imetys

Pilkahdus

Pitkän  tauon jälkeen ajattelin, että olisihan se kiva taas kirjoittaa johonkin ajatuksiaan ylös. Mä kun olen sellainen pohdiskelija.

Mitä meille kuuluu? Oikein hyvää kuuluu! Kesä meni kivasti, töitä tehdessä ja lomaillessa hieman. Kävimme Norjassa lomamatkalla (tai mies meni sinne kalastamaan, minä menin lomailemaan). Päätin mennä mukaan toistekin. :) Ensi kerralla aion kyllä rohkeammin liikkua siellä! Olin ensimmäistä kertaa ulkomailla niin, että vietin päivät yksin poikien kanssa. Arkajalalle tämä oli oikein mahtava kokemus, sain omaan tahtiin kerätä rohkeutta liikkua täysin vieraassa maassa osaamatta paikallista kieltä lainkaan. Norjassa on kyllä sen verran sivistynyttä porukkaa, että englannilla selviää todella hyvin. Loma oli kaiken kaikkiaan ihan täydellinen!

Esikoinen aloitti esikoulun, voi sitä isoa poikaa! Mitenkä sitä ei koskaan ole tullut ennen ajatelleeksi, että ne kasvavat niin nopeasti siitä halitteluvaiheestakin eroon! Nyt ei saa kädestä enää pitää, kun astutaan koulun alueelle, pusuja ja halejakin saa antaa vain pienissä määrin, ja vain jos kukaan ei tiedä siitä. Hih, nytkö se nolostelu jo alkaa?

Poika on viihtynyt koulussa, tykkää tunneista ja oppii nopeasti. Kavereitakin on paljon. Ei häntä malttaisi saada pois sieltä!

Kuopus aloitti päivähoidon kuukausi sitten, ja hänkin on tykännyt! Menihän siinä jokunen viikko että poika uskalsi puhua ja alkaa leikkimään muiden kanssa, mutta kun on luonteeltaan sivusta seuraaja ja ujo niin en odottanutkaan muuta. Kaiken kaikkiaan poika tykkää älyttömästi olla hoidossa, oli siis juurikin oikea ikä siihen.

Lopetin kuopuksen imetyksen hänen ollessaan vuoden ja kuusi kuukautta. Lopetus kävi melko kivuttomasti, mutta edelleen neljä kuukautta myöhemmin poika saattaa yöllä pyytää maitoa. Niin tärkeä se hänelle oli. <3

Minä käyn koulua, viimeinen vuosi opintoja jäljellä. Samalla teen parina iltana viikossa töitä. Työnteot vähensin ihan minimiin, sillä opiskelut menevät etusijalle nyt. Meillä on menossa haastava jakso, jossa teemme neljänä päivänä viikossa teatterinäytöksen puvustusta. Lopun ajasta sitten päällystakkia. Jos minä saisin päättää, tekisin vain takkia.

Ajattelin päivittää paremmalla ajalla enemmän nykyisyyttä, ja katsotaan pääsenkö taas kirjoituksen makuun! :)

-emiljaana

Kiirettäkö!

A P U A !

Siis siitä on kauan. Ompa siitä kauan. Nyt saa kyllä riittää tauot!minäpä

Meillä on siis kaikkea tapahtunut ja paljon! Lapset kasvaa, naapureista päästy eroon, koulussa pitää käydä ja samalla tukiäitiyttä harrastaa!

Ainiin, ja kävin mä laneillakin 😉

 

Eli moi! Minä olen Milja, 25v äiskä ja vaimo (oi ihanaa kirjoittaa se vihdoin johonkin!)! Sekä sisko, ystävä, tytär, täti ja mitä näitä nyt on. Harrastan edelleen ah niin ihanaa ompelua <3 Ei, en ole saanut siitä tarpeekseni edes koulussa, jossa nyt käydään pelkästään teoriaa. Koko jakso. Pelkkää teoriaa. Noh. Kouluttauduin Imetyksen tuki ry:n tukiäidiksi (vimppaa vaille valmis), ja olen jo vetänyt yhden imetys-illan tukiäitinä! Toinen tulee tässä kuussa, eli kaikki jotka haluavat apua, tietoa jne niin paikalle vaan! Tampereen Lielahdessa kirpputori Vadelmatarhan tiloissa järjestetään 15.12 klo 18.00 imetystukiryhmä. Muistakaa, tyhmiä kysymyksiä ei ole!

