perhe

6.12.2015

Kiirettäkö!

Yleinen äiti, arki, imetys, koulu, ompelu, perhe Ei kommentteja

A P U A !

Siis siitä on kauan. Ompa siitä kauan. Nyt saa kyllä riittää tauot!

Meillä on siis kaikkea tapahtunut ja paljon! Lapset kasvaa, naapureista päästy eroon, koulussa pitää käydä ja samalla tukiäitiyttä harrastaa!

Ainiin, ja kävin mä laneillakin 😉

Eli moi! Minä olen Milja, 25v äiskä ja vaimo (oi ihanaa kirjoittaa se vihdoin johonkin!)! Sekä sisko, ystävä, tytär, täti ja mitä näitä nyt on. Harrastan edelleen ah niin ihanaa ompelua <3 Ei, en ole saanut siitä tarpeekseni edes koulussa, jossa nyt käydään pelkästään teoriaa. Koko jakso. Pelkkää teoriaa. Noh. Kouluttauduin Imetyksen tuki ry:n tukiäidiksi (vimppaa vaille valmis), ja olen jo vetänyt yhden imetys-illan tukiäitinä! Toinen tulee tässä kuussa, eli kaikki jotka haluavat apua, tietoa jne niin paikalle vaan! Tampereen Lielahdessa kirpputori Vadelmatarhan tiloissa järjestetään 15.12 klo 18.00 imetystukiryhmä. Muistakaa, tyhmiä kysymyksiä ei ole!

Sitten. Koulussa olen t koulu osiaan ollut. Ja jopa yllättävän ylpeä itsestäni! No ne miltei 10 vuotta nuoremmat nuorukaiset ovat toki asia ominaan, mutta olen suvaitsevainen ja ymmärtäväinen. Suokoon heille heidän nuoruutensa. En anna sen häiritä. Oma opiskelu etenee hyvin. Yhtään rehkimättä saan parhaimpia numeroita nyt, kuin olen ikinä ennen koulussa koskaan saanut! Eli opiskelu on minulle nyt tällä hetkellä kaikista optimaalisin juttu! Vähän harmittaa kun en opi ompelua, kun ne pirun teoriat, mutta muutoin viihdyn koulussa ihan hyvin.

Ompelua sen sijaan on kyllä. Teen satunnaisesti töitä, ja ompelen edelleen aina kun ehdin ja jaksan, lapsille, itselleni ja kotiimme kaikkea kivaa. Nyt oli ihan hullun ihanat ompelulanit (kyllä, ompelijatkin järjestävät laneja), joissa ompelin lapsille alusvaatekerrastot, itselleni paidan ja imetysliivit sekä korjasin pari vaatetta. Ihan ok saavutus yhdelle päivälle. Toinen päivä jäi vähän välistä muista syistä..

No mitä sitten ihmettä tämä naapurijuttu! Noh, sanotaanko näin, että naapurit olivat hieman omanlaisiaan. Eikä siinä piha mitään! Ihan totta, kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Mutta me katsoimme parhaaksemme muuttaa pois, sillä siitä tuli kamala stressi lähes päivittäin, eikä oikein koskaan tiennyt millä mielellä otetaan vastaan jos käveletkin vaan ulkosalla. Joten me muutimme siis! Voiei, nyt mulla on niin ihana asunto että! Iso, todella iso asunto. Edellinen oli 65 neliöinen kolmio. Tämä on 108 neliöinen neliö, saunalla ja omalla pihalla. Voi jumpe mä olen rakastunut! Siis ai että miten oikein vierähti kamala vuori hartioilta pois niiiiiiin monesta syystä! (onhan tässä miinuskin, sokeritoukat ovat huolestuttaneet pikkuisen)

Eli, kiireisen arjen keskellä on ollut superkiire vielä muutonkin ja töiden vuoksi. Joten yritän ehtiä postaamaan nyt sitten jotain kivaa tähän väliin. Katsotaan mitä tulee!

-emiljaana

5.11.2015

Täydellinen

Yleinen arki, askartelu, häämekko, häät, imetys, itse tehty, käsintehty, laatuaika, lapsivapaa, luonto, muoti, ompelu, perhe, Syksy Ei kommentteja

”Ylämäessä tönin sua eteenpäin, alamäessä vauhtias jarrutan. Vaikken kanssasi tanssimaan oppinut, opin enemmän, opin sinut.”

Hiljaiseloa. On. Siksi, että arkeen paluu oli yllättävän raskas, ja siksikin, että olen odottanut saavani kuvia, jotka voisin julkaista täällä. Koska haalin yksityisyyttämme, jäävät kuvat hieman vähäisiksi nyt.

Häät menivät ihanasti! Loppujen lopuksi meille ei sen suurempaa stressiä tullut, mitä ajattelin tulevan. Ruoka riitti, joitain jäi yli roimasti. Juomatkin riittivät, vaikka pohdimme, oliko sitä tarpeeksi. Vähän mietittiin jo, että käydään vielä viime tingassa hakemassa juotavaa lisää, mutta eipä tarvinnut!

Kaikilla oli hauskaa, ainakin menosta ja palautteesta päätellen. Isovanhemmat olivat aivan haltioituneina ja vanhemmat tihrustivat kyyneleitä. Mukavin kommentti, joka on monen suusta tullut jo, kuului; ”Teitä oli niin ihana katsella, teistä oikein huokuu rakkaus toisianne kohtaan”.

No siis kyllähän mä tiedän että oon ihan silmät soikeena ja kroppa vetelänä rakastanut tuota miestä jo jokusen vuoden. Mutta nyt vihdoin muutkin näkivät, että tää on totta. Oma isäni oli aikoinaan todella huolissaan, kun sain lapsen ja olin yksinhuoltaja. Että miten mä pärjään ja jaksan. Nyt sanoin hänelle, että ei tarvitse olla huolissaan enää. Hän huokaisten itki, halasi pitkään ja tuntui, että häneltä lähti yksi otsaryppy pois ja kivi harteilta.

Koristelut olivat siis itse tehtyjä. Tuikkukipoista tuli todella kivat, lisäksi pöydissä oli vaahteranlehtiä, sekä nauhoja. Simppeli, mutta omasta mielestäni oikein kaunis. Tarjoilupöydissä oli lisäksi vielä ”koivumakkaroita”, sekä meidän pöydässä suuri kimppu.

Suurin kiitos menee meidän pääkokille ja henkilökunnalle, ilman heitä ei olisi mitään häitä ollutkaan! Miehen siskolle iso kiitos kakuista, jotka olivat aivan taivaallisen hyviä. Sekä kaikille muillekin, jotka panostivat enemmän tai vähemmän häidemme järjestelyihin. Olemme kaikille suunnattoman kiitollisia.

Puvuista. Miehellä oli siis sävy sävyyn (tietysti) puku kanssani. Voi jumpe miten hyvältä hän näytti!

