paino

”Olisit vain tyytyväinen”

Nyt on aika lailla seitsemän kuukautta ja kolme viikkoa siitä, kun synnytin kuopuksen. Kuten jo aiemmin ole maininnut, on painoni ollut laskussa siitä asti. Monet äidit sitä toivovat, mutta minä en. Alan olla jo neuroottinen asian kanssa.

No, reilut seitsemän kuukautta sitten painoin tasan 20 kiloa enemmän. Eihän tuo ole paino eikä mikään toisille, ja useimmat olisivat vain tyytyväisiä ”ongelmastani”. Mutta kuvitellaan, että olet hoikka jo valmiiksi, ja siitä vain laihdut ja laihdut. Käykö mielessäsi, onko tämä enää terveellistä? Koska kuihdun kokonaan pois? Ja ennen kaikkea, miksi kehoni ei toimi kuten pitäisi?

Fiksuja neuvojahan olen kuullut vaikka kuinka, kuten ”syö suklaalevy päivässä” ja ”enemmän makkaraa napaan”. Mutta kun ei auta suklaat, leivonnaiset, eikä makkara. Ei, vaikka söisin munakkaan ja pekonia, pitsaa ja leivonnaisia vain päivän aikana.

Sitten kuulen usein, että kun lopetan imettämisen parin kuukauden päästä (tämä ei ole tieto, vaan muiden olettamus), niin lihon sitten kaiken takaisin. AIJAA! MEEDIO PAIKALLA!

Kuulin jo teininä, että sitten kun saan lapsia, niin en ole enää hoikka. No mitäs nyt, kun lapsia on kaksi, ja olen laihempi kuin koskaan?

Loukkaavinta on se, kun painostani naureskellaan ja kommentoidaan julkisesti;

  • ”Ei tuollaisella luuviululla voi olla kuuma” – sanottiin hellepäivänä.
  • ”Ota nyt viides makkara, jos alkais näkymään edes jotain vyötäröllä”.
  • ”Sähän lähdet tän tuulen mukana kohta, pidä nyt kiinni jostain”.

Se päivä, kun minä sanoisin takaisin pyöreämmälle henkilölle, että ”ei ihme, että on kuuma, kun noin paljon lämmikettäkin ympärillä”, ”kannattaisiko jättää makkarat syömättä, jos ne katois pikku hiljaa sun vyötäröltäskin”, tai ”onneks sulla ei ole pelkoa tuulesta, kun elopaino pitää jalat visusti maassa” – olisi vastaanotto hieman erilainen. Miksi? No koska laihuus on joku sairas ihanne, ja oletetaan että pitäisi olla kiitollinen tästä alipainosta. Ja näin ollen laihoille saa puhua miten haluaa. No guess what?

En ole.

Voin lahjoittaa pois, jos saisi takaisin kunnioituksen ja arvostuksen samalla. Laskeeko ihmisarvo koon myötä? Ilmeisesti. Mutta nyt lakkasi. Nyt loppui tämä polkeminen.

”Minusta tuntuu siltä, että sinä et taida ymmärtää kommenttisi loukkaavan minua.”

Aamulla on verikokeisiin meno. Tarkistetaan nyt, onko tämä terveydellinen seikka, noin niinkuin negatiivisessa mielessä. Että onko kropassa jotain vikaa. Samalla kirjoitan ruokapäiväkirjaa, lasken päivän saamat kalorit ja kirjaan painoni ylös. Päivässä tulisi tulla noin 3000ckal, jonka mukaan painoni ei kuuluisi enää laskea lainkaan. Niinpä, ei kuuluisi. No ehkä siitä ollaan fiksumpia tuonnempana.

Viimeisin postaukseni aiheesta on tammikuulta. Tuolloin painoin 61,3kg. Tänä aamuna painoni oli 54,1kg, mikä on viikon sisään ollut korkein saavutukseni. Puoleen vuoteen se on paljon, varsinkin jos sitä välttelee. Terveellisempi ruokavalio ei auttanut. Vedetäänkö nyt ihan plörinäksi, ja syödään ihan mitä vaan, ihan kuinka paljon vaan?

Mutta jos vastaan tulee laiha henkilö, hän ei välttämättä pidäkään siitä laihuuden taivastelusta. Se ei ole ihanne kaikilla.

