Lauantaina päätimme kiukkupäivän vuoksi poiketa metsäretkelle! Olikin ainoa, johon esikoisen sai suostumaan. Meidän 4v kun ei pidä mistään nykyään, koskaan ei saa mitään, mitään ei haluaisi edes ja kaikki on ihan tyhmää! Toivottavasti tämä on vain yksi niistä miljoonista vaiheista jotka kuuluvat tiettyyn ikään
Esikoista stressaa myös vauvan tulo, pienokainen kun ei ymmärrä että isovelikin voi olla pieni, vaikka sanassa onkin yhdistettynä ”iso”.
Tuo suloinen poika on huolissaan siitä, että hänen täytyy kasvaa isoksi nyt äkkiä ennen kuin vauva syntyy, eikä hän halua vielä olla iso.
Metsäretken askartelut.
Hän haluaa nukkua vieressä, leikkiä leluissa, istua sylissä ja halia ja pusutella niinkuin pienille lapsille on tapana tehdä. Ehkä aika korjaa tämänkin, sillä sanat ja teot eivät ole auttaneet pienen herkkään mieleen
No, metsäretki meni hyvin, ja mukaan poimimme lehdet, joista askartelimme syksyn värit seinälle!
Sunnuntaina kävimme ala-asteen syystempauksessa, jossa oli temppurata ja hattara meidän mieleen! Temppuradalla pääsi kokeilemaan monia eri taitojaan.
Illan päätteeksi suuntasimme ystävälleni kakkukahville, joten herkuttelupuolikin tuli hoidettua kerralla.
Kaiken kaikkiaan tämä kahden päivän uskomattoman ihana rumba oli onnistunut pikkukiukusta huolimatta, vaan osaako kukaan arvata, mihin sunnuntai päättyi?
Synnytyspelko on melko yleinen pelko, varsinkin jos synnytyksiä on jo ennestäänkin. Traumatisoitumisen vuoksi pelko voi lamaannuttaa ja aiheuttaa vakavia psyykkisiä ja fyysisiä oireita raskauden aikana, ja sen jälkeen. Toisilla pelko vaikuttaa jo raskautumiseen. Ensisynnyttäjillä pelkoon liittyy uusi tuntematon asia, sekä mahdollisesti päähän aiheutetut kauhukuvat.
Itse en osannut pelätä ensimmäistä synnytystäni. Tiesin, että se sattuu, ja paljon sattuukin, mutta se on sitten kerralla ohi. En osannut ajatella ja kuvitella että mitä jos lapselle jotain sattuisi, luotin niin sinisilmäisesti ja sokeasti ammattilaisiin.
Esikoisen synnytys meni avautumisvaiheeltaan nopeahkosti – kävin lenkillä eikä supistukset olleet mielestäni liian kipeät edes sairaalaan päästyäni, vaikka olin jo 8cm auki.
Tavoitteenani oli luomusynnytys, mutta olin silti avoin lääkkeille, ja päätin etten olisi liian ankara itselleni, mihin minulla on suuri taipumus. Pitkään sinnittelinkin ilman, mutta kipu vei voiton. Sain spinaalipuudutuksen, mikä tuntuu edelleen itsestäni oudolta, koska olin ensisynnyttäjä. Sain myös kohdunkaulanpuudutuksen, joka teki mielestäni enemmän kipeää kuin auttoi.
Ponnistusvaiheeseen päästyäni kivunlievityksetkin olivat jo lakanneet vaikuttamasta. Pojan ponnistusvaihe oli pitkittynyt, 55min, lapsivesi puuroutui ja alkoi vihertää, pojan syke laski huomattavasti supistusten aikana ja vaikka hän olikin raivotarjonnassa, oli hän kääntänyt päänsä vinoon, joka vaikeutti mahtumista ulos. Olin lopen uupunut ja peloissani lapseni puolesta, sekä samalla pettynyt itseeni, koska poika autettiin imukupilla loppujen lopuksi pois.
