liian kauaa, koska asento on täysin luonnollisen ja suotuisa lapselle. Liinassa vielä kaiken lisäksi ei edes tunne vauvan painoa missään, joten ihan kuin vauva leijuisi edessäni. Ja meidän poika on kuitekin jo 2kk ja painoltaan 6,6kg karkeasti. Suosittelen kokeilemaan, se helpottaa arkea paljon! Meidän lapsi kun ei nuku juurikaan muualla kuin sylissä, joten miksei sitten pitäisi sylissä mutta niin, että kädet ovat vapaat!
Puhelimeni oli korjauksessa, joten kuvia on ollut rajoitetusti. Silti nyt kun sain sen takaisin (tai siis tilalle uuden), on kuvia jälleen pystynyt ottamaan.
Olemme ulkoilleet melko paljon. Ja nyt hoksattu taas perhekerhot! Olen myös vietänyt melko paljon aikaa muiden äitien kanssa, sillä niitä nyt lähipiiristäkin löytyy. Jotenkin mukavaa, kun on samassa tilanteessa olevia, ja osa melkein täysinkin. Ihan suunnaton vertaistuki, joka auttaa todella monessa asiassa!
Kuitenkin nyt tuli päivä, kun mies oli pois kotoa. Alkupäivä meni ihan okei, kävimme dinosaurusnäyttelyssä.
Esikoinen innostui kunnolla, ja kuopuskin ihmetteli osansa.
Kummin virkaa toimitettu jo 9 vuotta yhden tähtisilmän kanssa!
Ilapäivästä tulimme kotiin, ja siitä alkoi kaaos. Kuopus huusi vatsavaivojansa, sillä olin edellisenä päivänä poikennut ruokavaliosta kummipoikani syntymäpäivillä. Samalla esikoinen itki huomiota, ja halusi kaikkea mahdollista. Kumpikin itkeskeli klo 16-22, kuopus lähes taukoamatta. Annoin esikoisen nukkua vieressäni, koska se on harvinaista herkkua hänelle.
Aamu meni ihan ok, vähän itkua ja kiukkua, mutta aamupäivästä alkoi huuto. Kumpikin huusi päät punaisena tunnin putkeen, ja ihmettelen, miksen itkenyt. Enkä kyllä tiedä miten sain heidät hiljaisiksi. Silti huomasin, että olimme menossa kaupunkiin sovittuun tapaamiseen ihan ajallaan ja sovussa.
Illasta menimme serkkuni perheen luokse, sillä ajattelin, että en kyllä jaksa toista samanlaista iltaa putkeen. Samalla reissulla mies ilmoitti tulevansa sittenkin jo sinä iltana, vaikka piti vasta seuraavana päivänä. Voi se huokaus helpotuksesta!
Ja kaikki kunnioitus ja hatun nosto niille yksinhuoltajille, jotka ovat useamman lapsen kanssa yksin! Tiedän kyllä esikoisesta, mitä on olla yksin lapsen kanssa, mutta kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksikin! Se kuka joskus vielä minulle niin väittää, voi tunkea päänsä jonnekin. Niin puppua koko lause!
Kissakin alkaa lämmetä vauvalle!
Kuitenkin, jos koskaan erehtyy ajattelemaan, että olisi jotenkin ihan normaalia ja joka päiväistä, että se kumppani auttaa, niin tuo jos joku herättää; mahdollisimman vaikeaa yksin lasten kanssa. Sitä alkaa arvostaa enemmän olemassa olevaa. Vaikka itsehän toki arvostan jatkuvasti, mutta muistutus ei ole pahitteeksi koskaan 😉 Kyllä se kumppani on todella suuri apu, varsinkin jos se on noin huomaavainen ja avulias, kuin omani. <3 kyllä mä olisin niin hukassa ilman häntä.
Olen poikkeuksellinen, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Usein odotusaikana jo valitellaan painon nousua, ja suunnitellaan tulevia dieettejä ja reenikausia kesäkuntoon-meiningillä. Ruokapuolella sama juttu, että sitten kun vauva syntyy niin kaikki menee uusiksi ja herkkuja ei syödä.
Tämä ei kosketa minua. Ruoka tottakai koska täytyyhän minunkin syödä, mutta muuten. En koskaan ole kokenut mukavaksi keskustella painosta odotusaikana ja sen jälkeen. Koen olevani viallinen, outo, ja että ihmiset tuntisivat negatiivisia tunteita minua kohtaan. Miksi?