Oma pukuni valmistui viime tingassa. Ompelija sanoi, että olisi toki voinut vielä tehdä hieman jotain, mutta se ei olisi vaikuttanut suuremmin kokonaisuuteen. Omasta mielestäni puvustani tuli ihan täydellinen. Ja koska juhlapaikalla oli melkoisen kylmä, on päälläni musta bolero.

Pukuni on siis valmistettu käsityönä, omien mittojen mukaan ja oman visioni kautta. Kaikki kunnia ompelijalleni, hän onnistui täydellisesti! Vaikkakin meillä oli hieman ongelmia, kun laihduin laihtumistani. ”Nyt ei sitten saa laihtua enää, tai tää tippuu sun päältä hääpäivänä”. 😀

Puvussa on avonainen selkä (näkyy vasemmassa kuvassa), ja edessä napitus, jotta pystyn imettämään. Kellohelma liehui ihanasti, ja pehmeästi! Alla minulla ei ollut liivejä, joten istuvuudesta pisteet myös!

Pitsin leikkuuseen meni 6h aikaa. pitsi on leikattu siis kuvioittain helmaan. Tämä ei ollut vaatimukseni, vaan ylimääräinen toive jos aikaa jää. Ihan tolkuttoman upeaa, että se toteutui!

En muuttaisi mitään häissäni. Tanssimme valssinkin, mikä oli kysymysmerkki ihan h-hetkeen asti. Ruoka oli hyvää, meillä oli hauskaa ihan yön pikkutunneille asti, ja hotellin huone oli ihan loistava päätös!

Hotellilla saimme aamiaisen huoneeseen kuohuvan kera. Ja se aamiainen… croissantteja, leipää, erilaisia lihoja, kalaa, juustoja tuoreita marjoja ja hedelmiä, dippailtavia ja suklaata, suklaakakut, kuohuva, kahvia ja tuoremehua. Voi miten ihanaa! Kyllä, me rentouduimme ihan huolella.

Pojilla oli mennyt yökyläily hyvin. Isompi on tottunutkin käymään yökylässä ja menee ihan mielellään. Kuopus oli ensimmäistä kertaa. Oli mennyt oikein hyvin! Hän ei ollut itkenyt juurikaan, mutta sen sijaan oli hoitajan rinnalla ollut useasti (kyllä, hoitaja imetti lastani). Kotiin päästyään hän ilmaisi ikävän, ja oli rinnalla lähes vuorokauden jatkuvasti. Hoidosta oli hyötyä muutenkin. Hän alkoi syödä kiinteitä oikein kunnolla! Nyt menee 5 ateriaa päivässä ja oikein aterioita. Ei enää vain muutamia lusikallisia.

Häiden jälkeen vietimme viimeisen lomaviikon ennen kouluun paluutani. Paluu kouluun oli raskas minulle. Kuopus on kotona mieheni kanssa ja heillä menee oikein mukavasti päivisin. Minä sitten taas olen hyvinkin väsynyt teoriatunneista, ja kun minulla ei ole kuin teoriaa nyt. Kouluun on ollut ihanaa palata. On jotain tekemistä koko ajan, mielekästä sellaista, ja kotiin pääsee silti joka päivä perheen luokse.

Nyt jätänkin bloggaamisen harvemmalle. Siksi, että keskityn kouluun, ja siksi, etten tuhlaisi vapaa-aikaani koneen äärellä, vaan perheeni luona. Pyrin kirjoittamaan kerran kuukaudessa kuulumisia, mutta nyt jään some-tauolle kokonaan!

Hyvää loppuvuotta kaikille lukijoille!

-emiljaana

22.8.2015

Vieroitusta ja rintaa

Yleinen äiti, äitiys, arki, esikoinen, häät, imetys, isä, kiintymyssuhde, kiintymysvanhemmuus, kuopus, lapsentahtisuus, lapsi, perhe, rinnalta vieroitus, väsymys, vauva, yöimetys, yövieroitus Ei kommentteja

Hääjärkkäilyt on mennyt oikeastaan yllättävän kivasti. Vähän ärsyttää jotkut pikku seikat, kuten eräiden henkilöiden tekemät oharit ja turhat lupaukset. Mutta heidät on sitten kylmästi vain karsittu pois, sillä oikeasti meistä välittävä ei tee ohareita. Näin ollen moiset henkilöt eivät ansaitse paikkaansa meidän häissä.

Samaten hieman kismittää muiden jatkuvat epäilyt ja hieman liian vahvat mielipiteet. No siis, nämähän ovat meidän häät, joten miksi tulisi edes järjestää mitään, mikä ei olisi meidän juttu? Minähän en alennu järkkäämään kirkkohäitä (mitä emme edes saisi) yhdenkään vieraan mieliksi. En myöskään pukemaan valkoista mekkoa, tai maksamaan maltaita ”tosi hienosta paikasta ja pitopalvelusta”. En myöskään kutsu häihini yhtäkään henkilöä, jota en sinne oikeasti halua. En sen vuoksi, että ”olemme olleet tekemisissä jo vuoden”, enkä sen vuoksi että olisi ”velvollisuus”. Kutsun puhtaasti vain siksi, että haluan vain nämä ihmiset juhliini. Kiukutelkoot ken haluaa. Menen vain kerran naimisiin, ja häistä tulee juuri sellaiset kuin me haluamme.

Häävalssi tulee aivan varmasti ihmetyttämään monia, jos sellaisenkaan järkkäämme sinne. Paikka on nyt varattu, ja kutsut pääosin lähetetty. Mekkoon tilataan kankaat maanantaina, mitat on otettu ja kaavat tehty joten ei kun ompeleen vaan! Miehen puku vuokrataan, sillä aikaa ei ole ompeluun. Niin ja taisi mies ihan ilmaistakin että haluaa vuokrata 😀

Häät tulevat pienellä budjetilla. Kaikki tehdään itse, ihan leipiä myöten. Melkein kaikki on jo sovittu, kuka tekee mitäkin ja milloin missäkin. Muutama asia enää. Eiköhän nämä tästä järkkäänny! Häistä sitten sen enempiä.

ert Lapsiin ja perheeseen. Meillä on tosiaan sitten häiden vuoksi ollut hieman kärttyinen ilmapiiri. Ei suinkaan siksi, että olisi sen kummempia ongelmia, vaan siksi, että olen ollut paljon lasten kanssa yksin ja mies hoitanut asioita häitä varten. Siis _paljon_. Väsähdin pahasti, kun ensin mies oli siellä kalareissullaan lähes kaksi viikkoa, sitten lähti viikoksi hommiin ja reissuun. Melkein kolmisen viikkoa olin yksistään. Samaan syssyynesikoisella alkoi jonkin sortin eroahdistus, kuopus puski neljä hammasta kerralla ja tuli kipeäksi. Niin ja minäkin olin kipeänä. Pahimmillaan päivä meni niin, että olin nukkunut vain kolmisen tuntia yöllä sillä kuopus ollut koko yön rinnalla, ja aamusta alkaen kuunnellut kiukuttelua ja itkua. Jossain vaiheessa päivä sitten mennyt itseltäkin itkuksi, kun sietorajat paukkuvat. Illalla ajatellut, että kohta he nukahtavat ja saan hetken olla hiljaisuudessa, ja sitten kuopus valvoo kuitenkin yli puolen yön. Itku ollut herkässä.