Viikon ikäisenä pojalla havaittiin ponnistava hengitys ja leposykkeeksi saatiin 200, jonka vuoksi poika oli 4 vuorokautta teho-osastolla.
Synnytyksestä jäi itselleni todella epäonnistunut olo, ja lapsen tila traumatisoi minua. Mitä jos toiselle käy samalla tavalla? Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos lapsi vahingoittuu omista virheistäni?
Syyllisyys painoi niin, että aloin jo nähdä painajaisia toistuvasti, ja pelkäämään tulevaa paljon. Lapsi oli silti laitettu jo aluilleen ja kasvoi hyvää vauhtia kohdussa, joten pakkohan hänet on synnyttääkin.
Sektio on itselleni ehdoton ei, sillä pelkään vielä enemmän toipumista. Entä jos minulla kävisikin huonoin tuuri, ja leikkausarpi jää araksi lopun elämääni? Omista periaatteistani vielä, että enhän minä ole lasta tällöin synnyttänyt, jos hänet pois leikataan. Mitä minä tässä teen? Makaan ja odotan.
Leikkaus itsessään on jo riski, saatika sitten että komplikaatioita syntyisi. Ei, ei minulle sektiota missään nimessä, ellei lapsi ole hengenvaarassa kohdussa.
Olen melko avoimesti kertonut pelostani, tai kerroin ainakin alkuun, mutta kritiikki ja väheksyminen oli niin vahvaa etten halunnut enää keskustella asiasta. ”Sehän on maailman luonnollisin asia”. ”Olisiko pitänyt miettiä ennen toisen lapsen hommaamista?”. Myötätunto oli joillekin täysin vieras käsite, tai edes se, että yrittäisi ymmärtää.
Joten käännyin neuvolan puoleen, jossa huoleni kuunneltiin, ymmärrettiin ja käsiteltiin jatkotoimenpiteille. Sain lähetteen pelkopolille.
Olin hieman varautunut käynnin suhteen, mutta päättäväinen; minähän taistelen pelkoani vastaan! Kätilö ymmärsi hyvin huoleni eikä ihmetellyt lainkaan mistä mikäkin johtui. Keskustelimme pitkään pojan synnytyksestä, ja vihdoin sain oikean kuvan päähäni siitä, että minä en lapselleni vaaraa synnytyksessä aiheuttanut, eikä imukuppia sitten loppuujen lopuksi tarvittu, sillä poika käänsi itse päänsä, ja minä hänet ponnistin. Hapenpuutetta oli, mutta siihen ei olisi kukaan pystynyt vaikuttamaan.
Helpotti suunnattomasti kuulla oikea synnytyskertomus, ja tietää, että kuopuksen kohdalla pelkoni otettaisiin huomioon jo synnytysvastaanotossa. Toiveeni kirjoitettiin tarkkaan ylös, ja minulle jäi hieman rennompi olo tulevaa kohtaamaan. Toki jännitin edelleen, mutta tieto siitä, että minua on kuultu tarkkaan, auttaa jo paljon. Samaten voin itse soittaa tai meilata kyseiselle kätilölle, jos haluan hänen muuttavan tietoihin vielä jotain, tai käydä uudestaan juttelemassa.
Pelkään edelleen että kuopukselle sattuisi jotain esikoisen sairaalakäyntien takia, mutta yritän ajatella positiivisesti. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että nyt en odota yksin, kuten esikoisen aikaan, vaan vierelläni on mies, joka on luonteeltaan täysin vastakohta minulle ja näin ollen täydentää ja helpottaa oloani kaikissa tilanteissa jo pelkällä läsnäolollaan. Hänen suunnaton rauhallisuutensa rauhoittaa minua, ja mikä voisi olla parempaa, jos itse on poissa tolaltaan?
Suosittelen omalla kohdallani lämpimästi edes yrittämään pelkopolia. Toki joihinkin asioihin joutui napakasti sanomaan kantansa, mutta mitä siinä menettää? Tunnin yhdestä vuorokaudesta, ja siitäkin voi olla suunnaton helpotus tulevaan.