Koska en liho.
No höpsistä. Lihon kyllä. Mutta.
Olen 171cm pitkä. Ennen esikoisen odotusaikaa painoin 53,5kg, painoindeksini oli 18. Viimeisellä neuvolakäynnillä painoni oli 68,6kg. Painoa tuli reilut 15kg. Esikoista imetin n. 6kk ikään asti. Painoni tippui ensimmäisen kahden kuukauden aikana 49kg. Painoindeksini oli alle 17.
Imetyksen lopettamisen jälkeen sain painon nousemaan niin, että se pysyi 55-58kg välillä. Harrastin urheiluammuntaa, jolloin valmentajani vaati minulta melko paljon. Liikunta sai suuren osan elämääni. Silti, kun lopetin liikkumisen, painoni laski. Alimmillaan vielä vuoden 2013 lopulla painoin 53kg.
Ennen kuopusta painoni ollessa 53kg (tämän huomaa selkeäst jaloistani). Ps. Liivin olen itse suunnitelut, kaavoittanut ja tehnyt! ;)
Alkaessani odottaa toista lasta, olin päättänyt nostaa painoa. Söin kahden-kolmen ihmisen enrgiantarpeen verran vuorokaudessa. Onnistuinkin, sillä painoni oli 58kg alkuraskaudessa huhtikuussa 2014! Tällöin painoindeksi oli melkein 20, ja olin tyytyväinen. Loppuraskaudesta painoin 74kg.
Lihon vain odotusaikana.
Kuopuksen syntymän jälkeen ollessani 63kg.
Nyt pojan ollessa 11vk ikäinen, päätin ottaa härkää sarvista kiinni.
No miksi tämä nyt on ongelma? Siksi, koska minä EN liho, vaikka mitä tekisin (ellen ala samaan kuin aiemmin, mikä on terveydelle haitallista). En millään saa painoa pysymään edes 60kg, mikä olisi omasta mielestäni täydellinen paino minulle. Tällöin painoindeksini olisi 20,5. Ja kyllä, omalla kohdallani BMI kertoo kyllä totuuden. Käytin pienimmillään 24 tuuman housuja, ja xxs/32 kokoa vaatteista. Ja kyllä, olen pitkä, joten se vielä korostaa alipainoani.
Vaikka söisin kuinka paljon tahansa mitä vain lihottavaa, en liho. Ja vaikka söisin terveellisesti ja kattavasti, en saa painoa pysymään ihannepainossa.
Tämän takia koen itseni ulkopuoliseksi. Valtaosa yrittää laihduttaa ja hoikistaa itseään, minä yritän lihottaa. Olen kuullut monesti ”olisit vaan onnellinen kun sun ei tarvii tehä mitään ja oot aina hyvän näkönen”, ja jos erehdyn mainitsemaan painon nostamisesta niin vastaus on ”mitä sä valitat, läskikskö haluat” ja ”no syöt vaan enemmän”. Miksi painosta kamppaileminen on sallittu vain sairaalloisen alipainoisille ja ylipainoisille? Miksei vaan hoikkakin voi kamppailla?
Lyön vetoa, että en ole ainut, joka haluaisi painon nousevan sen sijaan, että se laskisi laskemistaan. En halua näyttää liian laihalta, jota aina pähkäillään, että onkohan tolla syömishäiriö. Haluan olla normaali.
Nyt olen päättänyt, että satsaan ruokaan. Kun pidän sen terveellisenä ja monipuolisena, sekä syön tarpeeksi, ei ole painolla niin suurta merkitystä. Imetys vie lisäksi noin 500ckal/vrk joten määrää pitää nostaa.
Kuopuksen synnyttyä painoni oli 65,5kg. Nyt parisen viikkoa sitten paino oli laskenut 61,3kg vaikka syön enemmän kuin odotusaikana. Ensi viikolla on lääkäri, jossa aion punnituttaa itseni. Toivon, että paino ei ole laskenut entisestään, mutta oletan, että on. Kuitenkin, nyt muutamme koko perheen ruokavalion samalla kertaa terveellisemmäksi. Vähennämme vaaleita viljoja roimalla kädellä, muttemme kuitenkaan poista niitä. Satsaamme täysjyvään, ja tummaan viljaan. Lisäämme proteiinia, kasviksia ja vihanneksia, sekä marjoja ja hedelmiä kunnolla. Samalla jäävät pois karkit, keksit, leivonnaiset ja sipsit. Mehuja ja limuja meillä ei muutenkaan ole juotu puoleen vuoteen kuin satunnaisesti, joten niiden kanssa ei ole ongelmaa.