Näiden viikkojen jälkeen päätin että en suostu tähän enää. Ensinnäkin, en aio olla jatkuvasti yksin lasten kanssa, ja minullakin on oikeus lähteä itsekseni johonkin! Toisekseen kuopuksen öiset heräilyt rinnalle saavat luvan vähentyä, sillä kerrat huitelevat jatkuvasti 5-15 välillä. Ja kolmannekseen, no en tiedä. Itkut riittää.

Kuinka me sitten ratkaistiin tämä?

Kuopus on erittäin kiintynyt minuun, mikä on luonnollista sillä olen kantanut häntä jatkuvasti, imetän, enkä ole käynyt töissä tms. Suhde isään alkoi heikentyä, sillä isä oli aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi paljon pois. Tämä korjataan. Nyt mies hoitaa paljon kuopusta, sekä viettää aikaa hänen kanssaan, ja minä olen taka-alalla. Imetys ei ole tästä häiriintynyt, imetän edelleen useasti päivässä. Yöt rauhoitimme myös. Ensimmäisen yön nukuin olohuoneessa, jotta en unissani lykkää vaan tissiä suuhun. Kuopus heräsi kaksi kertaa syömään (en laske näihin mukaan ilta- ja aamumaitoja). Toisena yönä nukuin makuuhuoneessa, mutta mies nukkui meidän välissä (vauvalla on pinnasänky sivuvaununa, josta pääsee mönkimään kainaloon). Kuopus heräsi kaksi kertaa. Nyt viime yö oli kolmas yö. Nukuin vauvan vieressä. Vauva heräsi kahdesti syömään. Kahdessa yösyötössä aion pitää nyt hetken, ja sitten siirtyä vain yhteen.

Vauvaa ei ole huudatettu. Vauvaa on kannettu, taputeltu, silitelty, rauhoiteltu. En suostu huudattamiseen, sillä se on tutkitusti haitallista lapselle (ja äidille). Mies on nukuttanut kantaen ja rauhoitellen, ja vienyt sänkyyn nukahdettua. Tämä on onnistunut yllättävän hyvin, vaikka vauva on ollut todella riippuvainen rinnasta. Odotin paljon rankempaa! nimetön

Rintani eivät tästä pidä, sillä pakkautuvat aivan täyteen maitoa. Tietenkin, koska kysyntä ja tarjonta on vastannut, ja nyt tarjontaa on enemmän kuin kysyntää joten totutteluun menee aikaa! Kuitenkin tuntuu että vauvallekin tämä on luonnollista, sillä olemme nukkuneet selkeästi paljon paremmin nyt viimeiset pari yötä. Tänä iltana nukutus kävi yllättävän helposti jo isältä!

Imetyksestä vielä sen verran, että esimmäinen koulutuspäivä imetystiedon peruskurssilta on takana päin, ja ihan uskomaton juttu! Mä niin alan tukiäidiksi! Tosi ihana ja voimauttava päivä, samalla kun oppii ja kuulee paljon kaikkea uutta! Lokakuussa toivon mukaan saan sitten tukiäiti-tittelin itselleni!

-emiljaana

21.8.2015

Kaksi imetystä

Yleinen äiti, äitiys, allergiat, esikoinen, imetys, kuopus, lapsi, perhe, vauva Ei kommentteja

Olen menossa imetystiedon peruskurssille. Kurssin ensimmäinen päivä on huomenna. Tehtävänä oli kirjoittaa oma imetystarina. Jotta en koskaan unohtaisi tätä, aion julkaista sen blogissani. Kokemukseni on luonnollisesti henkilökohtainen, mutta paljastaa oman imetykseni kulun tiivistettynä. Painotan vielä, että imetys on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä asia.

Imetystarinani

Esikoiseni syntyi heinäkuussa vuonna 2010. Olin yksinhuoltaja, enkä tiennyt vauvan hoidosta mitään, muuta kuin että vaippaa tulee vaihtaa ja ruokaa antaa. Imetin heti sairaalassa jo. Muistan, kun vauva katsoi silmiini maatessaan vatsani päällä, rauhallisena imiessään rintaa. Ensimmäisistä kuukausista taas muistan vain sen, kuinka kivuliasta imetys oli, mutten suostunut lopettamaan, koska se oli vauvalle niin tärkeää. En saanut apua mistään, mutten osannut oikein pyytääkään. Neuvolassa vain nyökyteltiin, että joo, imettää.

Vauva tuli kahden kuukauden ikään, ja neuvolassa tuli puhetta jatkuvasta rinnalla olemisesta. Vauvani oli myös todella itkuinen, heti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Luulin, että kaikki vauvat ovat itkuisia, joten en osannut kyseenalaistaa tätä. Poskiin alkoi ilmestyä pahaa ihottumaa, ja kakka oli aina erityisen pahan hajuista ja limaista. Neuvolasta ainoat ohjeet olivat, että kiinteitä viimeistään kolmen kuukauden ikään mennessä, jotta itkuisuus vähenisi ja vauva nukkuisi. Jos olisin silloin tiennyt enemmän..

Annoin vauvalle kiinteitä noin kolmen kuukauden ikäisenä. Ihottuma vain paheni, samaten itkut. Neuvolasta sanottiin, että luumu auttaa, ja lisää täyttävämpää ruokaa. Kuinka sokea ihminen voikaan olla?

Reilun kuuden kuukauden ikäisenä lapseni suolisto meni tukkoon, ja hän oli vähällä menehtyä. Vietimme teho-osastolla neljä päivää, jonka jälkeen poliklinikalla muutaman päivän. Lapsi oli nenämahaletkun varassa kuusi vuorokautta, sekä tipassa. Tuona aikana ihottuma hävisi lähes olemattomiin, ja huomattiin, että lapsella on ollut vaikea ruoka-aineallergia joka on pahentunut vain lisäämien ruokien myötä entisestään. Suolen tuppeuma oli lähes sata prosenttisesti liian aikaisten kiinteiden aloitusten, sekä allergioiden yhteensattuma. Lapsen itkut lakkasivat siihen, hän alkoi nukkua paljon paremmin, ja ihottumat lähtivät, kun allergisoivat aineet poistettiin ruokavaliosta. Silloin vasta hoksasin kaiken. Nyt edelleenkin viiden vanha lapseni on maidolle allerginen.

Imetykseni loppui seinään leikkauspäivänä, ja se edelleen itkettää ja surettaa. Olisinko kyennyt jatkamaan, jos joku olisi neuvonut pumppaamaan ja tehostamaan imetystä kuuden vuorokauden jälkeen? Ehkä.