-emiljaana

Kunnioitusta heille

Jälkitarkastus ohi. Tarkastuksessa oli kaikki hyvin, niinkuin odotinkin, mutta painosta tuli hieman noottia. Lääkärin mielestä on hieman hälyyttävää, että painoni laskee niin paljon niin lyhyessä ajassa. Tiedostan tämän kyllä itsekin. Kuopuksen syntymän jälkeen on painoni laskenut nyt noin 16kg. Paino hipoo jo todella lähellä lähtöpainoa. Katsotaan nyt sitten miten etenee.

IMG_20150121_105115

Arki on tasaantunut, ja olemme löytäneet ihan parhaan jutun; kantoreppu ja -liina! Itse käytän liinaa, ja olen käyttänyt vanhasta lakanasta ompelemaani. Nyt postissa odotan saapuvan trikoisen liinan. Mies on tykännyt repusta, ja nopeampihan se on laittaa kuin liina.

IMG_20150125_171449

Kantoreppuna kokeilimme ensin jotain halpaa ja erittäin surkeaa, joka ergonomialtaankin on ihan kamala. Keskipaneeli on ohut, joka pakottaa lapsen jalat suoraan, mikä ei ole lainkaan suotuisa lapsen lonkalle. Otin selvää oman paikkakuntamme lainaamosta, josta vuokrasimme ensin manducan viikoksi, koska se on tykätty ja kehuttu, sekä ergonominen niin kantajalle kuin kannettavallekin. Manduca oli ihan kiva, ja mieskin ilmeisesti ainakin tykkäsi, mutta omat hartiani ovat todella pienet, joten olkahihnojen säädöt eivät riittäneet. Eikun takaisin lainaamoon, ja lainaamon tukienkilökin sanoi, että tuo on todella yleinen ongelma pienikokoisilla kantajilla. Kokeilimme siis tulaa, joka on vähemmän säädettävä, mutta ihan uskomaton! Omassa käytössä tuo oli ihan loistava! Olin ihan suru puserossa kun jouduin palauttamaan sen!

Joten nyt kun odottelemme, että poika kasvaisi vauvatuen ohi, niin kannan liinassa. Nyt kun olen oppinut sidonnan kunnolla, se käy jo aika näpsäkästi, ja voi että kuopus tykkää! Hän nukkuu todella hyvin siinä, ja vain kerran on tullut hetki, kun liina ei ole kelvannut, ja minä kannan kyllä todella paljon liinassa!

Kantoliinassa ja ergonomisessa repussa on se hyvä puoli, että lasta ei voi kantaa liian kauaa, koska asento on täysin luonnollisen ja suotuisa lapselle. Liinassa vielä kaiken lisäksi ei edes tunne vauvan painoa missään, joten ihan kuin vauva leijuisi edessäni. Ja meidän poika on kuitekin jo 2kk ja painoltaan 6,6kg karkeasti. Suosittelen kokeilemaan, se helpottaa arkea paljon! Meidän lapsi kun ei nuku juurikaan muualla kuin sylissä, joten miksei sitten pitäisi sylissä mutta niin, että kädet ovat vapaat! :)

Puhelimeni oli korjauksessa, joten kuvia on ollut rajoitetusti. Silti nyt kun sain sen takaisin (tai siis tilalle uuden), on kuvia jälleen pystynyt ottamaan.

Screenshot_2015-02-03-22-08-47~2

Olemme ulkoilleet melko paljon. Ja nyt hoksattu taas perhekerhot! Olen myös vietänyt melko paljon aikaa muiden äitien kanssa, sillä niitä nyt lähipiiristäkin löytyy. Jotenkin mukavaa, kun on samassa tilanteessa olevia, ja osa melkein täysinkin. Ihan suunnaton vertaistuki, joka auttaa todella monessa asiassa!

Kuitenkin nyt tuli päivä, kun mies oli pois kotoa. Alkupäivä meni ihan okei, kävimme dinosaurusnäyttelyssä.

Screenshot_2015-02-03-22-08-40~2

Esikoinen innostui kunnolla, ja kuopuskin ihmetteli osansa.

Screenshot_2015-02-03-22-08-51~2

Kummin virkaa toimitettu jo 9 vuotta yhden tähtisilmän kanssa!

Kummin virkaa toimitettu jo 9 vuotta yhden tähtisilmän kanssa!

Ilapäivästä tulimme kotiin, ja siitä alkoi kaaos. Kuopus huusi vatsavaivojansa, sillä olin edellisenä päivänä poikennut ruokavaliosta kummipoikani syntymäpäivillä. Samalla esikoinen itki huomiota, ja halusi kaikkea mahdollista. Kumpikin itkeskeli klo 16-22, kuopus lähes taukoamatta. Annoin esikoisen nukkua vieressäni, koska se on harvinaista herkkua hänelle.

