Tämä blogi on osa iPana Äitiys-palvelua

äiti

Kiirettäkö!

, , , , , Ei kommentteja

A P U A !

Siis siitä on kauan. Ompa siitä kauan. Nyt saa kyllä riittää tauot!minäpä

Meillä on siis kaikkea tapahtunut ja paljon! Lapset kasvaa, naapureista päästy eroon, koulussa pitää käydä ja samalla tukiäitiyttä harrastaa!

Ainiin, ja kävin mä laneillakin 😉

 

Eli moi! Minä olen Milja, 25v äiskä ja vaimo (oi ihanaa kirjoittaa se vihdoin johonkin!)! Sekä sisko, ystävä, tytär, täti ja mitä näitä nyt on. Harrastan edelleen ah niin ihanaa ompelua <3 Ei, en ole saanut siitä tarpeekseni edes koulussa, jossa nyt käydään pelkästään teoriaa. Koko jakso. Pelkkää teoriaa. Noh. Kouluttauduin Imetyksen tuki ry:n tukiäidiksi (vimppaa vaille valmis), ja olen jo vetänyt yhden imetys-illan tukiäitinä! Toinen tulee tässä kuussa, eli kaikki jotka haluavat apua, tietoa jne niin paikalle vaan! Tampereen Lielahdessa kirpputori Vadelmatarhan tiloissa järjestetään 15.12 klo 18.00 imetystukiryhmä. Muistakaa, tyhmiä kysymyksiä ei ole!

Sitten. Koulussa olen tkouluosiaan ollut. Ja jopa yllättävän ylpeä itsestäni! No ne miltei 10 vuotta nuoremmat nuorukaiset ovat toki asia ominaan, mutta olen suvaitsevainen ja ymmärtäväinen. Suokoon heille heidän nuoruutensa. :) En anna sen häiritä. Oma opiskelu etenee hyvin. Yhtään rehkimättä saan parhaimpia numeroita nyt, kuin olen ikinä ennen koulussa koskaan saanut! Eli opiskelu on minulle nyt tällä hetkellä kaikista optimaalisin juttu! Vähän harmittaa kun en opi ompelua, kun ne pirun teoriat, mutta muutoin viihdyn koulussa ihan hyvin.

Ompelua sen sijaan on kyllä. Teen satunnaisesti töitä, ja ompelen edelleen aina kun ehdin ja jaksan, lapsille, itselleni ja kotiimme kaikkea kivaa. Nyt oli ihan hullun ihanat ompelulanit (kyllä, ompelijatkin järjestävät laneja), joissa ompelin lapsille alusvaatekerrastot, itselleni paidan ja imetysliivit sekä korjasin pari vaatetta. Ihan ok saavutus yhdelle päivälle. :) Toinen päivä jäi vähän välistä muista syistä..

No mitä sitten ihmettä tämä naapurijuttu! Noh, sanotaanko näin, että naapurit olivat hieman omanlaisiaan. Eikä siinä pihamitään! Ihan totta, kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Mutta me katsoimme parhaaksemme muuttaa pois, sillä siitä tuli kamala stressi lähes päivittäin, eikä oikein koskaan tiennyt millä mielellä otetaan vastaan jos käveletkin vaan ulkosalla. Joten me muutimme siis! Voiei, nyt mulla on niin ihana asunto että! Iso, todella iso asunto. Edellinen oli 65 neliöinen kolmio. Tämä on 108 neliöinen neliö, saunalla ja omalla pihalla. Voi jumpe mä olen rakastunut! Siis ai että miten oikein vierähti kamala vuori hartioilta pois niiiiiiin monesta syystä! (onhan tässä miinuskin, sokeritoukat ovat huolestuttaneet pikkuisen)

Eli, kiireisen arjen keskellä on ollut superkiire vielä muutonkin ja töiden vuoksi. Joten yritän ehtiä postaamaan nyt sitten jotain kivaa tähän väliin. Katsotaan mitä tulee! :)

 

-emiljaana

Häiden järjestelyt ja tyttöjen ilta!

, , , , , , , , , , 1 kommentti

Häiden järkkäily on stressaavaa. Varsinkin, kun se pitää sovittaa normaaliin arkeen, jossa on muutoinkin omia huolenaiheitaan.

IMG_20151001_230220

Olemme saaneet melko hyvin jo lähes kaiken järkättyä. Huomaan kuitenkin, että olen ollut kireä viime aikoina. Kun on monta tikkua tulessa, loppuu kädet vaan kesken.

Aikaa häihin on enää vain päiviä. Mekkokaan ei ole vielä valmis. Mitähän tästä tulee?

IMG_20151001_230203

Budjetista, aika hyvin ollaan onnistuttu. Tässä hieman esimerkkejä hinnoistamme.

  • Paikan vuokra, koko viikonlopulta on 350€
  • Juomatarjoilu ihan kaikkineen päivineen (kahvit, alkoholittomat, boolit, kuohuviinit jne.) n. 280€
  • Ruoka (osio jonka itse kustannamme) n. 300€
  • Miehen puku 195€
  • Minun vaatetus 90€
  • Koristeet 40€
  • Astiasto 175€
  • Muu tilpehööri 150€

Budjettimme oli 2000€. Tähän mennessä ollaan menty reilusti alle. Hankintoja on enää vähän, mutta voihan tässä olla että tulee jotain yllättävääkin vielä eteen. Ja niin, häät ovat nippa nappa 50 hengen vieraslistalla. Teemme kaiken itse, koristeista kakkuun. Astiat vuokrasimme, tosin boolimukit päätimme ottaa kertseinä. Miehen puku vuokrataan, omani teetätin.

Häissämme tarjoillaan tervetuliaismalja, ruoka viineineen, kakkukahvit, boolit ja mahdollisesti iltapala. Iltapala on näistä enää suurin mietinnän aihe.

Koristelut tulevat pääosin luonnosta, sillä teemanamme on ruska, syksyn häät (luonnollisesti syksyllä). Rakastan syksyä!

Nyt enää pientä tilpehööriä ja pilkun viilausta niin alkaa olla valmista!

Jotain kivaakin on tapahtunut, mitä en koskaan uskonut tapahtuvan!

