sairaala

Yleensä, niimpä.

Seuraava teksti sisältää voimakasta turhautumista, ja on kirjoitettu tunteiden vallassa. Jos kyseinen teksti herättää ristiriitaisia tunteita sinussa, pahoittelen.

Kyllä harmitti. Se pettymyksen tunne, se oli suunnaton.

Viime viikon torstaina alkoi supistukset. Niitä tuli monta tuntia noin kahden minuutin välein ja ne vain kovenivat koko ajan. Esikoinen hoitoon ja synnärille. Mä olin niin valmis. Mä olin ihan varma sen hetken että nyt se tulee. Synnärille päästyämme oli supistuksia tullut jo 4h säännöllisesti. Kätilö laittoi käyrille ja tutki; 3cm auki. Supistuksia piirtyi napakasti ja tasaisesti. Vuosin myös verta supistuksien alusta lähtien.

Menimme hetkeksi äitiyspoliklinikalle omaan huoneeseen miehen kanssa odottelemaan, kun en vielä saliin halunnut heti juosta. Jälleen kuuden aikaan illasta kun supistuksia oli tullut 7h säännöllisesti, olin 4cm auki ja menimme saliin. Aloin oleen itse jo hieman epävarma, että ei tää tuu tänään.

Salissa kätilö laittoi kanyylin valmiiksi ja kyseli tiedot, hän oli selkeästi ihan varma että vauva syntyy tänään. Jouduin ottamaan lävistykset varuiksi huulistani pois, ja kaikki oli valmista, vain vauva puuttui.

9 aikaan illalla olin jo todella epätoivoinen. Edelleen 4cm auki, mutta supistukset ovat kovat.

11 aikaan kätilö tuli kysymään, haluanko nukkua jo. Tällöin supistukset olivat loppuneet jo kokonaan. Niitä oli kestänyt säännöllisinä 11h, ja sitten ne vain loppuivat. Itkin epätoivossa että oksitosiinia annettaisiin, sillä voimani olivat ihan loppu, enkä jaksaisi millään lähteä kolmatta kertaa synnyttämään samaa vauvaa. Kätilö näytti säälivältä kertoessani kivuistani, mutta totesi ”näillä viikoilla ei aviteta vielä vauvaa ulos” ja ”lääkäri kuulee sinua aamulla kyllä, mutta ilman tarpeeksi painavaa terveydellistä syytä, ei lasta auteta pihalle”.

Voiko olla totta. Ihan oikeasti. Toista kertaa sairaalassa synnyttämässä, ja taas joudun lähtemään kotiin. Ja miksi? Siksi koska viikot olivat vasta 37+4. Parin päivän takia.

”Voitte päättää jääkö mies seuraksi saliin nukkumaan, mutta osastolle emme sinua siirrä. Kerro kun haluat nukkua.”

Muutamien mielessäni hokeneiden voimasanojen ja suunnattoman pettymyksen nielemänä totesin ”mä haluan kotiin”.

Kuinka monta kertaa yhtä vauvaa pitää lähteä synnyttämään? Mä itkin. Lähes kaksi vuorokautta putkeen mä vaan itkin. Mä en jaksa enää. Mä oon niin loppu näihin kipuihin ja väsymykseen, ja haluaisin vaan saada vauvan syliini, huokaista että mä selvisin ja katsoa ylpeänä lastani. Ja kun mä olin jo niin varma sen hetken, että yöllä mulla on nyytti kainalossa. Mä en voinut kuin itkeä.

Sitten mua lohdutetaan, tai yritetään lohduttaa. Sanomalla mm ”sen aika ei vaan ollu vielä”, ”sen on hyvä olla siellä” ja ”saisihan se vielä pari viikkoa pysyäkin”. Mutta ajatteleeko yksikään lohduttaja oikeasti, miltä tuntuu lähteä tyhjin käsin kotiin, ja todeta että kolmannen kerran vielä joutuu saman kokemaan? Tosi herttaista ja sillain, arvostan kyllä, mutta kai mä saan oikeasti silti tuntea ne tunteet, mitä mun sisälläni jyllää?