Esikoisen imetys sattui noin kolmeen ikäkuukauteen asti. Johtuiko tämä asennosta vai otteesta? Miksei kukaan tarjonnut edes rintakumia? En tiedä. Esikoisen imetyksestä on jäänyt olo, että olisi pitänyt ottaa itse selvää enemmän. Tiedän, että vika ei ole ollut minussa, ja tein parhaani. Mutta silti, olisin halunnut imettää paljon pidempään.

Syyllisyys on voimakas tunne.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Kuopukseni syntyi marraskuussa 2014. Hän on nyt 9 kuukauden ikäinen. Nyt viisi vuotta myöhemmin en ole enää lasten kanssa yksin. Miehen tuki ja turva on ollut erittäin tärkeässä asemassa, ihan kaikessa.

Ennen syntymää otin paljon selvää imetyksestä, sillä halusin panostaa siihen edellisen imetyksen vuoksi täysillä.

Aivan kuin esikoisenkin aikana, imetys teki kovin kipeää. Ostin rintakumin vauvan ollessa viikon ikäinen, sillä rintani olivat rikki. Imetin lapsentahtisesti, ja kahden kuukauden iässä tiesin jatkuvan rinnalla olon olevan tiheän imun kautta. En antanut neuvolan, enkä muidenkaan vaikuttaa imetykseeni millään tapaa, tiesinhän nyt enemmän kuin he. Rintakumista pääsimme eroon tiheän imun jälkeen, eikä sitä ole enää tarvittu.

Nyt tiesin kuuden kuukauden täysimetyssuosituksestakin, josta minulle ei ollut kukaan kertonut mitään esikoisen aikaan. Sain kuulla paljon epäileviä ja hieman mollaaviakin kommentteja siitä, kuinka ”luulen” maitoni riittävän vauvalle niin pitkään. Silti, kuopus oli pelkällä rintamaidolla ensimmäiset kuusi kuukautta, ja oikein tyytyväinen.

Nykyään vauva syö jo jonkin verran kiinteitäkin, mutta maito on silti pääosassa. Nyt olen huomannut sen, kuinka tärkeä asia rinta on muutoinkin vauvalle, kuin vain ravinnollisesti. Ja etenkin kuinka tärkeää imetys on minulle.

Olen yllättynyt siitä, kuinka erilaisia tuntemuksia imetys on minussa herättänyt. Alkuun minua itketti suunnattomasti, sillä kuopus toi mieleeni esikoisen vauva-aikaa. Olin monesti jo luovuttamassa, mutta sain vertaistukea, ja osasin hakea sitä. Ennen kaikkea imetys on pelastanut vauva-ajan. Minusta on myös tullut ehdoton imetyksen suhteen. En suostu korvikkeeseen niin kauan kuin omaa maitoa riittää, ellei ole hengenhätä. Samaten lapsentahtisuus on mielestäni erityisen tärkeää pienen, mutta myös isomman lapsen kanssa. Screenshot_2014-12-29-23-20-26~2

Alkuun olin sitä mieltä, että imetän niin kauan kuin lapsi haluaa. Mutta nyt yhdeksän kuukauden iässä olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Lähden kouluun vauvan ollessa 11 kuukautta. Vauva jää miehen kanssa kotiin. Jännitän imetystä jo nyt. Haluan jatkaa vähintään vuoden ikään, ja tiedän, että se on mahdollista. Mutta yli vuoden ikäisen imetys ei ole enää niin ehdoton asia minulle, kuin oli vielä puoli vuotta sitten. Silti toiveet pysyvät. Toiveissa olisi pitkä imetys, mutta tulevaisuus näyttää.

Kokemuksieni perusteella haluan oppia imetyksestä vieläkin enemmän. Esikoisen imetyksen vuoksi taas haluaisin ryhtyä tukihenkilöksi, jottei kukaan joutuisi puutteellisten ja väärien neuvojen vuoksi kokemaan samaa. Haluan etenkin vahvistaa ja levittää imetystietoutta, joka on niin todella vähässä maassamme. Haluan olla edistämässä lasten ja äitien hyvinvointia.

-emiljaana

30.7.2015

Yksin lasten kanssa

Yleinen äiti, äitiys, arki, esikoinen, kuopus, laatuaika, lapsi, perhe, väsymys, vauva, Veli Ei kommentteja

Mies lähti viikko sitten keskiviikkona reissuun, lähes kahden viikon reissuun. Voi luoja, mä olin kiukkuinen. Kiukkuinen, koska olin epävarma itsestäni. Miten mä pärjäisin lähes kaksi viikkoa yksin lasten kanssa?

Joku voisi naurahtaa, joku samaistua. Nyt viikko takana, ja olo alkaa olla jo ihan loistava. Olin alkuun todella väsynyt, ja lisäksi oli ne isot sukujuhlatkin, joiden vuoksi valvoimme kaikki kolme ihan liikaa.

Liiallisen valvomisen vuoksi nukuimme ja löhösimme kaksi päivää. Ei vain jaksanut. En minä, eikä lapsetkaan. Sitten ryhdistäydyttiin, ja esikoisen synttäreiden kunniaksi lähdimme Vakoilumuseoon! Esikoinen tykkäsi kovin, siellä oli paljon testailtavaa ja tutkittavaa. Kävimme myös syömässä, ja lopun päivää olimme pihalla. Seuraavana päivänä ulkoilimme koko päivän, ja isäni haki esikoisen hänen hoiviinsa illasta. Jäin siis tiistai-iltana vauvan kanssa kaksistaan. Jotenkin tuntuu orvolta, mutta yritän nyt nauttia tästä.

Vähän on sellainen olo, että mitenkä sitä on joskus valittanutkaan, että yhden kanssa on ollut vaikeaa tai raskasta, sillä nyt se on älyttömän helppoa? Ehkä se johtuu siitä, että ei ole ollut sitä kokemusta. Ja sanonta ”siinä se yksi menee, missä toinenkin” ei kyllä vieläkään pidä paikkaansa. Kukahan senkin on keksinyt.

Esikoinen on siis edelleen isäni luona, heillä on mennyt oikein mukavasti ja ovat soitelleet paljon ihan vain kuulumisia. Minulla on mennyt oikein leppoisasti kuopuksen kanssa. Ensinnäkin kuopus on mennyt nukkumaan noin klo 20, ja aamulla noussut vasta 10-11 välillä. MITÄ?! Mä oon saanut NUKKUA! No siis tottahan toki hän herää öisin syömään, ja usein herääkin. Varsinkin nyt, kun hampaita on puhjennut viikon sisään ihan jokunen jo. Mutta silti hän on nukkunut pitkään! Normaalisti meillä herätään 7-8 aikaan.