IMG_20151001_230128

Nimittäin mulla on maailman ihanimmat siskot ja ystävät, jotka järkkäsivät mulle polttarit! Parhaimmassa seurassa, syöden hyvää ruokaa, juoden ja pitäen hauskaa! Mulla oli ihan uskomaton päivä, ja mut päästiin kaiken lisäksi yllättämään ihan täysin! Ihanaa tytöt ❤

– emiljaana

Vieroitusta ja rintaa

, , , , , , , , , , , , , , , , , Ei kommentteja

Hääjärkkäilyt on mennyt oikeastaan yllättävän kivasti. Vähän ärsyttää jotkut pikku seikat, kuten eräiden henkilöiden tekemät oharit ja turhat lupaukset. Mutta heidät on sitten kylmästi vain karsittu pois, sillä oikeasti meistä välittävä ei tee ohareita. Näin ollen moiset henkilöt eivät ansaitse paikkaansa meidän häissä.

drtger

Samaten hieman kismittää muiden jatkuvat epäilyt ja hieman liian vahvat mielipiteet. No siis, nämähän ovat meidän häät, joten miksi tulisi edes järjestää mitään, mikä ei olisi meidän juttu? Minähän en alennu järkkäämään kirkkohäitä (mitä emme edes saisi) yhdenkään vieraan mieliksi. En myöskään pukemaan valkoista mekkoa, tai maksamaan maltaita ”tosi hienosta paikasta ja pitopalvelusta”. En myöskään kutsu häihini yhtäkään henkilöä, jota en sinne oikeasti halua. En sen vuoksi, että ”olemme olleet tekemisissä jo vuoden”, enkä sen vuoksi että olisi ”velvollisuus”. Kutsun puhtaasti vain siksi, että haluan vain nämä ihmiset juhliini. Kiukutelkoot ken haluaa. Menen vain kerran naimisiin, ja häistä tulee juuri sellaiset kuin me haluamme.

Häävalssi tulee aivan varmasti ihmetyttämään monia, jos sellaisenkaan järkkäämme sinne. Paikka on nyt varattu, ja kutsut pääosin lähetetty. Mekkoon tilataan kankaat maanantaina, mitat on otettu ja kaavat tehty joten ei kun ompeleen vaan! Miehen puku vuokrataan, sillä aikaa ei ole ompeluun. Niin ja taisi mies ihan ilmaistakin että haluaa vuokrata 😀

Häät tulevat pienellä budjetilla. Kaikki tehdään itse, ihan leipiä myöten. Melkein kaikki on jo sovittu, kuka tekee mitäkin ja milloin missäkin. Muutama asia enää. Eiköhän nämä tästä järkkäänny! Häistä sitten sen enempiä.

ertLapsiin ja perheeseen. Meillä on tosiaan sitten häiden vuoksi ollut hieman kärttyinen ilmapiiri. Ei suinkaan siksi, että olisi sen kummempia ongelmia, vaan siksi, että olen ollut paljon lasten kanssa yksin ja mies hoitanut asioita häitä varten. Siis _paljon_. Väsähdin pahasti, kun ensin mies oli siellä kalareissullaan lähes kaksi viikkoa, sitten lähti viikoksi hommiin ja reissuun. Melkein kolmisen viikkoa olin yksistään. Samaan syssyynesikoisella alkoi jonkin sortin eroahdistus, kuopus puski neljä hammasta kerralla ja tuli kipeäksi. Niin ja minäkin olin kipeänä. Pahimmillaan päivä meni niin, että olin nukkunut vain kolmisen tuntia yöllä sillä kuopus ollut koko yön rinnalla, ja aamusta alkaen kuunnellut kiukuttelua ja itkua. Jossain vaiheessa päivä sitten mennyt itseltäkin itkuksi, kun sietorajat paukkuvat. Illalla ajatellut, että kohta he nukahtavat ja saan hetken olla hiljaisuudessa, ja sitten kuopus valvoo kuitenkin yli puolen yön. Itku ollut herkässä.

Näiden viikkojen jälkeen päätin että en suostu tähän enää. Ensinnäkin, en aio olla jatkuvasti yksin lasten kanssa, ja minullakin on oikeus lähteä itsekseni johonkin! Toisekseen kuopuksen öiset heräilyt rinnalle saavat luvan vähentyä, sillä kerrat huitelevat jatkuvasti 5-15 välillä. Ja kolmannekseen, no en tiedä. Itkut riittää.

Kuinka me sitten ratkaistiin tämä?

Kuopus on erittäin kiintynyt minuun, mikä on luonnollista sillä olen kantanut häntä jatkuvasti, imetän, enkä ole käynyt töissä tms. Suhde isään alkoi heikentyä, sillä isä oli aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi paljon pois. Tämä korjataan. Nyt mies hoitaa paljon kuopusta, sekä viettää aikaa hänen kanssaan, ja minä olen taka-alalla. Imetys ei ole tästä häiriintynyt, imetän edelleen useasti päivässä. Yöt rauhoitimme myös. Ensimmäisen yön nukuin olohuoneessa, jotta en unissani lykkää vaan tissiä suuhun. Kuopus heräsi kaksi kertaa syömään (en laske näihin mukaan ilta- ja aamumaitoja). Toisena yönä nukuin makuuhuoneessa, mutta mies nukkui meidän välissä (vauvalla on pinnasänky sivuvaununa, josta pääsee mönkimään kainaloon). Kuopus heräsi kaksi kertaa. Nyt viime yö oli kolmas yö. Nukuin vauvan vieressä. Vauva heräsi kahdesti syömään. Kahdessa yösyötössä aion pitää nyt hetken, ja sitten siirtyä vain yhteen.

Vauvaa ei ole huudatettu. Vauvaa on kannettu, taputeltu, silitelty, rauhoiteltu. En suostu huudattamiseen, sillä se on tutkitusti haitallista lapselle (ja äidille). Mies on nukuttanut kantaen ja rauhoitellen, ja vienyt sänkyyn nukahdettua. Tämä on onnistunut yllättävän hyvin, vaikka vauva on ollut todella riippuvainen rinnasta. Odotin paljon rankempaa!nimetön

Rintani eivät tästä pidä, sillä pakkautuvat aivan täyteen maitoa. Tietenkin, koska kysyntä ja tarjonta on vastannut, ja nyt tarjontaa on enemmän kuin kysyntää joten totutteluun menee aikaa! Kuitenkin tuntuu että vauvallekin tämä on luonnollista, sillä olemme nukkuneet selkeästi paljon paremmin nyt viimeiset pari yötä. :) Tänä iltana nukutus kävi yllättävän helposti jo isältä!