Olin silloin ihan varma että sunnuntaina kun on 38+0 menen sairaalaan ja sanon että en lähde ennenkuin vauva on sylissä. Todellisuudessa sunnuntaina totesin että en mä jaksa edes sen vertaa rehkiä sen eteen. Nyt mua vaan pelottaa, että mitä sitten, kun se oikeasti tuleekin? Olenko mä nyt jo niin kypsä että en osaa lähteä enää oikeaan aikaan sairaalaan? Mitä jos mun voimat loppuukin kesken? Mitä jos paniikki nostaakin päänsä hatusta ja valtaa mielen?

Kävin silloin pelkopoliklinikalla. Siellä hoettiin että ”toinen lapsi tulee helpommin ja nopeammin ja kun se alkaa niin se on hetkessä ohi, ei huolta”. Tekisi mieli mennä kysymään siltä kätilöltä että no mitäs nyt kun se on alkanut jo kahdesti mutta vauva vaan vieläkin on sisällä? Missä se nopeus ja helppous?! Miten nyt lohdutetaan, kun ei menekään niinkuin yleensä?
Niinhän sitä sanottiin ekastakin vauvasta että yleensä ponnistusvaihe on noin 15minuuttia ja plaaplaa diipadaapa mutta mullapa kestikin 55minuuttia ja lapsella hätä.
Ei ole mitenkään yleistä että allergisella lapsella olisi myös ihosairaus tai hengenvaaraa, ja korvatulehdukset loppuvat antibiooteilla, tai että niitä allergioitakaan olisi niin että lapsi siitä kärsisi paljon. No meilläpä on esikoisella ollut vaikeat ja laajat ruoka-aineallergiat, allergioista johtuva suolistotukos jonka vuoksi meinasi henki lähteä, vaikea korvatulehduskierre, jatkuvaa hoitoa vaativa iho, anemia, jatkuvasti verta vuotavat limakalvot (joille ei ole mitään tehtävissä) sekä yleisesti muitakin lukuisia allergioita.
Yleensä ja yleensä. Seuraavan kerran kun joku yleistää ja sanoo että ei varmasti koske meitä, mä nauran niin paskasen naurun ja totean että ”hyvä kun kerroit mitä meille tulee tapahtumaan”.

Siispä turhautuminen on vahvasti pinnassa, ja kyllä, mua suututtaa paljon. Mä vaan toivon että mä saan loppu ajan olla ihan rauhassa ilman yhdenkään kyselyitä ”joko se syntyi?” tai toteamuksia liittyen vauvan oloon vatsassa. Kyllä mä tiedän että sen on hyvä olla siellä, ja saakin olla niin kauan kuin tarve vaatii.

Mutta mä en halua edes ajatella että olen raskaana, vaan elää unessa loput viikot. Mä haluan olla rauhassa, yrittää päästä eroon siitä pettymyksen tunteesta ja ajatella positiivisesti ilman muiden hössötyksiä. Mä haluan vaan olla. Ja synnyttää sitten joskus.
Mitä, kauankohan tässä nyt vielä olisi? No pahimmillaan jos lasketaan 42+0 asti niin onhan tässä vaan 27 vuorokautta. Ja no, jos se menee yliaikaiseksi niin siitähän tulee vain lisää niitä vuorokausia.
Ja uskokaa pois, ei tää synny huomenna että voisin iloisin mielin kirjoittaa seuraavan postauksen nopeasta ja helposta syntymästä. Ei todellakaan.

-emiljaana

Vuodelevolle

Kävihän tässä sitten loppujen lopuksi hyvin, ainakin toistaiseksi! Keskiviikkona aamulla sain estolääkkeen, sillä supistuksia piirtyi käyrälle noin 10 minuutin välein. Ne eivät kuitenkaan olleet kivuliaita, joten sain luvan kotiutua muutamilla ehdoilla. Vuodelevosta vastaavissa tilanteissa ei lääkärin sanojen mukaan ole ollut merkittävää hyötyä, joten sairaalassa minun on hieman turha vain makoilla. Silti kotona en saisi mm. lenkkeillä koiran kanssa tai siivota (koskien imurointia ja lattioiden pesua eritoten). Suoraan lääkäriäni lainaten; ”voit kyllä jääkaapille kävellä ja ruokaa tehdä, mutta muuten suosittelen makoilemaan sängyssä tai sohvalla”. Ja nostelu tosiaan olisi kanssa täysin kiellettyä.