Mitenkä sitä sitten on käyttänyt ajan? No jaa. Ensin ajattelin että ompelen kun kerran voin ja jaksan. Mutta kiinnostusta ei ole. En raaski käyttää tätä aikaa siihen. Eräs ystäväni on ollut kahtena iltana seuranani, joimme lasit viiniä ja juttelimme niitä näitä. Ja lopun ajan olenkin vain ollut. Väsännyt vanhoja ”pitäisi tehdä” juttuja pois alta, kuten esikoisen vauva-albumin sain vihdoin valmiiksi (täyttihän hän nyt viisi)! On jotenkin ollut ihanaa vain olla. Ihan hiljaista, ja istut vain.

Silti jotain tänne kaipaa. Kyllä mä olen kiitollinen siitä, että en ole enää yhden lapsen yksinhuoltaja. Nautin silloin kyllä olostani, mutta tämä nykyisyys on vielä parempaa. On ikävä sitä erityisherkkä viis veetä, ja erityisesti ikävä sitä miestä joka aina vaan jaksaa tukea, kannustaa ja kuunnella. Ja etenkin rakastaa. On niin ikävä niitä päivittäisiä haleja, pusuja ja silittelyjä, ja sen pärstää. Menee ihan lässynlääksi, ja tuli varmaan jo selväksi. Mutta se on niin uskomaton apu niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Lässynläästä puheen ollen, mä meinaan mennä sen kanssa naimisiin. Siis ihan oikeasti, ei nyt vain mun päähänpisto, vaan että mentäisiin naimisiin. Mutta mennäkö näyttävästi, hissukseen vai salaa hiipien? Siinäpä pulma.

Nyt meinaan vielä keittää kupin teetä, vaikka kello läheneekin puolta yötä, syödä pikkuisen suklaata, ja olla vaan. Vielä kun voi!

-emiljaana

23.7.2015

Äiti vapaalla!

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, imetys, kuopus, laatuaika, lapsivapaa, perhe Ei kommentteja

(Tämä on kirjoitettu jo viikko sitten, pikku ongelmien vuoksi julkaistaan vasta nyt!)

Kävimme mökillä viikonloppuna. Lähdimme isomummun seuraksi, ja vähän avuksikin. Lapset viihtyivät hyvin, samoin kuin minä! Uskaltauduin uimaankin, vaikka vesi olikin hurjan kylmää. Lämmitetty sauna antoi oman osansa.

Sunnuntaina kotiuduttuamme aamusta ajattelin vieväni kummipoikani elokuviin. Hän ei päässyt omien menojensa vuoksi, mutta olin päättänyt silti viettää hetken omaa aikaa ilman lapsia. Pumppasin maitoa ja lähdin kaupunkiin.

Menin yksin, vaikka se onkin ollut mörkö minulle. Silti teki hyvää käydä ihan yksistään ensimmäistä kertaa. Sai hengähtää, eikä tarvinnut miettiä, pitääkö olla sosiaalinen. Mietin pitkään, että mihin meen ja mitä teen. Ajattelin, että hemmottelen itseäni kovin vähän, joten nyt sen teen! Kirpparit eivät olleet auki enää siihen aikaan, joten päätin rikkoa lupaukseni. Ja oikeastaan en ole edes pettynyt. Alkuun vähän kirpaisi, mutta tauko on ollut niin pitkä, että antaa olla.

Kyse on siis ”älä osta uutta vaatetta vuoteen”-lupauksestani. Edellisen vaatteen olen ostanut odotusaikana, ollessani jollain seitsemännellä, kahdeksannella kuulla. Tästä on nyt siis kymmenisen kuukautta aikaa, ainakin. Ostin housut ja paidan. Kolme hairahdustahan sallitaan, joten kaksihan tässä on vasta mennyt! No what ever, meni niihin ainakin kymppi rahaa joten sama se. Suotakoon tämä minulle, kun ei oikein sopivia vaatteita muutenkaan ole laihtumisen myötä.

Kolmisen tuntia olin poissa. Mietin vielä, että menenkö kahvilaan juomaan kahvin ja syömään jotain hyvää, mutta joku tunne sai minut palaamaan kotiin. Jokin huusi sisälläni, että maitobaaria tarvittiin. Kotiin palatessani oli vastassa kolme tyytyväisen näköistä tyyppiä. No mitä hitsiä! Teki mieli lähteä takaisin kaupunkiin, mutta jaa.

Päätin sitten, että menen torstaina vanhojen kavereiden kanssa. Laitoin itse heille viestiä, koska tiesin, että ei minua kukaan koskaan mihinkään pyydä. Pari kaveria lähti mielellään mukaani. Lähdin yhden maissa. Olin pumpannut maitoa 180ml, ja imetin kuopuksen juuri ennen lähtöä. Minulla oli kivaa, oikeasti. Sai puhua ja kuulla jotain aivan muuta kuin kakkavaippoja, hampaita ja Batmania. Äiti-ihmisenä oli toki jotenkin outoa olla ulkona, varsinkin kun edellisestä kerrasta on 1,5 vuotta.

Kävimme likkojen kanssa terassilla, ja istuttiin kapakassa. Koska enhän mä niihin pääse lasten kanssa koskaan! Vaihtelu virkistää. Kiitos seurasta näille hienoille naisille 😉

Tuli siinä tyttöjen kanssa puhetta parisuhteestani, ja mietittiin sitten mekkoniompelua häihin, nämä tytöt kun kanssa opiskelevat ompelijoiksi. Saan kaipaamaani apua vastaan, sitten kun se on ajankohtainen. Lopputyönä olisi kiva tehdä oma häämekko, nyt kun on renkaat sormissakin jo lupauksena siitä. Olen jo aika lailla päättänyt mallin ja väritkin!

Palasin yhdeksän aikoihin. Jälleen lapset olivat tyytyväisiä. Kuopus konttasi vastaan iloisena jälleen näkemisestämme. Esikoinen oli jo pedissä odottamassa iltapusua ja peittelyä. Hyvinhän näillä oli täällä mennyt! Kuopus oli juonut maidot ja syönyt kiinteitäkin, mikä on melko harvinaista. Olen helpottunut, että kuopus jää nyt niin hyvin miehen kanssa kotiin. Ei ole enää sitä pelkoa, että hän huutaisi tunti tolkulla perääni. Nyt hän on valmis siihen. Silti muiden luokse hoitoon jättäminen ei ole vielä ajankohtaista. Kyllä sillekin aikansa tulee.

Ilta meni kuitenkin siihen, että kuopus kukkui johonkin lähemmäksi puoleen yöhön. Ei hän malta nukkua. Johtuuko se siitä, että hän on oppinut konttaamaan ja nousee seisomaan, vai hampaista jotka ovat todella lähellä puhkeamistaan? Vaiko vain äidin poissaolosta? Tiedä sitten.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan pieni valvominen ei ollut paha. Olinhan kuitenkin saanut olla pitkään erossa, ja luvan hengähtää!

-emiljaana

6.7.2015

Nyt kontataan!