Imetyksestä vielä sen verran, että esimmäinen koulutuspäivä imetystiedon peruskurssilta on takana päin, ja ihan uskomaton juttu! Mä niin alan tukiäidiksi! Tosi ihana ja voimauttava päivä, samalla kun oppii ja kuulee paljon kaikkea uutta! Lokakuussa toivon mukaan saan sitten tukiäiti-tittelin itselleni! :)

 

-emiljaana

Kaksi imetystä

, , , , , , , , Ei kommentteja

Olen menossa imetystiedon peruskurssille. Kurssin ensimmäinen päivä on huomenna. Tehtävänä oli kirjoittaa oma imetystarina. Jotta en koskaan unohtaisi tätä, aion julkaista sen blogissani. Kokemukseni on luonnollisesti henkilökohtainen, mutta paljastaa oman imetykseni kulun tiivistettynä. Painotan vielä, että imetys on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä asia.

Imetystarinani

Esikoiseni syntyi heinäkuussa vuonna 2010. Olin yksinhuoltaja, enkä tiennyt vauvan hoidosta mitään, muuta kuin että vaippaa tulee vaihtaa ja ruokaa antaa. Imetin heti sairaalassa jo. Muistan, kun vauva katsoi silmiini maatessaan vatsani päällä, rauhallisena imiessään rintaa. Ensimmäisistä kuukausista taas muistan vain sen, kuinka kivuliasta imetys oli, mutten suostunut lopettamaan, koska se oli vauvalle niin tärkeää. En saanut apua mistään, mutten osannut oikein pyytääkään. Neuvolassa vain nyökyteltiin, että joo, imettää.Picture 036

Vauva tuli kahden kuukauden ikään, ja neuvolassa tuli puhetta jatkuvasta rinnalla olemisesta. Vauvani oli myös todella itkuinen, heti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Luulin, että kaikki vauvat ovat itkuisia, joten en osannut kyseenalaistaa tätä. Poskiin alkoi ilmestyä pahaa ihottumaa, ja kakka oli aina erityisen pahan hajuista ja limaista. Neuvolasta ainoat ohjeet olivat, että kiinteitä viimeistään kolmen kuukauden ikään mennessä, jotta itkuisuus vähenisi ja vauva nukkuisi. Jos olisin silloin tiennyt enemmän..

Annoin vauvalle kiinteitä noin kolmen kuukauden ikäisenä. Ihottuma vain paheni, samaten itkut. Neuvolasta sanottiin, että luumu auttaa, ja lisää täyttävämpää ruokaa. Kuinka sokea ihminen voikaan olla?

Reilun kuuden kuukauden ikäisenä lapseni suolisto meni tukkoon, ja hän oli vähällä menehtyä. Vietimme teho-osastolla neljä päivää, jonka jälkeen poliklinikalla muutaman päivän. Lapsi oli nenämahaletkun varassa kuusi vuorokautta, sekä tipassa. Tuona aikana ihottuma hävisi lähes olemattomiin, ja huomattiin, että lapsella on ollut vaikea ruoka-aineallergia joka on pahentunut vain lisäämien ruokien myötä entisestään. Suolen tuppeuma oli lähes sata prosenttisesti liian aikaisten kiinteiden aloitusten, sekä allergioiden yhteensattuma. Lapsen itkut lakkasivat siihen, hän alkoi nukkua paljon paremmin, ja ihottumat lähtivät, kun allergisoivat aineet poistettiin ruokavaliosta. Silloin vasta hoksasin kaiken. Nyt edelleenkin viiden vanha lapseni on maidolle allerginen.

Imetykseni loppui seinään leikkauspäivänä, ja se edelleen itkettää ja surettaa. Olisinko kyennyt jatkamaan, jos joku olisi neuvonut pumppaamaan ja tehostamaan imetystä kuuden vuorokauden jälkeen? Ehkä.

Esikoisen imetys sattui noin kolmeen ikäkuukauteen asti. Johtuiko tämä asennosta vai otteesta? Miksei kukaan tarjonnut edes rintakumia? En tiedä. Esikoisen imetyksestä on jäänyt olo, että olisi pitänyt ottaa itse selvää enemmän. Tiedän, että vika ei ole ollut minussa, ja tein parhaani. Mutta silti, olisin halunnut imettää paljon pidempään.

Syyllisyys on voimakas tunne.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Kuopukseni syntyi marraskuussa 2014. Hän on nyt 9 kuukauden ikäinen. Nyt viisi vuotta myöhemmin en ole enää lasten kanssa yksin. Miehen tuki ja turva on ollut erittäin tärkeässä asemassa, ihan kaikessa.

Ennen syntymää otin paljon selvää imetyksestä, sillä halusin panostaa siihen edellisen imetyksen vuoksi täysillä.

Aivan kuin esikoisenkin aikana, imetys teki kovin kipeää. Ostin rintakumin vauvan ollessa viikon ikäinen, sillä rintani olivat rikki. Imetin lapsentahtisesti, ja kahden kuukauden iässä tiesin jatkuvan rinnalla olon olevan tiheän imun kautta. En antanut neuvolan, enkä muidenkaan vaikuttaa imetykseeni millään tapaa, tiesinhän nyt enemmän kuin he. Rintakumista pääsimme eroon tiheän imun jälkeen, eikä sitä ole enää tarvittu.

Nyt tiesin kuuden kuukauden täysimetyssuosituksestakin, josta minulle ei ollut kukaan kertonut mitään esikoisen aikaan. Sain kuulla paljon epäileviä ja hieman mollaaviakin kommentteja siitä, kuinka ”luulen” maitoni riittävän vauvalle niin pitkään. Silti, kuopus oli pelkällä rintamaidolla ensimmäiset kuusi kuukautta, ja oikein tyytyväinen.