Kotiin tulo oli bussissa hieman raskas, sillä alhaisten verenpaineideni vuoksi kärsin pahoinvoinnista alituiseen. Nyt ihan kotonakin ollessa on pahoinvointia esiintynyt, vaikka vain istuisi paikoillaan sohvalla. Uutena vaivana myös tullut korkea leposyke ja sydämen tykytykset pitkin päivää liittymättä mihinkään. Tosin luettuani muiden raskaana olevien kokemuksia, olisi nämä hyvinkin yleisiä vaivoja. Ja koska vauva on laskeutunut paljon, sattuu hänen liikkeensä häpyluuhun aivan suunnattomasti. Kuitenkin olen iloinen että pienokainen on vielä turvallisesti sisällä, sillä olisi suunnattoman rankkaa jättää hänet sairaalaan moneksi viikoksi. Tästä kokemusta on sen verran, että esikoinen on ollut sairaalassa kahteen otteeseen teho-osastolla monia öitä vauva-aikana. Sitä huolen määrää on lähes mahdotonta kuvailla sanoin.

Itse en ole enää niin suunnattoman huolissani vauvan ennenaikaisesta syntymästä. Olen toki huolissani vauvan tilasta, jos hän nyt päättäisi syntyä, sillä kipeitä supistuksia tulee pitkin päivää jatkuvasti ja hän todellakin on pieni. Mutta kun tiedostan, että kortisoni on vaikuttanut jo, ja olisi täysin turvallista synnyttää, en luultavastikaan panikoisi enää, jos synnytys käynnistyisi. Toista se oli silloin viikko sitten, kun oli täysin tietämätön. Ja nyt ollaan kuitenkin turvallisilla viikoilla, jolloin lapsella ongelmana olisi hengittäminen itse, ravinnon saaminen sekä kellastuminen. Silti hengitysapukaan ei olisi raskainta mahdollista, vaan selvittäisiin hyvinkin vähällä. Kysyessäni lääkäriltä, mitä käytännössä oikeasti tapahtuisi jos lapsi syntyisi, oli vastauksena nenämahaletku ravinnon takaamiseksi, sinivalohoito kellastumiseen sekä lisähapen anto.

Takaraja synnytyksen estollehan on 34 raskausviikkoa. Näiden viikkojen jälkeen lapsen annetaan syntyä. Tästä ei missään informoida, kuten ei myöskään siitä, mitä tehdä, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Olisin itse ollut suunnattoman kiitollinen, jos neuvolassa olisi ohjeistettu kyseisestä aiheesta, sillä se ei kuitenkaan ole todella harvinaista. Miksi tästä ei informoida?

No mitä sitten pitää tehdä, jos synnytys käynnistyy reilusti ennen laskettua aikaa? Otatko särkylääkkeen, kuuman suihkun ja levon? Kauanko odotat että supistuksia tulee säännöllisesti, ennenkuin pitää lähteä sairaalaan? Faktahan on kuitenkin se, että he haluavat estää lapsen tulon, joten mitä jos kotona tulee kärvisteltyä tuntikausia supistuksien kanssa ja kohdunsuu onkin jo auki kun sairaalaan menet? Ja vain sen vuoksi, ettei kukaan ole ohjeistanut asiasta?