Olen perso makealle, joten tiedän että tämä tuottaa ongelmia. Söisin siis kertaheitolla levyn suklaata ja pussillisen karkkia perään tuntematta pahoinvointia tai minkäänlaista kylläisyyttä, ja senkin jälkeen pähkäilen, jaksaisinko vielä muutaman. Tänään onkin toinen päivä ilman herkkuja, ja makeanhimo yltyi iltaa kohden jatkuvasti. Löysin yllättävän hyvän ohjeen nettiä kaivellessani, ja kokeilimme sitä (teimme annoksen tuplana, koska meitä on kolme).
Ja nämä vain sekaisin ja pannulle! Hillon väsäsin itse soseuttaen marjoja ja pienen tipan jogurttia keskenään. Lätyt olivat yllättävän makeita ja täyttäviä, ja meidän ”marjahillomme” toi sopivasti kirpeyttä niihin.
Totesinkin miehelle, että meillä ei sitten koskaan enää tehdä niitä tavallisia lättyjä!
Tästä tämä lähtee. Katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi. ainakin olen ollut virkeämpi pari päivää jo!
Kuopus oli syntyessään 3915g, 50cm ja päänympärykseltään 34,5cm. Hän syntyi viikoin 37+0. Kävimme siis neuvolassa vuoden viimeisenä päivänä, jolloin kuopus oli kuuden viikon ikäinen. Painoa oli tullut hyvin, 5290g ja 57cm, päänympärys 38,1cm. Kuopus on rauhallinen ja tyytyväinen. Samalla reissulla hän sai rotarokotteen. Kyseinen rokote on herättänyt paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa uutuutensa vuoksi. Meillä esikoinen on jo saanut kyseisen rokotteen vuonna 2010, enkä muista, että siitä juurikaan mitään olisi tullut. Kuopus nukkui rokotteen annosta vuorokauden verran todella hyvin, ja oli ehkä normaalia hieman väsyneempi muina päivinä. Kakkaamisväli muuttui harvemmaksi, ja hän itkeskeli hieman enemmän vatsakipuja. Mahassa kurni selkeästi paljon ja pierut sekä kakat haisivat ihan törkeän pahalle. Tätä kesti vajaat kaksi viikkoa, jonka jälkeen ihan kuin sormia napsauttamalla lapsi muuttui takaisin omaksi itsekseen. Meillä ei siis kummoisempia vaivoja ollut, mikä on erittäin yleistä. En itse henkilökohtaisesti näy yhtäkään syytä jättää rokottamatta, ja olen aiheesta lukenut melko paljon.
Kuopus on kasvanut ihan hirveästi. Huomenna ikää tulee tasan 2 kuukautta. Hän juttelee paljon, hymyilee ja antaa riemun kiljahduksia, itkee kyyneliä ja ilmeistä ja silmistä huomaa, kun joku harmittaa, voi se ilme on niin sydäntä särkevä vetistävien silmien kanssa! Hän on oppinut kannattelemaan päätään todella hyvin, ja tänään kannatteli käsistä nostettaessa jo! Hän on myös löytänyt kätensä ja jalkansa. Hän vie kädet suuhunsa, ja tutkii niitä, sekä pyörittelee käsiään toisiaan vasten. Hän on alkanut rapsutella ja kurotella. Jalkojaan hän potkii ja jumppaa paljon. Ihaninta on nähdä, kun hän selkeästi innostuu nähdessään tutun henkilön, ja alkaa potkia, huitoa ja höpöttää ihan kamalasti! Räkiminen on myös ihan ykkösjuttu.
Liinailu auttaa lähes kaikkiin vaivoihin.
Kuopus on todella tyytyväinen, ja itkee vain väsymystä, vatsakipua ja tylsyyttä, sekä tietty nälkää ellen ehdi vastaamaan tai huomaa muita nälän merkkejä. Nämäkin itkut ovat melko vähäisiä, mutta vertailun kohteenani on vain esikoinen, joka itki taukoamatta lähes koko esimmäisen vuotensa. Kyllä ovat lapset täysin vastakohdat toisilleen!