Nykyään vauva syö jo jonkin verran kiinteitäkin, mutta maito on silti pääosassa. Nyt olen huomannut sen, kuinka tärkeä asia rinta on muutoinkin vauvalle, kuin vain ravinnollisesti. Ja etenkin kuinka tärkeää imetys on minulle.

Olen yllättynyt siitä, kuinka erilaisia tuntemuksia imetys on minussa herättänyt. Alkuun minua itketti suunnattomasti, sillä kuopus toi mieleeni esikoisen vauva-aikaa. Olin monesti jo luovuttamassa, mutta sain vertaistukea, ja osasin hakea sitä. Ennen kaikkea imetys on pelastanut vauva-ajan. Minusta on myös tullut ehdoton imetyksen suhteen. En suostu korvikkeeseen niin kauan kuin omaa maitoa riittää, ellei ole hengenhätä. Samaten lapsentahtisuus on mielestäni erityisen tärkeää pienen, mutta myös isomman lapsen kanssa.Screenshot_2014-12-29-23-20-26~2

Alkuun olin sitä mieltä, että imetän niin kauan kuin lapsi haluaa. Mutta nyt yhdeksän kuukauden iässä olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Lähden kouluun vauvan ollessa 11 kuukautta. Vauva jää miehen kanssa kotiin. Jännitän imetystä jo nyt. Haluan jatkaa vähintään vuoden ikään, ja tiedän, että se on mahdollista. Mutta yli vuoden ikäisen imetys ei ole enää niin ehdoton asia minulle, kuin oli vielä puoli vuotta sitten. Silti toiveet pysyvät. Toiveissa olisi pitkä imetys, mutta tulevaisuus näyttää.

Kokemuksieni perusteella haluan oppia imetyksestä vieläkin enemmän. Esikoisen imetyksen vuoksi taas haluaisin ryhtyä tukihenkilöksi, jottei kukaan joutuisi puutteellisten ja väärien neuvojen vuoksi kokemaan samaa. Haluan etenkin vahvistaa ja levittää imetystietoutta, joka on niin todella vähässä maassamme. Haluan olla edistämässä lasten ja äitien hyvinvointia.

 

-emiljaana

Yksin lasten kanssa

, , , , , , , , , , Ei kommentteja

Mies lähti viikko sitten keskiviikkona reissuun, lähes kahden viikon reissuun. Voi luoja, mä olin kiukkuinen. Kiukkuinen, koska olin epävarma itsestäni. Miten mä pärjäisin lähes kaksi viikkoa yksin lasten kanssa?

Joku voisi naurahtaa, joku samaistua. Nyt viikko takana, ja olo alkaa olla jo ihan loistava. Olin alkuun todella väsynyt, ja lisäksi oli ne isot sukujuhlatkin, joiden vuoksi valvoimme kaikki kolme ihan liikaa.

Liiallisen valvomisen vuoksi nukuimme ja löhösimme kaksi päivää. Ei vain jaksanut. En minä, eikä lapsetkaan. Sitten ryhdistäydyttiin, ja esikoisen synttäreiden kunniaksi lähdimme Vakoilumuseoon! Esikoinen tykkäsi kovin, siellä oli paljon testailtavaa ja tutkittavaa. Kävimme myös syömässä, ja lopun päivää olimme pihalla. Seuraavana päivänä ulkoilimme koko päivän, ja isäni haki esikoisen hänen hoiviinsa illasta. Jäin siis tiistai-iltana vauvan kanssa kaksistaan. Jotenkin tuntuu orvolta, mutta yritän nyt nauttia tästä.

Vähän on sellainen olo, että mitenkä sitä on joskus valittanutkaan, että yhden kanssa on ollut vaikeaa tai raskasta, sillä nyt se on älyttömän helppoa? Ehkä se johtuu siitä, että ei ole ollut sitä kokemusta. Ja sanonta ”siinä se yksi menee, missä toinenkin” ei kyllä vieläkään pidä paikkaansa. Kukahan senkin on keksinyt.

Esikoinen on siis edelleen isäni luona, heillä on mennyt oikein mukavasti ja ovat soitelleet paljon ihan vain kuulumisia. Minulla on mennyt oikein leppoisasti kuopuksen kanssa. Ensinnäkin kuopus on mennyt nukkumaan noin klo 20, ja aamulla noussut vasta 10-11 välillä. MITÄ?! Mä oon saanut NUKKUA! No siis tottahan toki hän herää öisin syömään, ja usein herääkin. Varsinkin nyt, kun hampaita on puhjennut viikon sisään ihan jokunen jo. Mutta silti hän on nukkunut pitkään! Normaalisti meillä herätään 7-8 aikaan.

Mitenkä sitä sitten on käyttänyt ajan? No jaa. Ensin ajattelin että ompelen kun kerran voin ja jaksan. Mutta kiinnostusta ei ole. En raaski käyttää tätä aikaa siihen. Eräs ystäväni on ollut kahtena iltana seuranani, joimme lasit viiniä ja juttelimme niitä näitä. Ja lopun ajan olenkin vain ollut. Väsännyt vanhoja ”pitäisi tehdä” juttuja pois alta, kuten esikoisen vauva-albumin sain vihdoin valmiiksi (täyttihän hän nyt viisi)! On jotenkin ollut ihanaa vain olla. Ihan hiljaista, ja istut vain.

Silti jotain tänne kaipaa. Kyllä mä olen kiitollinen siitä, että en ole enää yhden lapsen yksinhuoltaja. Nautin silloin kyllä olostani, mutta tämä nykyisyys on vielä parempaa. On ikävä sitä erityisherkkä viis veetä, ja erityisesti ikävä sitä miestä joka aina vaan jaksaa tukea, kannustaa ja kuunnella. Ja etenkin rakastaa. On niin ikävä niitä päivittäisiä haleja, pusuja ja silittelyjä, ja sen pärstää. Menee ihan lässynlääksi, ja tuli varmaan jo selväksi. Mutta se on niin uskomaton apu niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Lässynläästä puheen ollen, mä meinaan mennä sen kanssa naimisiin. Siis ihan oikeasti, ei nyt vain mun päähänpisto, vaan että mentäisiin naimisiin. Mutta mennäkö näyttävästi, hissukseen vai salaa hiipien? Siinäpä pulma.