Aamu meni ihan ok, vähän itkua ja kiukkua, mutta aamupäivästä alkoi huuto. Kumpikin huusi päät punaisena tunnin putkeen, ja ihmettelen, miksen itkenyt. Enkä kyllä tiedä miten sain heidät hiljaisiksi. Silti huomasin, että olimme menossa kaupunkiin sovittuun tapaamiseen ihan ajallaan ja sovussa.

Illasta menimme serkkuni perheen luokse, sillä ajattelin, että en kyllä jaksa toista samanlaista iltaa putkeen. Samalla reissulla mies ilmoitti tulevansa sittenkin jo sinä iltana, vaikka piti vasta seuraavana päivänä. Voi se huokaus helpotuksesta!

Ja kaikki kunnioitus ja hatun nosto niille yksinhuoltajille, jotka ovat useamman lapsen kanssa yksin! Tiedän kyllä esikoisesta, mitä on olla yksin lapsen kanssa, mutta kaksi lasta ei todellakaan mene siinä missä yksikin! Se kuka joskus vielä minulle niin väittää, voi tunkea päänsä jonnekin. Niin puppua koko lause!

Kissakin alkaa lämmetä vauvalle!

Kissakin alkaa lämmetä vauvalle!

Kuitenkin, jos koskaan erehtyy ajattelemaan, että olisi jotenkin ihan normaalia ja joka päiväistä, että se kumppani auttaa, niin tuo jos joku herättää; mahdollisimman vaikeaa yksin lasten kanssa. Sitä alkaa arvostaa enemmän olemassa olevaa. Vaikka itsehän toki arvostan jatkuvasti, mutta muistutus ei ole pahitteeksi koskaan 😉 Kyllä se kumppani on todella suuri apu, varsinkin jos se on noin huomaavainen ja avulias, kuin omani. <3 kyllä mä olisin niin hukassa ilman häntä.

-emiljaana

Kamppailua painon kanssa – lihottamisongelmia!

Olen poikkeuksellinen, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Usein odotusaikana jo valitellaan painon nousua, ja suunnitellaan tulevia dieettejä ja reenikausia kesäkuntoon-meiningillä. Ruokapuolella sama juttu, että sitten kun vauva syntyy niin kaikki menee uusiksi ja herkkuja ei syödä.

Tämä ei kosketa minua. Ruoka tottakai koska täytyyhän minunkin syödä, mutta muuten. En koskaan ole kokenut mukavaksi keskustella painosta odotusaikana ja sen jälkeen. Koen olevani viallinen, outo, ja että ihmiset tuntisivat negatiivisia tunteita minua kohtaan. Miksi?

Koska en liho.

No höpsistä. Lihon kyllä. Mutta.

Olen 171cm pitkä. Ennen esikoisen odotusaikaa painoin 53,5kg, painoindeksini oli 18. Viimeisellä neuvolakäynnillä painoni oli 68,6kg. Painoa tuli reilut 15kg. Esikoista imetin n. 6kk ikään asti. Painoni tippui ensimmäisen kahden kuukauden aikana 49kg. Painoindeksini oli alle 17.

Imetyksen lopettamisen jälkeen sain painon nousemaan niin, että se pysyi 55-58kg välillä. Harrastin urheiluammuntaa, jolloin valmentajani vaati minulta melko paljon. Liikunta sai suuren osan elämääni. Silti, kun lopetin liikkumisen, painoni laski. Alimmillaan vielä vuoden 2013 lopulla painoin 53kg.

Ennen kuopusta painoni ollessa 53kg (tämän huomaa selkeästi jaloistani). Ps. Liivin olen itse suunnitellut, kaavoittanut ja tehnyt! ;)

Ennen kuopusta painoni ollessa 53kg (tämän huomaa selkeäst jaloistani). Ps. Liivin olen itse suunnitelut, kaavoittanut ja tehnyt! ;)

Alkaessani odottaa toista lasta, olin päättänyt nostaa painoa. Söin kahden-kolmen ihmisen enrgiantarpeen verran vuorokaudessa. Onnistuinkin, sillä painoni oli 58kg alkuraskaudessa huhtikuussa 2014! Tällöin painoindeksi oli melkein 20, ja olin tyytyväinen. Loppuraskaudesta painoin 74kg.