Maanantaipäivä. Itsellä on etäpäivä koulusta, joten pojan vein aamulla päiväkotiin parin tunnin pommiin nukkumisen jälkeen. Se ihana tunne, kun illalla väsyttää suunnattomasti ja menet nukkumaan. Sitten aamuyöstä heräät eikä väsytä lainkaan, ja pyörit sängyssä tunnin pari. Ja mitä sitten aamulla? No tottakai nukut pommiin! 😀 Mutta kun yön valvomiseen ei pysty vaikuttamaan millään tapaa, onkin kiva sitten selitellä päiväkotiin ja kouluun että no miksikäs sitä nyt taas ollaan myöhässä; raskaus tämän on tuonut tullessaan.
Ulkona on erittäin tuulinen ja kylmä syksyinen ilma, joten ajattelin ottaa hieman omaa aikaa. Etätehtävän olen tehnyt jo edellisellä viikolla lähes valmiiksi, joten en kanna huolta siitä. Pidän syksystä, koska luonnon värit ovat aivan uskomattomat. Samaten tulee kylmä ja kolea ilma, jolloinka saa tuudittautua lähimmäisen kainaloon, mennä kuumaan suihkuun tai käpertyä lämpöisen viltin alle juomaan kuumaa teetä.
Ja koska otan omaa aikaa yksin kotona, tarkoittaa se kuumaa suihkua, hunajaista teetä ja postauksen kirjoittamista kaikessa rauhassa!
Minulla on suunnattoman hyvä ideakin tämän päivän postaukseen olemassa! Koska varmasti jokainen raskaana oleva nainen pohtii pukeutumista, haluan nyt kertoa pienen vinkin liittyen päivän omaan asukokonaisuuteeni.
Koska minulla on tänään tapaaminen, en halua laittaa tavallisia kolitseja ja tylsää toppia päälle, vaan näyttää edes joltain! Joten mitä tehdä, kun vaatekaapissa ei ole juurikaan nättejä äitiysvaatteita, ja vanhat vaatteet näyttävät hölmöiltä päällä kasvavan vatsan takia?
Minulla on aivan sairaan ihana musta mekko, jonka olen H&M:ltä aikoinaan ostanut ennen raskautta. Mekko on sopinut päälleni, vaikka vatsa onkin kasvanut, kun alle on vain laittanut leggingsit. Kangas on joustavaa eikä ole näin ollen alusmekkokaan repeillyt, venynyt tai muutenkaan muuttanut muotoaan pahempaan suuntaan. No nyt vatsani on jo niin iso että en pidä mekosta enää, joten tuunasin sen mieleisekseni.
Tämä ei vaadi minkäänlaista erityisosaamista vaatteiden muokkailujen suhteen, vaan on erittäin helppo tehdä, vaikkei olisi koskaan neulaa ja lankaan ennen kädessään pitänyt.
Joten tarvitset vain mekon, muutaman nuppineulan, sakset, lankaa ja neulan. Kun mekko on päälläsi, voit pyöritellä helmaa ja kokeilla miten se näyttäisi parhaimmalta. Lyöt nuppineulat kiinni niihin kohtiin joihin tulee muutama tikki, riisut mekon päältäsi ja ompelet. Tämä vie aikaa vain muutaman minuutin.
Ja mikä parasta, voit aina poistaa tikit ja palauttaa mekon takaisin alkuperäiseen ulkonäköönsä, jolloinka mekko ei mene edes pilalle! 😉
Vasemmalla näkyy kuva mekostani ennen muokkausta. Kuvassa näkyy myös hyvin, kuinka alusmekko ei enää riitä peittämään kriittisiä alueita, jos tätä pitäisi pelkkien sukkahousujen kanssa.
Päätin nostaa helmaa takaa, sekä sivuilta, jolloin eteen tulee nätit laskokset. Mekko lyheni paidan malliseksi, mitä hainkin, ja näin ollen sain tälle raskausaikana hieman lisää käyttöaikaa. Nyt tätä voi käyttää jopa farkkujen kanssa!