Nyt meinaan vielä keittää kupin teetä, vaikka kello läheneekin puolta yötä, syödä pikkuisen suklaata, ja olla vaan. Vielä kun voi!

 

-emiljaana

Äiti vapaalla!

, , , , , , , Ei kommentteja

(Tämä on kirjoitettu jo viikko sitten, pikku ongelmien vuoksi julkaistaan vasta nyt!)

Kävimme mökillä viikonloppuna. Lähdimme isomummun seuraksi, ja vähän avuksikin. Lapset viihtyivät hyvin, samoin kuin minä! Uskaltauduin uimaankin, vaikka vesi olikin hurjan kylmää. Lämmitetty sauna antoi oman osansa.

IMG_2489

IMG_2492

Sunnuntaina kotiuduttuamme aamusta ajattelin vieväni kummipoikani elokuviin. Hän ei päässyt omien menojensa vuoksi, mutta olin päättänyt silti viettää hetken omaa aikaa ilman lapsia. Pumppasin maitoa ja lähdin kaupunkiin.

Menin yksin, vaikka se onkin ollut mörkö minulle. Silti teki hyvää käydä ihan yksistään ensimmäistä kertaa. Sai hengähtää, eikä tarvinnut miettiä, pitääkö olla sosiaalinen. Mietin pitkään, että mihin meen ja mitä teen. Ajattelin, että hemmottelen itseäni kovin vähän, joten nyt sen teen! Kirpparit eivät olleet auki enää siihen aikaan, joten päätin rikkoa lupaukseni. Ja oikeastaan en ole edes pettynyt. Alkuun vähän kirpaisi, mutta tauko on ollut niin pitkä, että antaa olla.

Kyse on siis ”älä osta uutta vaatetta vuoteen”-lupauksestani. Edellisen vaatteen olen ostanut odotusaikana, ollessani jollain seitsemännellä, kahdeksannella kuulla. Tästä on nyt siis kymmenisen kuukautta aikaa, ainakin. Ostin housut ja paidan. Kolme hairahdustahan sallitaan, joten kaksihan tässä on vasta mennyt! No what ever, meni niihin ainakin kymppi rahaa joten sama se. Suotakoon tämä minulle, kun ei oikein sopivia vaatteita muutenkaan ole laihtumisen myötä.

Kolmisen tuntia olin poissa. Mietin vielä, että menenkö kahvilaan juomaan kahvin ja syömään jotain hyvää, mutta joku tunne sai minut palaamaan kotiin. Jokin huusi sisälläni, että maitobaaria tarvittiin. Kotiin palatessani oli vastassa kolme tyytyväisen näköistä tyyppiä. No mitä hitsiä! Teki mieli lähteä takaisin kaupunkiin, mutta jaa.

Päätin sitten, että menen torstaina vanhojen kavereiden kanssa. Laitoin itse heille viestiä, koska tiesin, että ei minua kukaan koskaan  mihinkään pyydä. Pari kaveria lähti mielellään mukaani. Lähdin yhden maissa. Olin pumpannut maitoa 180ml, ja imetin kuopuksen juuri ennen lähtöä. Minulla oli kivaa, oikeasti. Sai puhua ja kuulla jotain aivan muuta kuin kakkavaippoja, hampaita ja Batmania. Äiti-ihmisenä oli toki jotenkin outoa olla ulkona, varsinkin kun edellisestä kerrasta on 1,5 vuotta.

Kävimme likkojen kanssa terassilla, ja istuttiin kapakassa. Koska enhän mä niihin pääse lasten kanssa koskaan! Vaihtelu virkistää. Kiitos seurasta näille hienoille naisille 😉

IMG_2499

Tuli siinä tyttöjen kanssa puhetta parisuhteestani, ja mietittiin sitten mekkoniompelua häihin, nämä tytöt kun kanssa opiskelevat ompelijoiksi. Saan kaipaamaani apua vastaan, sitten kun se on ajankohtainen. Lopputyönä olisi kiva tehdä oma häämekko, nyt kun on renkaat sormissakin jo lupauksena siitä. Olen jo aika lailla päättänyt mallin ja väritkin!

Palasin yhdeksän aikoihin. Jälleen lapset olivat tyytyväisiä. Kuopus konttasi vastaan iloisena jälleen näkemisestämme. Esikoinen oli jo pedissä odottamassa iltapusua ja peittelyä. Hyvinhän näillä oli täällä mennyt! Kuopus oli juonut maidot ja syönyt kiinteitäkin, mikä on melko harvinaista. Olen helpottunut, että kuopus jää nyt niin hyvin miehen kanssa kotiin. Ei ole enää sitä pelkoa, että hän huutaisi tunti tolkulla perääni. Nyt hän on valmis siihen. Silti muiden luokse hoitoon jättäminen ei ole vielä ajankohtaista. Kyllä sillekin aikansa tulee.

Ilta meni kuitenkin siihen, että kuopus kukkui johonkin lähemmäksi puoleen yöhön. Ei hän malta nukkua. Johtuuko se siitä, että hän on oppinut konttaamaan ja nousee seisomaan, vai hampaista jotka ovat todella lähellä puhkeamistaan? Vaiko vain äidin poissaolosta? Tiedä sitten.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan pieni valvominen ei ollut paha. Olinhan kuitenkin saanut olla pitkään erossa, ja luvan hengähtää!

IMG_2517

-emiljaana

”Olisit vain tyytyväinen”

, , , , , , , Ei kommentteja

Nyt on aika lailla seitsemän kuukautta ja kolme viikkoa siitä, kun synnytin kuopuksen. Kuten jo aiemmin ole maininnut, on painoni ollut laskussa siitä asti. Monet äidit sitä toivovat, mutta minä en. Alan olla jo neuroottinen asian kanssa.

No, reilut seitsemän kuukautta sitten painoin tasan 20 kiloa enemmän. Eihän tuo ole paino eikä mikään toisille, ja useimmat olisivat vain tyytyväisiä ”ongelmastani”. Mutta kuvitellaan, että olet hoikka jo valmiiksi, ja siitä vain laihdut ja laihdut. Käykö mielessäsi, onko tämä enää terveellistä? Koska kuihdun kokonaan pois? Ja ennen kaikkea, miksi kehoni ei toimi kuten pitäisi?