Lihon vain odotusaikana.

Kuopuksen syntymän jälkeen ollessani 63kg.

Kuopuksen syntymän jälkeen ollessani 63kg.

Nyt pojan ollessa 11vk ikäinen, päätin ottaa härkää sarvista kiinni.

No miksi tämä nyt on ongelma? Siksi, koska minä EN liho, vaikka mitä tekisin (ellen ala samaan kuin aiemmin, mikä on terveydelle haitallista). En millään saa painoa pysymään edes 60kg, mikä olisi omasta mielestäni täydellinen paino minulle. Tällöin painoindeksini olisi 20,5. Ja kyllä, omalla kohdallani BMI kertoo kyllä totuuden. Käytin pienimmillään 24 tuuman housuja, ja xxs/32 kokoa vaatteista. Ja kyllä, olen pitkä, joten se vielä korostaa alipainoani.

Vaikka söisin kuinka paljon tahansa mitä vain lihottavaa, en liho. Ja vaikka söisin terveellisesti ja kattavasti, en saa painoa pysymään ihannepainossa.

Tämän takia koen itseni ulkopuoliseksi. Valtaosa yrittää laihduttaa ja hoikistaa itseään, minä yritän lihottaa. Olen kuullut monesti ”olisit vaan onnellinen kun sun ei tarvii tehä mitään ja oot aina hyvän näkönen”, ja jos erehdyn mainitsemaan painon nostamisesta niin vastaus on ”mitä sä valitat, läskikskö haluat” ja ”no syöt vaan enemmän”. Miksi painosta kamppaileminen on sallittu vain sairaalloisen alipainoisille ja ylipainoisille? Miksei vaan hoikkakin voi kamppailla?

Lyön vetoa, että en ole ainut, joka haluaisi painon nousevan sen sijaan, että se laskisi laskemistaan. En halua näyttää liian laihalta, jota aina pähkäillään, että onkohan tolla syömishäiriö. Haluan olla normaali.

Nyt olen päättänyt, että satsaan ruokaan. Kun pidän sen terveellisenä ja monipuolisena, sekä syön tarpeeksi, ei ole painolla niin suurta merkitystä. Imetys vie lisäksi noin 500ckal/vrk joten määrää pitää nostaa.

Kuopuksen synnyttyä painoni oli 65,5kg. Nyt parisen viikkoa sitten paino oli laskenut 61,3kg vaikka syön enemmän kuin odotusaikana. Ensi viikolla on lääkäri, jossa aion punnituttaa itseni. Toivon, että paino ei ole laskenut entisestään, mutta oletan, että on. Kuitenkin, nyt muutamme koko perheen ruokavalion samalla kertaa terveellisemmäksi. Vähennämme vaaleita viljoja roimalla kädellä, muttemme kuitenkaan poista niitä. Satsaamme täysjyvään, ja tummaan viljaan. Lisäämme proteiinia, kasviksia ja vihanneksia, sekä marjoja ja hedelmiä kunnolla. Samalla jäävät pois karkit, keksit, leivonnaiset ja sipsit. Mehuja ja limuja meillä ei muutenkaan ole juotu puoleen vuoteen kuin satunnaisesti, joten niiden kanssa ei ole ongelmaa.

Olen perso makealle, joten tiedän että tämä tuottaa ongelmia. Söisin siis kertaheitolla levyn suklaata ja pussillisen karkkia perään tuntematta pahoinvointia tai minkäänlaista kylläisyyttä, ja senkin jälkeen pähkäilen, jaksaisinko vielä muutaman. Tänään onkin toinen päivä ilman herkkuja, ja makeanhimo yltyi iltaa kohden jatkuvasti. Löysin yllättävän hyvän ohjeen nettiä kaivellessani, ja kokeilimme sitä (teimme annoksen tuplana, koska meitä on kolme).

Terveellisemmät lätyt!
2 munaa
1 banaani
Kanelia
Kardemummaa

Ja nämä vain sekaisin ja pannulle! Hillon väsäsin itse soseuttaen marjoja ja pienen tipan jogurttia keskenään. Lätyt olivat yllättävän makeita ja täyttäviä, ja meidän ”marjahillomme” toi sopivasti kirpeyttä niihin.

Totesinkin miehelle, että meillä ei sitten koskaan enää tehdä niitä tavallisia lättyjä!

Tästä tämä lähtee. Katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi. :) ainakin olen ollut virkeämpi pari päivää jo!

-emiljaana