Siispä oma asukokonaisuuteni tuunauksen jälkeen on tässä, eikä päälläni ole yhtäkään äitiysvaatetta!
Useimmiten mediassa kerrotaan lapsen odotuksesta ensimmäistään odottaville, mutta mitä on toisen odottaminen? Eroaako se ensimmäisestä, ja jos, niin kuinka paljon?
Jokainen raskaus on erilainen. Jos joku tulee väittämään aamupahoinvoinnistasi, että kyllä se loppuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, saattaa se olla täyttä puppua. Tai että tulet tuntemaan lapsen liikkeet täsmälleen tietyillä raskausviikoilla, ja jos muuta väität, on se valheellista. Ihan yhtä paikkaansa pitävää kuin sekin, että lapsi syntyy laskettuna päivänä. Jokainen näistä tiedoista on suuntaa antava.
Mutta entä sitten, kun olet kerran jo kokenut raskauden, ja tiedän noin suurin piirtein mitä tapahtuu ja missä vaiheessa? Miten sitä toista lastaan alkaa odottaa?
Esikoisesta rv 30+3.
Esikoiseni odotus oli älyttömän helppo, vaikkei se siltä silloin tuntunut. Jaksoin hienosti tehdä päivittäin itselleni terveellisen aterian viidesti päivässä, enkä joutunut juurikaan kärsimään pahoinvoinnista. Ihoni oli parhaimmassa kunnossa koskaan, ja tuntui että tukkaani ei olisi tarvinnut koskaan pestä. Voin erinomaisesti. Ainoa ”inhottava” vaiva oli verenpaineeni, joka on normaalistikin melko alhainen, mutta veti oloni heikoksi kesähelteillä, jotenka liikkumisesta tuli hieman vaivalloista. Poika uhkaili syntyä viikoilla 35, jolloin olin yhden yön sairaalassa tarkkailussa. Mitään ei kuitenkaan sen koommin tapahtunut supistuksista huolimatta. Synnytin pojan kun viikkoja oli 39+2. En missään vaiheessa joutunut ostamaan äitiysfarkkuja, käytin normaaleja vaatteita alusta loppuun asti.
Kuopuksesta rv 30+6.
Nyt toista odottaessa jo ensimmäiset viikot olivat täysin päinvastaiset. Oksensin monta viikkoa lähes päivittäin, oloni oli kamala. Olen ollut tolkuttoman väsynyt viimeisistä menkoistani lähtien, vatsaani sattuu ja mitkään normaalit vanhat vaatteeni eivät menneet päälleni enää viikoilta 10 eteenpäin. Heikotus on jatkunut läpi raskauden. Vatsakipujen takia olin muutaman päivän sairaalassa seurannassa, sillä en pystynyt kävelemään edes. Liitos- ja kasvukivuiksi ne sitten tulkittiin, ja minulle määrättiin käyttöön tukivyö. Pahoinvointi helpotti ehkä kuukaudeksi, mutta on nyt palannut takaisin, eikä siihen auta mikään!
On tiettyjä asioita, joita ei toisen lapsen odottamisesta kerrota. Jos edellisestä odotuksesta ei ole kulunut kymmentä vuotta, on hyvinkin oletettavaa että keho muistaa raskauden, ja mukautuu sekä valmistautuu näin ollen nopeammin synnytykseen. Tämä taas aiheuttaa, ainakin omalla kohdallani, suunnattoman kipeitä kasvukipuja jo alkumetreiltä asti. Liitoskivut vain pahenevat, ja minä kun luulin olleeni kipeä ensimmäisestä lapsesta!
Lapsi saattaa laskeutua nopeammin alas, ja joidenkin väittämien mukaan toinen syntyisikin näin ollen aikaisemmin kuin ensimmäinen lapsi. Olisihan se toki järkeen käyvä asia, sillä paikat ovat pehmenneet aikaisemmin, mutten sen koommin ota asiaan kantaa.