Fiksuja neuvojahan olen kuullut vaikka kuinka, kuten ”syö suklaalevy päivässä” ja ”enemmän makkaraa napaan”. Mutta kun ei auta suklaat, leivonnaiset, eikä makkara. Ei, vaikka söisin munakkaan ja pekonia, pitsaa ja leivonnaisia vain päivän aikana.

Sitten kuulen usein, että kun lopetan imettämisen parin kuukauden päästä (tämä ei ole tieto, vaan muiden olettamus), niin lihon sitten kaiken takaisin. AIJAA! MEEDIO PAIKALLA!

Kuulin jo teininä, että sitten kun saan lapsia, niin en ole enää hoikka. No mitäs nyt, kun lapsia on kaksi, ja olen laihempi kuin koskaan?

Loukkaavinta on se, kun painostani naureskellaan ja kommentoidaan julkisesti;

  • ”Ei tuollaisella luuviululla voi olla kuuma” – sanottiin hellepäivänä.
  • ”Ota nyt viides makkara, jos alkais näkymään edes jotain vyötäröllä”.
  • ”Sähän lähdet tän tuulen mukana kohta, pidä nyt kiinni jostain”.

Se päivä, kun minä sanoisin takaisin pyöreämmälle henkilölle, että ”ei ihme, että on kuuma, kun noin paljon lämmikettäkin ympärillä”, ”kannattaisiko jättää makkarat syömättä, jos ne katois pikku hiljaa sun vyötäröltäskin”, tai ”onneks sulla ei ole pelkoa tuulesta, kun elopaino pitää jalat visusti maassa” – olisi vastaanotto hieman erilainen. Miksi? No koska laihuus on joku sairas ihanne, ja oletetaan että pitäisi olla kiitollinen tästä alipainosta. Ja näin ollen laihoille saa puhua miten haluaa. No guess what?

En ole.

Voin lahjoittaa pois, jos saisi takaisin kunnioituksen ja arvostuksen samalla. Laskeeko ihmisarvo koon myötä? Ilmeisesti. Mutta nyt lakkasi. Nyt loppui tämä polkeminen.

”Minusta tuntuu siltä, että sinä et taida ymmärtää kommenttisi loukkaavan minua.”

Aamulla on verikokeisiin meno. Tarkistetaan nyt, onko tämä terveydellinen seikka, noin niinkuin negatiivisessa mielessä. Että onko kropassa jotain vikaa. Samalla kirjoitan ruokapäiväkirjaa, lasken päivän saamat kalorit ja kirjaan painoni ylös. Päivässä tulisi tulla noin 3000ckal, jonka mukaan painoni ei kuuluisi enää laskea lainkaan. Niinpä, ei kuuluisi. No ehkä siitä ollaan fiksumpia tuonnempana.

Viimeisin postaukseni aiheesta on tammikuulta. Tuolloin painoin 61,3kg. Tänä aamuna painoni oli 54,1kg, mikä on viikon sisään ollut korkein saavutukseni. Puoleen vuoteen se on paljon, varsinkin jos sitä välttelee. Terveellisempi ruokavalio ei auttanut. Vedetäänkö nyt ihan plörinäksi, ja syödään ihan mitä vaan, ihan kuinka paljon vaan?

Mutta jos vastaan tulee laiha henkilö, hän ei välttämättä pidäkään siitä laihuuden taivastelusta. Se ei ole ihanne kaikilla.

-emiljaana

Nyt kontataan!

, , , , , , , , , , Ei kommentteja

Kuopus on kasvanut hirveästi, ja oppinut paljon uusia taitoja. Hän lähti konttaamaan, ja viikko sen jälkeen nousi jo tuelle seisomaan. Nyt hän kulkee valtavan nopeasti. Joillekin tavaroille on ruvettu kuumeisesti etsimään uusia paikkoja. Nukkuminen on ollut vähän hakusessa, kun koko ajan tekisi mieli kontata ja kiipeillä tutkimaan. Välillä herään öisin siihen, kun hän unissaan konttaa sängyllämme, tai kiipeää minua vasten.

nimetön6

Haimme pinnasängyn kellarista – taas. Nyt kuopus on 7 kuukautta vanha, ja nukkuu pinnasängyssä osan yöstään. Tämä kuulostaa lauseena ”ihanteelta”. Todellisuus? Pinnasänky on sivuvaununa oman sänkymme vieressä, ja siitä on poistettu toinen laita. Näin ollen lapsi on koko ajan tavoiteltavissa, ja silti vieressä, vaikkakin omassa sängyssään. Tämä helpottaa myös yösyöttöjä, jotka ovat erittäin tärkeitä vauvalle. Öisin maito on ravitsevampaa, ja lapsi hakee turvaa ja läheisyyttä, jota päivisin ei enää jatkuvasti tankkaa. Samaten usein unohdetaan lapsen luontainen tarve herätä öisin. Tiesittekö, että vauvan täysi yö on vain viisi tuntia? Ei suinkaan kahdeksaa tai kymmentä tuntia. Nykyihanne vain ei tue lasten luontaista, ja ihan biologista elämää. Heräily ”kaiken aikaa” ei suinkaan ole kiusallaan, tai siksi, että lapsi olisi tottunut liian hyvään.

nimetön1

Jos haluaa tutustua aiheeseen lisää, suosittelen lukaisemaan aiheesta lisää vaikkapa lataamalla linkin sivun vasemmasta laidasta kirjan :) ( http://kiintymysvanhemmuus.fi/referaatit.html )

Sivuvaununa pinnasänky toimii meillä ihan hyvin. Eihän lapsi nuku jatkuvasti siinä, mutta ensimmäiset tunnit ainakin, ja osan yöstä. Viime yö taisi mennä vain kahdella – ehkä kolmella syötöllä, ja lapsi tuli omaan sänkyymme vasta aamuyöstä. Näin me vanhemmatkin saamme kaipaamaamme tilaa hieman enemmän. En silti sulje lapselta perhepetiä pois.

nimetön5

Esikoinen lähti isovanhempien hoiviin lauantaina. Hän ihan tohkeissaan laski jo pitkän aikaa ennen lähtöä päiviä, ja kun se päivä koitti, hän soitteli koko aamupäivän ja ravasi katsomassa joko auto tuli pihaan. Ihanaa, että hän niin kovin odottaa vierailua. On mukava päästää lapsi iloisena yökyläilemään, kuin jännittyneenä!