Itse lähdin melko heppoisin perustein sairaalaan, mutta heidän mielestään olisi pitänyt tulla heti. Kiinnostaisi tietää, ovatko muut äidit saaneet minkäänlaista ohjeistusta asiaan? Ja ennenkuin mitään on tapahtunut? Sillä minua ohjeistettiin jälkikäteen, vaikka onhan se jälkiviisaskin ihan hyvä olla :)

Pääasia kuitenkin että meillä on kaikki kunnossa, ja tilanne on rauhoittunut. Toki niitä supistuksia tulee paljonkin ja ovat kipeitä, mutta eivät säännöllisiä. Ohjeistukseksi sain, että ennen viikkoa 34 pitää sairaalaan lähte heti jos lapsivesi menee, supistukset ovat säännöllisiä eivätkä rauhoitu särkylääkkeellä, tai jos lapsen liikkeet vähenevät huomattavasti. Viikon 34 jälkeen voin rauhassa kotona käynnistellä synnytystä, turvallisin mielin. Nyt viikkoja on tänään maanantaina 33+1.

 

-emiljaana

Älä synny vielä rakas!

image Teksti saattaa sisältää herkimmille rankkaa materiaalia, joten lukaisethan varovasti eteenpäin :) Sunnuntaina illasta menin ihan tavallisesti sänkyyn makoilemaan, aikomuksenani mennä nukkumaan hieman ennen yhtätoista. Eipä siinä sitten paljoa nukuttu, kun alkoi yht äkkisesti kipeät supistukset ja heti säännöllisinä. Tunnin verran pistin ylös ”synnytyspoltot” -nimiseen sovellukseen puhelimessani kaikki supistukset, ja aloin jo jännittää, sillä ne vain kipeytyivät yhä enemmän. Nousin ylös ja menin miehelleni, joka vielä valvoi, kertomaan että nyt olis pieni ongelma. Viikkojahan minulla oli vasta 32+0. Tunnin verran vielä katseltiin lisää että jospa rauhoittuisi, ja otin särkylääkettä. Kun kivut vain yhä pahenivat ja supistusten väli pysyi 3-6 minuuttia, alkoi paniikki iskeä että ei herran jumala hän on keskonen ja minulla on synnytys käynnistynyt! Itkinkin muutamaan kertaan pelon vuoksi, koska pienihän hän on, ja mitä jos hän nyt tulee! Sairaalakassi on pakkaamatta, pinnasänky kokoamatta ja miten kestän sen ajan kun hän on sairaalassa letkuissa?!

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soittaa synnytysvastaanottoon ja kysyä mitä tehdään, koska minulle ei ole koskaan informoitu miten toimitaan, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Svo:lta käskettiin kiireesti näytille, koska lapsi voi tulla nopeastikin kun toinen kyseessä.
Reilu tuntihan siinä taas meni että saatiin esikoiselle hoitaja meille kotiin ja päästiin taksilla sairaalaan.

Sairaalassa sitten käyrille, heti estolääkitys kun supistukset todettu erittäin napakoiksi ja sisätutkimukseen. 1,5cm kanavaa jäljellä ja kohdunsuu jo auki.
Ja nythän se paniikki vasta itkikin, kunnes muistin sitten kertoa että muuten minä kävin pelkopolilla ja nyt pelottaa oikeasti.

Sain toisen estolääkkeen, sillä ensimmäinen ei vaikuttanut millään tapaa, sekä kortisonipiikin, joka vahvistaa vauvan keuhkoja. Supistukset rauhoittuivat niin että minut siirrettiin osastolle.

Jouduin täysin vuodelepoon, enkä saanut käydä edes vessassa. Istua ei saa, ja sänky on kallellaan niin, että pää on alempana kuin jalat.

Sain vielä kolmannen estolääkkeen piikkinä olkaani, joka ei taaskaan auttanut mitään. Verenpaineeni laski ja sykkeeni oli pilvissä, sekä supistuksia vain tuli ja tuli. Nyt sitten sanottiin että viimeinen oljenkorsi ja kanyylin kautta neljäs estolääkitys. Jos tämä ei auta, niin vauva syntyy.

image Onneksi supistukset rauhoittuvat. Kanava kasvoi takaisin 3,5cm vuorokauden aikana, mutta sain silti varuiksi toisen kortisonipiikin toisena yönä. Nyt viimeisen 12h aikana ei ole supistuksia tullut kuin harjoituksien tuntuisina, joten estolääke otettiin kokeiluksi pois. Sain luvan käydä myös vessassa, mutta rauhakseen pitää ottaa, ja jos supistukset pahenevat, joudun takaisin lääkkeelle. Jos taas kaikki menee hyvin, saatan jo huomenna päästä kotiin lepäilemään! 34 viikoille asti yritetään estää lapsen tulo, jos vain mahdollista, joten erittäin rauhalliset pari viikkoa olisi tulossa, jos hyvin käy. Äitiysloma alkaakin hieman aikaisemmin!