Toista odottaessa ei ole joka hetki miettimässä mitä lapsi tekee nyt, kuinka kehittynyt hän on, ja omasta mielestäni huvittavaa on se, ettei muista omia raskausviikkojaan! Miksi näin? Ehkä siksi että tiedät ne jo.
Toisen kohdalla taas alkaa miettiä enemmän käytännön asioita loogisemmin kuin ensimmäisen kanssa. Ei tule ostettua ehkä niitä kaikkein turhimpia tavaroita vauvalle, tai hömpötettyä liikaa raskausvaivoista, olethan jo yhden raskauden verran viisaampi.
Silti omalla kohdallani tuntuu ajoittain siltä, kuin olisin ensimmäistä kertaa raskaana, koska kuitenkin tapahtuu uusia asioita. Vatsan kasvu on edelleen ihmeellinen asia, ja se, kuinka vauva potkii lonkkiin tai nikottelee. Yhtä ihmeellistä se on joka kerta.
Ja miten erilaisia vauvat ovat jo kohdussa. Esikoiseni oli mielestäni melko rauhallinen, kun taas tulokas tuntuu liikkuvan jatkuvasti! Nukkuukohan hän koskaan?
Tiivistettynä; miten itselläni ensimmäinen erosi toisesta? No, ensimmäisen kohdalla kukoistin! Toista odottaessa olenkin sitten ollut kuin kävelevä kuollut. Mutta kummankin odotuksen aikana olen ollut onnellisimmillani, koska tiedän, että kaikesta huolimatta saan olla äiti näille kahdelle ihmeelle.
Blogin ensimmäisen artikkelin kirjoitus on yllättävän vaikeaa, uskokaa pois. Mutta jostainhan se on aloitettava, joten miten olisi me?
Siispä pohdiskeluja naputtelee 23 vuotias äiti, jonka arkeen sisältyy uusioperheen elämän ohella opiskelua ja harrastuksia. Perheeseeni kuuluu mies ja 4 vuotias poika, väheksymättä yhtään kissaamme ja koiraamme. Ja koska olen saanut kunnian kirjoittaa IPana-blogia, on siihen osasyyllisenä kohdussani mylläävä pienokainen, jonka on laskettu syntyvän 23.11.
No entä sitten minä? Opiskelen pukuompelijan ja merkonomin kaksoistutkintoa, aloitin juuri toisen vuoden opiskelut. Olen kiinnostunut muodista ja vaatteista, musiikista ja kuvataiteesta, sekä liikunnasta ja hyvinvoinnista. Tykkään ottaa selvää erilaisista asioista jotka kiinnostavat, ja kiinnostunkin helposti uusista jutuista. Touhuan myös paljon, sitten kun sille päälle satun.
Blogissani näkee paljon kaikkea laidasta laitaan. Eniten postauksia tulee varmasti perus arjestamme ja opiskeluistani, tosin pyrin monipuolisuuteen, jottei jämähdä tylsäksi! Ja kun äitiysloma alkaa, menee kirjoituksetkin varmasti enemmän vauva-painotteiseksi. Ja vaikka aiheet saattavat pomppia ääripäiden laidalla, on blogini tarkoitus kaikesta huolimatta äitiys.
Niin että sen pitemmittä puheitta, hope you enjoy!
likin ainoa, johon esikoisen sai suostumaan. Meidän 4v kun ei pidä mistään nykyään, koskaan ei saa mitään, mitään ei haluaisi edes ja kaikki on ihan tyhmää! Toivottavasti tämä on vain yksi niistä miljoonista vaiheista jotka kuuluvat tiettyyn ikään 
Sunnuntaina kävimme ala-asteen syystempauksessa, jossa oli temppurata ja hattara meidän mieleen! Temppuradalla pääsi kokeilemaan monia eri taitojaan.
sunnuntai päättyi?
Ja mikä parasta, voit aina poistaa tikit ja palauttaa mekon takaisin alkuperäiseen ulkonäköönsä, jolloinka mekko ei mene edes pilalle! 😉