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, imetys, kuopus, lapsentahtinen, lapsi, perhe, perhepeti, vauva, Veli Ei kommentteja

Kuopus on kasvanut hirveästi, ja oppinut paljon uusia taitoja. Hän lähti konttaamaan, ja viikko sen jälkeen nousi jo tuelle seisomaan. Nyt hän kulkee valtavan nopeasti. Joillekin tavaroille on ruvettu kuumeisesti etsimään uusia paikkoja. Nukkuminen on ollut vähän hakusessa, kun koko ajan tekisi mieli kontata ja kiipeillä tutkimaan. Välillä herään öisin siihen, kun hän unissaan konttaa sängyllämme, tai kiipeää minua vasten.

nimetön6

Haimme pinnasängyn kellarista – taas. Nyt kuopus on 7 kuukautta vanha, ja nukkuu pinnasängyssä osan yöstään. Tämä kuulostaa lauseena ”ihanteelta”. Todellisuus? Pinnasänky on sivuvaununa oman sänkymme vieressä, ja siitä on poistettu toinen laita. Näin ollen lapsi on koko ajan tavoiteltavissa, ja silti vieressä, vaikkakin omassa sängyssään. Tämä helpottaa myös yösyöttöjä, jotka ovat erittäin tärkeitä vauvalle. Öisin maito on ravitsevampaa, ja lapsi hakee turvaa ja läheisyyttä, jota päivisin ei enää jatkuvasti tankkaa. Samaten usein unohdetaan lapsen luontainen tarve herätä öisin. Tiesittekö, että vauvan täysi yö on vain viisi tuntia? Ei suinkaan kahdeksaa tai kymmentä tuntia. Nykyihanne vain ei tue lasten luontaista, ja ihan biologista elämää. Heräily ”kaiken aikaa” ei suinkaan ole kiusallaan, tai siksi, että lapsi olisi tottunut liian hyvään.

nimetön1

Jos haluaa tutustua aiheeseen lisää, suosittelen lukaisemaan aiheesta lisää vaikkapa lataamalla linkin sivun vasemmasta laidasta kirjan ( http://kiintymysvanhemmuus.fi/referaatit.html )

Sivuvaununa pinnasänky toimii meillä ihan hyvin. Eihän lapsi nuku jatkuvasti siinä, mutta ensimmäiset tunnit ainakin, ja osan yöstä. Viime yö taisi mennä vain kahdella – ehkä kolmella syötöllä, ja lapsi tuli omaan sänkyymme vasta aamuyöstä. Näin me vanhemmatkin saamme kaipaamaamme tilaa hieman enemmän. En silti sulje lapselta perhepetiä pois.

nimetön5

Esikoinen lähti isovanhempien hoiviin lauantaina. Hän ihan tohkeissaan laski jo pitkän aikaa ennen lähtöä päiviä, ja kun se päivä koitti, hän soitteli koko aamupäivän ja ravasi katsomassa joko auto tuli pihaan. Ihanaa, että hän niin kovin odottaa vierailua. On mukava päästää lapsi iloisena yökyläilemään, kuin jännittyneenä!

Samaisena lauantaina kuopuksen oli tarkoitus jäädä hoitoon ensimmäistä kertaa. Veimme kuopuksen hoitajan luokse iltapäivästä, viivyimme hetken, sillä eihän näin pientä voi vaan jättää tutustumatta hieman. Kaikki meni hyvin, lähdimme ja lapsi jäi katsomaan peräämme. Kuuntelimme hetken oven takana, ei hiiskahdustakaan. Päästyämme hetken matkan päähän, tuli puhelimeeni viesti. Lapsi vain huutaa. Ajattelin jo heti että voi ei, ei hän ole valmis. Miksi edes laitoin? Oliko tämä nyt välttämättömyys? Mies oli mukanani, joten emme ihan heti kääntyneet takaisin. Olin päättänyt, että pidän hetken lomaa. Pian tuli hoitajiltakin viestiä, että lapsi rauhoittui.

Saimme hetken nauttia hiljaisuudesta ja vain toisistamme. Harvinaista. Ei ole ollut tällaista hetkeä pitkään, pitkään aikaan. Olimme juuri syöneet hyvää ruokaa ja juoneet lasin viiniä, joten olo oli kaikin puolin kylläinen.

Illemmalla tuli jälleen viestiä, että lapsi alkaa olla itkuinen. Lähdimme heti hakemaan. Olimme ehkä tunnin keskenämme, mutta kyllä se aika oli ihan kullan arvoista. Hoitajille iso kiitos jaksamisesta!

Palattuamme, lapsi oli todella itkuisen oloinen. Hän heti minut nähdessään ilmaisi selkeästi olleensa hädissään poissaolostamme. Hetken itkettyään sylissäni, ja sitten isänsä sylissä, hän kuitenkin rauhottui ja kaikki oli taas hyvin. Illalla hän oli hyvin kiinni minussa. Nukkumaan mentäessä hän ei olisi halunnut irroittaa sekunniksikaan, edes unissaan.

nimetön

Silti tämä pieni tauko teki hyvää. Luulisi ettei noin pieni aika merkkaisi juuri mitään, mutta mitenkäs sitä sanotaan, ”tartu hetkeen”? Sehän sen määrittää. Tartuin hetkeen, ja näin hetki kasvoikin suuremmaksi kuin vain hetki.

nimetön4

-emiljaana

14.6.2015

Hoitoon?

Yleinen äiti, äitiys, arki, esikoinen, imetys, kuopus, lapsi, perhe, väsymys, vauva Ei kommentteja

Kuopus tulee nyt 7kk lähipäivinä. 7 kuukautta pelkkää vauvaa.

Ennen hänen syntymäänsä olen ollut ulkona muistaakseni ennen äitiyslomaa viimeksi. Mitäs siitä nyt olisi, varmaankin 9-10 kuukautta sitten siis. No nyt alkaa tekeen jo tiukkaa.

En mä varsinaisesti kaipaa mitään ulkoilmaa. Mutta mä kaipaan lomaa mun lapsista. Kuulostaa tosi karulta, mutta mä alan olla nyt niin väsynyt, että mä ihan totta kaipaan lomaa. Vaan miksen vaan sitten menisi ulos ja laittaisi lapsia hoitoon?

Nokun mutkun.

Meillä on tasan yksi ihminen joka tuntee kuopuksen edes jotenkuten. Ainoa hoitaja, ja hänkin aristelee, sillä lapsi on melko suuritarpeinen. Kyllä, meidän vauva on suuritarpeinen – tai ainakin musta alkaa tuntua siltä. Hän viihtyy vain pieniä hetkiä edelleenkin itsekseen lattialla, tai no silloinkin pitää olla samassa huoneessa. Hän vaatii jatkuvasti viihdytystä ja touhuamista, ja sylissä on pakko olla.

Eikä tämä tapaus vieläkään edes syö mitään, joten miten laitat hoitoon? Hän huutaa huutamistaan niin kauan kunnes tulen pelastamaan ja otan syliin – vaikken edes olisi koko asunnossa. Hän vain huutaa. Eikä häntä pysty edes huijaamaan millään hassuilla jutuilla tai leluilla, ei auta laulelut ja kutittelut.