Esikoiselle tämä oli todella rankkaa. Ensimmäinen vuorokausi meni hienosti, mutta nyt toinen on ollut todella itkuinen. Hän on ollut kovin huolissaan, ja kyseli paljon, olenko syönyt ja juonut ja saanut lääkkeitä. Mutta mielellään jäi miehen kanssa kotiin viettämään vähän laatuaikaa. Onkin ensimmäinen kerta, kun kaksistaan hoitavat kaiken, joten vähän kieltämättä jännittää, vaikka tiedän pohjimmiltani että he pärjäävät varmasti. Lieneekö sitten äidin normaalia huolehtimista, vaiko sitä ylihuolehtivaista puoltani, kun pojan aina olen yksin kasvattanut, tiedä sitten. Mutta että olen onnellinen tuosta miehestä!

No täällä sitä sitten makoillaan. Lukemista on ja oma huone, sekä vieraita on käynyt, joten eipä tässä valittamista ole :) kunhan vain tuo pieni ei vielä tulisi, sillä painoarviokin oli vain 1960g, että onhan hän kamalan pieni!

Onkohan monilla käynyt niin, että estolääkkeiden avulla on päästy täysiaikaisiksi? Olisi mukava kuulla kokemuksia!

Huomenna ollaan sitten viisaampia.

-emiljaana

Synnytyspelko – apu pelkopolilta?

Synnytyspelko on melko yleinen pelko, varsinkin jos synnytyksiä on jo ennestäänkin. Traumatisoitumisen vuoksi pelko voi lamaannuttaa ja aiheuttaa vakavia psyykkisiä ja fyysisiä oireita raskauden aikana, ja sen jälkeen. Toisilla pelko vaikuttaa jo raskautumiseen. Ensisynnyttäjillä pelkoon liittyy uusi tuntematon asia, sekä mahdollisesti päähän aiheutetut kauhukuvat.

Itse en osannut pelätä ensimmäistä synnytystäni. Tiesin, että se sattuu, ja paljon sattuukin, mutta se on sitten kerralla ohi. En osannut ajatella ja kuvitella että mitä jos lapselle jotain sattuisi, luotin niin sinisilmäisesti ja sokeasti ammattilaisiin.
Esikoisen synnytys meni avautumisvaiheeltaan nopeahkosti – kävin lenkillä eikä supistukset olleet mielestäni liian kipeät edes sairaalaan päästyäni, vaikka olin jo 8cm auki.
Tavoitteenani oli luomusynnytys, mutta olin silti avoin lääkkeille, ja päätin etten olisi liian ankara itselleni, mihin minulla on suuri taipumus. Pitkään sinnittelinkin ilman, mutta kipu vei voiton. Sain spinaalipuudutuksen, mikä tuntuu edelleen itsestäni oudolta, koska olin ensisynnyttäjä. Sain myös kohdunkaulanpuudutuksen, joka teki mielestäni enemmän kipeää kuin auttoi.
Ponnistusvaiheeseen päästyäni kivunlievityksetkin olivat jo lakanneet vaikuttamasta. Pojan ponnistusvaihe oli pitkittynyt, 55min, lapsivesi puuroutui ja alkoi vihertää, pojan syke laski huomattavasti supistusten aikana ja vaikka hän olikin raivotarjonnassa, oli hän kääntänyt päänsä vinoon, joka vaikeutti mahtumista ulos. Olin lopen uupunut ja peloissani lapseni puolesta, sekä samalla pettynyt itseeni, koska poika autettiin imukupilla loppujen lopuksi pois.
Viikon ikäisenä pojalla havaittiin ponnistava hengitys ja leposykkeeksi saatiin 200, jonka vuoksi poika oli 4 vuorokautta teho-osastolla.