Samaisena lauantaina kuopuksen oli tarkoitus jäädä hoitoon ensimmäistä kertaa. Veimme kuopuksen hoitajan luokse iltapäivästä, viivyimme hetken, sillä eihän näin pientä voi vaan jättää tutustumatta hieman. Kaikki meni hyvin, lähdimme ja lapsi jäi katsomaan peräämme. Kuuntelimme hetken oven takana, ei hiiskahdustakaan. Päästyämme hetken matkan päähän, tuli puhelimeeni viesti. Lapsi vain huutaa. Ajattelin jo heti että voi ei, ei hän ole valmis. Miksi edes laitoin? Oliko tämä nyt välttämättömyys? Mies oli mukanani, joten emme ihan heti kääntyneet takaisin. Olin päättänyt, että pidän hetken lomaa. Pian tuli hoitajiltakin viestiä, että lapsi rauhoittui.

Saimme hetken nauttia hiljaisuudesta ja vain toisistamme. Harvinaista. Ei ole ollut tällaista hetkeä pitkään, pitkään aikaan. Olimme juuri syöneet hyvää ruokaa ja juoneet lasin viiniä, joten olo oli kaikin puolin kylläinen.

Illemmalla tuli jälleen viestiä, että lapsi alkaa olla itkuinen. Lähdimme heti hakemaan. Olimme ehkä tunnin keskenämme, mutta kyllä se aika oli ihan kullan arvoista. Hoitajille iso kiitos jaksamisesta!

Palattuamme, lapsi oli todella itkuisen oloinen. Hän heti minut nähdessään ilmaisi selkeästi olleensa hädissään poissaolostamme. Hetken itkettyään sylissäni, ja sitten isänsä sylissä, hän kuitenkin rauhottui ja kaikki oli taas hyvin. Illalla hän oli hyvin kiinni minussa. Nukkumaan mentäessä hän ei olisi halunnut irroittaa sekunniksikaan, edes unissaan.

nimetön

Silti tämä pieni tauko teki hyvää. Luulisi ettei noin pieni aika merkkaisi juuri mitään, mutta mitenkäs sitä sanotaan, ”tartu hetkeen”? Sehän sen määrittää. Tartuin hetkeen, ja näin hetki kasvoikin suuremmaksi kuin vain hetki.

nimetön4

 

-emiljaana

Hoitoon?

, , , , , , , , , Ei kommentteja

Kuopus tulee nyt 7kk lähipäivinä. 7 kuukautta pelkkää vauvaa.

Ennen hänen syntymäänsä olen ollut ulkona muistaakseni ennen äitiyslomaa viimeksi. Mitäs siitä nyt olisi, varmaankin 9-10 kuukautta sitten siis. No nyt alkaa tekeen jo tiukkaa.

En mä varsinaisesti kaipaa mitään ulkoilmaa. Mutta mä kaipaan lomaa mun lapsista. Kuulostaa tosi karulta, mutta mä alan olla nyt niin väsynyt, että mä ihan totta kaipaan lomaa. Vaan miksen vaan sitten menisi ulos ja laittaisi lapsia hoitoon?

Nokun mutkun.

Meillä on tasan yksi ihminen joka tuntee kuopuksen edes jotenkuten. Ainoa hoitaja, ja hänkin aristelee, sillä lapsi on melko suuritarpeinen. Kyllä, meidän vauva on suuritarpeinen – tai ainakin musta alkaa tuntua siltä. Hän viihtyy vain pieniä hetkiä edelleenkin itsekseen  lattialla, tai no silloinkin pitää olla samassa huoneessa. Hän vaatii jatkuvasti viihdytystä ja touhuamista, ja sylissä on pakko olla.

Eikä tämä tapaus vieläkään edes syö mitään, joten miten laitat hoitoon? Hän huutaa huutamistaan niin kauan kunnes tulen pelastamaan ja otan syliin – vaikken edes olisi koko asunnossa. Hän vain huutaa. Eikä häntä pysty edes huijaamaan millään hassuilla jutuilla tai leluilla, ei auta laulelut ja kutittelut.

Ei ole edes vaihtoehto että mies hoitaisi lapsia ja minä menisin. Miksi? No koska yksin en takuulla mihinkään mene, ja muuta seuralaista minulla ei ole kuin se mies. Totta, ei mulla ole sellaisia kavereita. Melko surullista.

En ole varsinaisesti väsynyt lapsiin. Olen vain väsynyt siihen että elämäni ei ole mitään muuta kuin lapsia. Kaipaan kavereita, ja etenkin hetkeä ilman äitiyttä. Äitiys on rankkaa. Ei se ole mitään ruusuilla tanssimista ja jatkuvasti kikattelevia lapsia.

Ikävintä tästä tekee se, että kaikki muut ympärilläni kulkevat, menevät ja tekevät, ja heitä pyydetään milloin mihinkäkin – ilman lapsia. Ehkä siinä on se karu fakta iskenyt vasten mun kasvoja, että mulla ei ole ketään kuka mua edes veisi tai pyytäisi mihinkään. Se on se ikävin asia, kun tulee äidiksi. Unohdetaan. Miehiä sitten viedään, jotta saavat lomaa arjen askareista ja vauvan itkusta,mutta äidin tulee kestää se kaikki koko ajan, poikkeuksetta. Tämän tulisi olla tasaväkinen juttu, että kumpikin saa sitä lomaa.