Ei ole edes vaihtoehto että mies hoitaisi lapsia ja minä menisin. Miksi? No koska yksin en takuulla mihinkään mene, ja muuta seuralaista minulla ei ole kuin se mies. Totta, ei mulla ole sellaisia kavereita. Melko surullista.

En ole varsinaisesti väsynyt lapsiin. Olen vain väsynyt siihen että elämäni ei ole mitään muuta kuin lapsia. Kaipaan kavereita, ja etenkin hetkeä ilman äitiyttä. Äitiys on rankkaa. Ei se ole mitään ruusuilla tanssimista ja jatkuvasti kikattelevia lapsia.

Ikävintä tästä tekee se, että kaikki muut ympärilläni kulkevat, menevät ja tekevät, ja heitä pyydetään milloin mihinkäkin – ilman lapsia. Ehkä siinä on se karu fakta iskenyt vasten mun kasvoja, että mulla ei ole ketään kuka mua edes veisi tai pyytäisi mihinkään. Se on se ikävin asia, kun tulee äidiksi. Unohdetaan. Miehiä sitten viedään, jotta saavat lomaa arjen askareista ja vauvan itkusta,mutta äidin tulee kestää se kaikki koko ajan, poikkeuksetta. Tämän tulisi olla tasaväkinen juttu, että kumpikin saa sitä lomaa.

Eihän tämä nyt ole absoluuttinen totuus – on olemassa äitejä jotka menevät ja ottavat omaa aikaa. Mutta surullisen usein ne äidit vaan jäävät kotiin, ja ne unohdetaan. Miksi? Luullaanko, että he pärjäävät syrjäyttämällä omat tarpeensa? Todella moni äiti ei edes harrasta mitään, koska on lapset ja koti, eikä aika riitä muuhun (itse harrastan ompelua, ja joko lapset silloin nukkuvat tai mies hoitaa). Pahimmassa tapauksessa kukaan ei edes muistuta, että tekisi hyvää nukkua hetki pidempään tai laittaa lapset hoitoon (jos nyt sattuu olemaan hoitajaa) ja olla vaan, maata äksänä lattialla tai käydä syömässä, tai ehkä vaan kävelyllä, mennä leffaan tai möllöttää sohvalla. Surullisen usein kuulen myös sen, että on taivaallista käydä kaupassa ilman lapsia, tai päästä suihkuun rauhassa, koska ne ovat ne ainoat hetket arjessa ilman lapsia – joillakin jopa vuosiin.

Miksi äidit unohdetaan? Miksi heidän tarpeensa syrjäytetään? Miksi oletetaan, että heidän ei tarvitse koskaan päästä mihinkään, koskaan olla ilman lapsia?

Mulla tuli burn out. Myönnän sen. Tuli niin vietävän paha olla, kun hoksasin asian. Mua itketti, suretti, ahdisti ja suututti.

Mä haluaisin elää mahdollisimman lapsentahtisesti omien näkemyksieni mukaan, ja laittaa lapsen hoitoon sitten kun hän on siihen itse valmis. Mutta nyt mä laitan oman jaksamiseni tämän asian edelle. Lapsi ei kuole siihen, jos hän on hoidossa, hetken erossa vanhemmistaan, silloin tällöin. No ei kuole, eikä traumatisoidu. Hyödyllisempää, ja turvallisempaa on lapsen olla hyvinvoivan vanhemman luona.

Uupumus on asia, josta vaietaan. Lasten kanssa kuuluu jaksaa koska ”itsepähän teit”. Ei pidä paikkaansa. Ei kukaan jaksa vuosia ja vuosia jatkuvassa uupumuksessa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Sanotaan, että kun äiti voi hyvin niin lapsetkin voivat hyvin. Tämä ei ole mikään turha sanonta. Lupasin esikoisen vauva-aikaan, että en koskaan enää vähättele uupumustani. Se ei ole kenekään etu, eikä varsinkaan häpeä.

Joten meillä suunnitellaan nyt lasten laittamista hoitoon ensimmäistä kertaa (no onhan isompi hoidossa aina välillä kun niin haluaa aina olla, oikea kyläluuta). Hoitajia tulikin kaksi, ja toinen niistä voisi imettää, jos tilanne menee ihan hysteeriseksi ja onkin kyse vain rinnan kaipuusta. Tiesittekö, että sairaaloilla on ollut sijaisimettäjiä, ja kotiin on palkattu imettävä lastenhoitaja, silloin ennen vanhaan? No ei nyt niin vanhaan aikaan, sillä mummuni puhui tästä juuri omasta muististaan.

Hoitoon. Mitä me sitten tehdään? Sen näkee sitten.

-emiljaana

1.6.2015

Sometauko

Yleinen esikoinen, kesä, kuopus, laatuaika, lapsi, luonto, mökki, perhe, some, vauva Ei kommentteja

Me lähdettiin lomalle! Tai no lomalle ja lomalle, mähän oon ollut lomalla jo lokakuusta lähtien.

Mutta lähdettiin kuitenkin. Pakattiin kamat ja lapset ja junaan. Mentiin mökille (no ei sillä junalla, vaan ihan veneellä) ja oli tarkoitus olla pitkäänkin. Pojat tykkäsivät kovin, esikoinen meinasi että jäädään asumaan. Oma mieli lepäsi ihan selkeästi! Ei sähköä, ei juoksevaa vettä, ei narinaa ja marinaa tekemisen puutteesta, ja ennen kaikkea ei muita ihmisiä! Voi luoja mä rakastan erakkoelämää!

Oltiin paljon ulkona, ihan vaan oltiin ja fiilisteltiin sitä luontoa. Tehtiin kaikkia pikku hommia ja opittiin uutta, kuten kalan perkuu ja puun veistäminen. Esikoinen sai työkalupakin ja jousipyssyn, miehen käsialaa.

Grillailtiin ja saunottiin, ja ihan vaan nautittiin. Kelloakaan ei muistettu katsoa kuin harvakseltaan, silloin kun oli jo kamalan myöhä mutta aurinko vaan paistoi. Tajuttiin aina että ohhoh olipas poikien nukkuaika aikoja sitten. Mutta mitä väliä! Oikeasti, hällä väliä kun ei mitään tärkeää ole lähipäivinä!

Sitten. Se iso takapakki. Mentiin keskiviikkona mökikke, niin sunnuntaina heti aamusta herätään esikoisen itkuun.

”Äiti! Mulla on kuollut hyttynen kädessä, ja jos otan sitä pois niin se pistää mua tosi lujaa!”

Unen pöpperössä ja sumusilmillä (+mun sokeus ilman silmälaseja) ei tullut heti tajuttua tilannetta. Oikeasti ajateltiin että se on vaan hyttynen niinkuin lapsi sanoo. Pienen vänkäyksen ja kamalan huudon kera aloin herätä ja tajuta että hetkonen.

”Kuule, ei se oo hyttynen. Se on punkki.”