Synnytyksestä jäi itselleni todella epäonnistunut olo, ja lapsen tila traumatisoi minua. Mitä jos toiselle käy samalla tavalla? Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos lapsi vahingoittuu omista virheistäni?

Syyllisyys painoi niin, että aloin jo nähdä painajaisia toistuvasti, ja pelkäämään tulevaa paljon. Lapsi oli silti laitettu jo aluilleen ja kasvoi hyvää vauhtia kohdussa, joten pakkohan hänet on synnyttääkin.

Sektio on itselleni ehdoton ei, sillä pelkään vielä enemmän toipumista. Entä jos minulla kävisikin huonoin tuuri, ja leikkausarpi jää araksi lopun elämääni? Omista periaatteistani vielä, että enhän minä ole lasta tällöin synnyttänyt, jos hänet pois leikataan. Mitä minä tässä teen? Makaan ja odotan.

Leikkaus itsessään on jo riski, saatika sitten että komplikaatioita syntyisi. Ei, ei minulle sektiota missään nimessä, ellei lapsi ole hengenvaarassa kohdussa.

Olen melko avoimesti kertonut pelostani, tai kerroin ainakin alkuun, mutta kritiikki ja väheksyminen oli niin vahvaa etten halunnut enää keskustella asiasta. ”Sehän on maailman luonnollisin asia”. ”Olisiko pitänyt miettiä ennen toisen lapsen hommaamista?”. Myötätunto oli joillekin täysin vieras käsite, tai edes se, että yrittäisi ymmärtää.

Joten käännyin neuvolan puoleen, jossa huoleni kuunneltiin, ymmärrettiin ja käsiteltiin jatkotoimenpiteille. Sain lähetteen pelkopolille.

Olin hieman varautunut käynnin suhteen, mutta päättäväinen; minähän taistelen pelkoani vastaan! Kätilö ymmärsi hyvin huoleni eikä ihmetellyt lainkaan mistä mikäkin johtui. Keskustelimme pitkään pojan synnytyksestä, ja vihdoin sain oikean kuvan päähäni siitä, että minä en lapselleni vaaraa synnytyksessä aiheuttanut, eikä imukuppia sitten loppuujen lopuksi tarvittu, sillä poika käänsi itse päänsä, ja minä hänet ponnistin. Hapenpuutetta oli, mutta siihen ei olisi kukaan pystynyt vaikuttamaan.
Helpotti suunnattomasti kuulla oikea synnytyskertomus, ja tietää, että kuopuksen kohdalla pelkoni otettaisiin huomioon jo synnytysvastaanotossa. Toiveeni kirjoitettiin tarkkaan ylös, ja minulle jäi hieman rennompi olo tulevaa kohtaamaan. Toki jännitin edelleen, mutta tieto siitä, että minua on kuultu tarkkaan, auttaa jo paljon. Samaten voin itse soittaa tai meilata kyseiselle kätilölle, jos haluan hänen muuttavan tietoihin vielä jotain, tai käydä uudestaan juttelemassa.
Pelkään edelleen että kuopukselle sattuisi jotain esikoisen sairaalakäyntien takia, mutta yritän ajatella positiivisesti. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että nyt en odota yksin, kuten esikoisen aikaan, vaan vierelläni on mies, joka on luonteeltaan täysin vastakohta minulle ja näin ollen täydentää ja helpottaa oloani kaikissa tilanteissa jo pelkällä läsnäolollaan. Hänen suunnaton rauhallisuutensa rauhoittaa minua, ja mikä voisi olla parempaa, jos itse on poissa tolaltaan?
image

Suosittelen omalla kohdallani lämpimästi edes yrittämään pelkopolia. Toki joihinkin asioihin joutui napakasti sanomaan kantansa, mutta mitä siinä menettää? Tunnin yhdestä vuorokaudesta, ja siitäkin voi olla suunnaton helpotus tulevaan.

Kokeilemalla se selviää! :)

-emiljaana