Imetyksestä haluan kertoa. Saimme jokusen aikaa sitten rintakumit pois käytöstä. Kumit otimme käyttöön pojan ollessa noin viikon ikäinen, kun rintani olivat rikki ja imetys sattui väärän otteen vuoksi niin pajon, että itkin joka kerta. Jopa kumin kanssa imetys sattui toisinaan. Muistan kysyneeni imetystukihenkilöltä netissä apua, mutten kokenut saavani viestien kautta tarpeeksi kattavaa neuvoa ja tukea. Pääsimme kumista eroon niin, että vähitellen lisäsin syöttökertoja ilman kumia, hammasta purren. Jossain vaiheessa huomasin, että yöllä en ole käyttänyt kertaakaan kumia, ja siitä muutaman päivän päästä kumi jäi kokonaan käytöstä. Imuote on silti vielä huono, ja imetys tuntuu todella inhottavalta, sekä poika naksuttaa imiessään. Minulla on myös suihkutissit (maidon virtaus on liian kova, ja maito suihkuaa rinnoista) jotka vaikuttavat otteeseen, vatsavaivoihin ja syömiseen muutenkin. Kuopus on alkanut nyt viime aikoina raivoamaan rinnalla. Hän potkii, huitoo, pyörittää päätään, repii rintaa, raapii ja huutaa, eikä suostu syömään kuin tietyissä asennoissa.
Ajasta ja paikasta riippumatta.
Halusin konkreettista apua ihan kasvotusten, joten raahasin siskoni vauvansa kanssa (ajattelin, että hekin hyötyisivät kanssa) mukaan imetystukiryhmään. Sain siellä paljon neuvoja, tukea, tsemppausta ja tunteen, etten ole todellakaan ainoa, jolla on ongelmia. Suosittelen!
Nyt meillä on hoidettavana suihkutissit, rintaraivoamiseen huijausyrityksiä, ja kenguruhoitoa imuotteen parantamiseksi. Rintani ovat jo melko turtuneet kipuun, mikä on hyvä asia, mutta olen huomannut, että otekin on yhä useammin parempi. Täytyy antaa vauvalle vain aikaa oppia. Meillä jäi nyt kumin pois jättämisen aikoihin tuttikin kokonaan pois sillä se ei enää kelpaa, mikä on hyvä asia imetyksen suhteen! Mielestäni meillä kuitenkin sujuu imetys suht ok.
Esikoinen opettelee jääkiekkoilua ja luistelua!
Esikoinen on palannut päiväkotiin, ja reipastunut veikan syntymän jälkeen huimasti. Hän ei valita enää muuta kuin tylsyyttä ja turhautumista, ja uhmaaminenkin on jäänyt taakse. Olen huomannut, että oma mielialani tottakai vaikuttaa todella paljon, ja olen itsekin koittanut tsempata, vaikka väsymys tekeekin minusta kiukkuisemman. Kuopus syö sekä päivisin, että öisinkin lähes tunnin välein, joten katkonainen uni on melko raskasta.
Jos vain jaksaa touhuta niin esikoinen on tyytyväinen ja kaikki mene sujuvammin koko päivän, mutta on meilläkin päiviä jolloin kuuluu paljon ”kukaan ei leiki mun kaa”. Pakko myöntää, että aina ei vaan jaksa. Mutta parempaan päin tämä on jo menossa. Olen todennut, että lautapelit ovat ihan parhaita meillä! Eivät vaadi paljoa, niitä voi pelata imettäessäkin, ja esikoinen oppii uusien pelien kautta numerot, kellot ja laskemisen! Ostin ihan tätä varten Myyrän numero- ja kellonaikapelit meille
Nyt yleisesti ottaenkin pitäisi alkaa helpottaa kaiken kanssa, sillä yleensä kahden kuukauden iässä alkaa arki sutviintua paremmin. On ihanaa, että kuopus viihtyy paljon vain sylissä, mutta on myös ihanaa, että pääsee taas tekemään muutakin. Olen kyllä nauttinut suunnattomasti näistä kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta. <3 Nämä haluaisin muistaa, ja jos en, niin käväisen lukemassa täältä!
Kuopus ei loputtomiin ole niin riippuvainen minusta. Sitä paitsi, onhan hän mahdottoman pieni vielä. Hänellä on luonnollinen tarve olla lähellä, ihan jo selviytymisenkin kannalta.