Se hetki kun tajuat, että lapsella on yön aikana tullut käteen punkki, alkaa päässä vipeltää ajatuksia vaikka kuinka. Kaikki kauhukuvat, muistelmat ja huhutkin sekoittuvat, etkä enää tiedä mikä olikaan faktaa. Eikä meillä ollut edes punkkipihtejä, koska täällä päin ei pitäisi olla punkkeja! Luettiin sitten neyåtistä, että langallakin sen saa pois. Kieritetään lanka mahdollisimman lähelle punkin kärsää ja vedetään pois. Ja näin se vedettiin. Vaan mihin se lennähti siitä?

Käännettiin koko mökki ja etsittiin, punkkia vaan ei näkynyt missään, kunnes katson peiliin. No omassa päässänihän se kipittäö kamalaa vauhtia kohti päänahkaa! Ei sentään kerennyt itseäni puremaan.

Punkki poltettiin saunalla. Kävimme saunassa ja tarkistimme kaikki vielä läpikotaisin ettei muualla ole. Ajattelimme että jos tämä oli vaan kertaluonteinen juttu ja jatkettiin mökkeilyä.

Meni jokunen tunti, kunnes esikoisen päässä kipittää toinen punkki! Hän oli ollut juuri kääntämässämme mökissä sängyllä, ja sieltä noustuaan otsalla kävelee musta kammotus. Tämä oli vikaniitti. Lähdimme pois.

Eihän punkki itsessään ole mikään maailman kammottavin otus, mutta joka viides kantaa borrelioosia, ja puutiaisaivokuume on jopa tappava, sekä oireet lapsilla voimakkaammat kuin aikuisilla. Yksi plus yksi, en riskeeraa juuri nyt lapsiani. Jos niitä vilisee mökillä noin, on vain ajan kysymys koska se borrelioosi tai muut kivat lisät sattuvat omalle kohdalle.

Harmittaa kovin. Olin jo ajatellut että kaksikin viikkoa oltaisiin mökillä.

Pidin some-tauon samalla. Teki kyllä hyvää! Palatessani someen, poistin heti puolet turhista ryhmistä, ja raskaat asiat ja ihmiset. Päätin, että en anna enää toisten painaa mieltäni. Miksi antaisin? Olen paljon rauhallisempi, kun en ajattele muita ja muiden elämiä. Eiväthän ne edes kuulu minulle. Pärjään kyllä varsin hyvin tietämättä kaikkien muiden asioita.

Ainoat asiat mitkä jätän, ovat oikeasti järkeviä, ja koskevat mm. terveyttä ja hyvinvointia. Meinasin jo kokonaan poistattaa facebookin (vaihteeksi, olen monesti ollut pois, pisimmillään reilun vuoden). Mutta on asioita, joiden vuoksi minun täytyy olla siellä. Joten päätin vain harvakseltasn enää käydä siellä.

Instagram-tilin pidän, sillä saan inspiraationi, ja jaan tekeleitäni ja elämääni siellä (minut löytää sieltä nimellä emiljaana). Ja siinä olikin se sosiaalisuus. Blogi on se kolmas. Whatsappin siirsin tablettiin, jotta puhelimen käyttöni vähenisi ennestään, sillä tabletti ei edes ilmoita viesteistäni.

Katsotaan meneekö tämä nyt parempaan suuntaan, sillä myönnän olevani hieman riippuvainen arjessa puhelimestani. Se johtuu juurikin sosiaalisesta mediasta ja jatkuvasta viestittelystä. Haluan irti siitä.

Nyt sitten enemmän toimintaa ja vähemmän näpyttelyä!

Ps. Kuopus painoi kuuden kuukauden ikäisenä 9265g ja oli 69,7cm pitkä.

-emiljaana

11.5.2015

Äidille

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, itse tehty, kuopus, lapsi, perhe Ei kommentteja

Äitienpäivä. Muistan ensimmäisen äitienpäiväni. Lapseni oli silloin kymmenen kuukauden ikäinen. Olin tolkuttoman ylpeä itsestäni; olin juuri oppinut puolustamaan lapseni tarpeita oikeasti julkisissa terveyspalveluissa, lapseni allergiat alkoivat selvitä ja hän alkoi voida paljon paremmin, minun ansiostani. Olin selvinnyt hiton hyvin kymmenen erittäin vaikeaa kuukautta yksin lapseni kanssa, ja olin onnellinen! Nyt minulla oli jo vähän haisua siitä, mitä on olla äiti, vaikkakin äitiyteni oli vasta alussa. Nyt tiesin, miltä äideistä tuntuisi äitienpäivänä.

Muistan menneeni sukulaisiin toivottamaan äitienpäivätoivotukset, ja saamaan ne myös itse ensimmäistä kertaa. Kuitenkaan juuri kukaan ei minua muistanut, oma isäni on lähes ainoa, joka muistaa aina. En tiedä, johtuuko siitä oma latistumiseni asiaa kohtaan, mutta kyllä se pienoinen pettymys silloin oli. Ja minun sukuni on iso, oikeasti.

Seuraavana äitienpäivänä lapseni oli jo päiväkodissa, ja hän oli askarrellut minulle lahjan; kukkaruukun, jossa kasvoi ”kaunein kukka äitille”. Silloin itkin, onnesta. Kolmantena äitienpäivänä sain kauniin kortin, neljäntenä kaulakorun, jossa riippui lasilaatta (muovia oikeasti), johon hän oli piirtänyt kuvan.

Nämä kaikki äitienpäivät ovat menneet samalla kaavalla; herään aamulla normaalisti. Muistutan lasta päivästä, ja teemme yhdessä aamiaisen, lapsi haluaa tietenkin valmistaa omani. Loppu päivä on mennyt mummuloissa, joissa harva on minun äitiyttäni muistanut. Toisaalta ei tarvitsekaan, enhän minä ole kuin omien lapsieni äiti, ja omani minua muistavat.

Nyt tänä vuonna kaava muuttui.

Heräsin aamulla kuopuksen äninään. Ennenkuin ehdin nousta, mies nappaa lapsen, hoitaa vaipanvaihdon ja nousee hänen kanssaan painaen makuuhuoneen ovea kiinni.

Seuraavan kerran havahdun lapsen nälkähuutoon, jolloin hänet nostetaan rinnalle. Heräilen siinä samalla, ja kuuntelen kun keittiössä puhutaan ” se on äitille”, muistan että eikä! Sain aamiaisen, ja esikoinen oli tehnyt päiväkodissa lahjan; rannekoru hienoimmilla helmillä!

Päivä meni muuten kaavan mukaan, mutta nyt kaikki muistivat minutkin! En tiedä johtuuko tämä vain siitä, että sukuumme on syntynyt kaksi vauvaa omani lisäksi, mutta samapa se. Muistaminen tuntui kivalta!

Silti äitienpäivä on minulle päivä muiden joukossa, mutta ekstra-aamiainen on aina mukavaa!

-emiljaana

1 2 3 4