Eihän tämä nyt ole absoluuttinen totuus – on olemassa äitejä jotka menevät ja ottavat omaa aikaa. Mutta surullisen usein ne äidit vaan jäävät kotiin, ja ne unohdetaan. Miksi? Luullaanko, että he pärjäävät syrjäyttämällä omat tarpeensa? Todella moni äiti ei edes harrasta mitään, koska on lapset ja koti, eikä aika riitä muuhun (itse harrastan ompelua, ja joko lapset silloin nukkuvat tai mies hoitaa). Pahimmassa tapauksessa kukaan ei edes muistuta, että tekisi hyvää nukkua hetki pidempään tai laittaa lapset hoitoon (jos nyt sattuu olemaan hoitajaa) ja olla vaan, maata äksänä lattialla tai käydä syömässä, tai ehkä vaan kävelyllä, mennä leffaan tai möllöttää sohvalla. Surullisen usein kuulen myös sen, että on taivaallista käydä kaupassa ilman lapsia, tai päästä suihkuun rauhassa, koska ne ovat ne ainoat hetket arjessa ilman lapsia – joillakin jopa vuosiin.

Miksi äidit unohdetaan? Miksi heidän tarpeensa syrjäytetään? Miksi oletetaan, että heidän ei tarvitse koskaan päästä mihinkään, koskaan olla ilman lapsia?

Mulla tuli burn out. Myönnän sen. Tuli niin vietävän paha olla, kun hoksasin asian. Mua itketti, suretti, ahdisti ja suututti.

Mä haluaisin elää mahdollisimman lapsentahtisesti omien näkemyksieni mukaan, ja laittaa lapsen hoitoon sitten kun hän on siihen itse valmis. Mutta nyt mä laitan oman jaksamiseni tämän asian edelle. Lapsi ei kuole siihen, jos hän on hoidossa, hetken erossa vanhemmistaan, silloin tällöin. No ei kuole, eikä traumatisoidu. Hyödyllisempää, ja turvallisempaa on lapsen olla hyvinvoivan vanhemman luona.

Uupumus on asia, josta vaietaan. Lasten kanssa kuuluu jaksaa koska ”itsepähän teit”. Ei pidä paikkaansa. Ei kukaan jaksa vuosia ja vuosia jatkuvassa uupumuksessa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Sanotaan, että kun äiti voi hyvin niin lapsetkin voivat hyvin. Tämä ei ole mikään turha sanonta. Lupasin esikoisen vauva-aikaan, että en koskaan enää vähättele uupumustani. Se ei ole kenekään etu, eikä varsinkaan häpeä.

Joten meillä suunnitellaan nyt lasten laittamista hoitoon ensimmäistä kertaa (no onhan isompi hoidossa aina välillä kun niin haluaa aina olla, oikea kyläluuta). Hoitajia tulikin kaksi, ja toinen niistä voisi imettää, jos tilanne menee ihan hysteeriseksi ja onkin kyse vain rinnan kaipuusta. Tiesittekö, että sairaaloilla on ollut sijaisimettäjiä, ja kotiin on palkattu imettävä lastenhoitaja, silloin ennen vanhaan? No ei nyt niin vanhaan aikaan, sillä mummuni puhui tästä juuri omasta muististaan.

Hoitoon. Mitä me sitten tehdään? Sen näkee sitten.

-emiljaana

Äidille

, , , , , , Ei kommentteja

Äitienpäivä. Muistan ensimmäisen äitienpäiväni. Lapseni oli silloin kymmenen kuukauden ikäinen. Olin tolkuttoman ylpeä itsestäni; olin juuri oppinut puolustamaan lapseni tarpeita oikeasti julkisissa terveyspalveluissa, lapseni allergiat alkoivat selvitä ja hän alkoi voida paljon paremmin, minun ansiostani. Olin selvinnyt hiton hyvin kymmenen erittäin vaikeaa kuukautta yksin lapseni kanssa, ja olin onnellinen! Nyt minulla oli jo vähän haisua siitä, mitä on olla äiti, vaikkakin äitiyteni oli vasta alussa. Nyt tiesin, miltä äideistä tuntuisi äitienpäivänä.

Muistan menneeni sukulaisiin toivottamaan äitienpäivätoivotukset, ja saamaan ne myös itse ensimmäistä kertaa. Kuitenkaan juuri kukaan ei minua muistanut, oma isäni on lähes ainoa, joka muistaa aina. En tiedä, johtuuko siitä oma latistumiseni asiaa kohtaan, mutta kyllä se pienoinen pettymys silloin oli. Ja minun sukuni on iso, oikeasti.

Seuraavana äitienpäivänä lapseni oli jo päiväkodissa, ja hän oli askarrellut minulle lahjan; kukkaruukun, jossa kasvoi ”kaunein kukka äitille”. Silloin itkin, onnesta. Kolmantena äitienpäivänä sain kauniin kortin, neljäntenä kaulakorun, jossa riippui lasilaatta (muovia oikeasti), johon hän oli piirtänyt kuvan.

Nämä kaikki äitienpäivät ovat menneet samalla kaavalla; herään aamulla normaalisti. Muistutan lasta päivästä, ja teemme yhdessä aamiaisen, lapsi haluaa tietenkin valmistaa omani. Loppu päivä on mennyt mummuloissa, joissa harva on minun äitiyttäni muistanut. Toisaalta ei tarvitsekaan, enhän minä ole kuin omien lapsieni äiti, ja omani minua muistavat.

Nyt tänä vuonna kaava muuttui.

Heräsin aamulla kuopuksen äninään. Ennenkuin ehdin nousta, mies nappaa lapsen, hoitaa vaipanvaihdon ja nousee hänen kanssaan painaen makuuhuoneen ovea kiinni.

Screenshot_2015-05-11-13-56-41~2

Seuraavan kerran havahdun lapsen nälkähuutoon, jolloin hänet nostetaan rinnalle. Heräilen siinä samalla, ja kuuntelen kun keittiössä puhutaan ” se on äitille”, muistan että eikä! Sain aamiaisen, ja esikoinen oli tehnyt päiväkodissa lahjan; rannekoru hienoimmilla helmillä!

Päivä meni muuten kaavan mukaan, mutta nyt kaikki muistivat minutkin! En tiedä johtuuko tämä vain siitä, että sukuumme on syntynyt kaksi vauvaa omani lisäksi, mutta samapa se. Muistaminen tuntui kivalta!

Silti äitienpäivä on minulle päivä muiden joukossa, mutta ekstra-aamiainen on aina mukavaa!

-emiljaana

1 2 3 4