Sitten. Koulussa olen tkouluosiaan ollut. Ja jopa yllättävän ylpeä itsestäni! No ne miltei 10 vuotta nuoremmat nuorukaiset ovat toki asia ominaan, mutta olen suvaitsevainen ja ymmärtäväinen. Suokoon heille heidän nuoruutensa. :) En anna sen häiritä. Oma opiskelu etenee hyvin. Yhtään rehkimättä saan parhaimpia numeroita nyt, kuin olen ikinä ennen koulussa koskaan saanut! Eli opiskelu on minulle nyt tällä hetkellä kaikista optimaalisin juttu! Vähän harmittaa kun en opi ompelua, kun ne pirun teoriat, mutta muutoin viihdyn koulussa ihan hyvin.

Ompelua sen sijaan on kyllä. Teen satunnaisesti töitä, ja ompelen edelleen aina kun ehdin ja jaksan, lapsille, itselleni ja kotiimme kaikkea kivaa. Nyt oli ihan hullun ihanat ompelulanit (kyllä, ompelijatkin järjestävät laneja), joissa ompelin lapsille alusvaatekerrastot, itselleni paidan ja imetysliivit sekä korjasin pari vaatetta. Ihan ok saavutus yhdelle päivälle. :) Toinen päivä jäi vähän välistä muista syistä..

No mitä sitten ihmettä tämä naapurijuttu! Noh, sanotaanko näin, että naapurit olivat hieman omanlaisiaan. Eikä siinä pihamitään! Ihan totta, kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Mutta me katsoimme parhaaksemme muuttaa pois, sillä siitä tuli kamala stressi lähes päivittäin, eikä oikein koskaan tiennyt millä mielellä otetaan vastaan jos käveletkin vaan ulkosalla. Joten me muutimme siis! Voiei, nyt mulla on niin ihana asunto että! Iso, todella iso asunto. Edellinen oli 65 neliöinen kolmio. Tämä on 108 neliöinen neliö, saunalla ja omalla pihalla. Voi jumpe mä olen rakastunut! Siis ai että miten oikein vierähti kamala vuori hartioilta pois niiiiiiin monesta syystä! (onhan tässä miinuskin, sokeritoukat ovat huolestuttaneet pikkuisen)

Eli, kiireisen arjen keskellä on ollut superkiire vielä muutonkin ja töiden vuoksi. Joten yritän ehtiä postaamaan nyt sitten jotain kivaa tähän väliin. Katsotaan mitä tulee! :)

 

-emiljaana

Täydellinen

Ylämäessä tönin sua eteenpäin, alamäessä vauhtias jarrutan. Vaikken kanssasi tanssimaan oppinut, opin enemmän, opin sinut.”

Hiljaiseloa. On. Siksi, että arkeen paluu oli yllättävän raskas, ja siksikin, että olen odottanut saavani kuvia, jotka voisin julkaista täällä. Koska haalin yksityisyyttämme, jäävät kuvat hieman vähäisiksi nyt.

Häät menivät ihanasti! Loppujen lopuksi meille ei sen suurempaa stressiä tullut, mitä ajattelin tulevan. Ruoka riitti, joitain jäi yli roimasti. Juomatkin riittivät, vaikka pohdimme, oliko sitä tarpeeksi. Vähän mietittiin jo, että käydään vielä viime tingassa hakemassa juotavaa lisää, mutta eipä tarvinnut!IMG_0209

Kaikilla oli hauskaa, ainakin menosta ja palautteesta päätellen. Isovanhemmat olivat aivan haltioituneina ja vanhemmat tihrustivat kyyneleitä. Mukavin kommentti, joka on monen suusta tullut jo, kuului; ”Teitä oli niin ihana katsella, teistä oikein huokuu rakkaus toisianne kohtaan”.

No siis kyllähän mä tiedän että oon ihan silmät soikeena ja kroppa vetelänä rakastanut tuota miestä jo jokusen vuoden. Mutta nyt vihdoin muutkin näkivät, että tää on totta. Oma isäni oli aikoinaan todella huolissaan, kun sain lapsen ja olin yksinhuoltaja. Että miten mä pärjään ja jaksan. Nyt sanoin hänelle, että ei tarvitse olla huolissaan enää. Hän huokaistIMG_0247en itki, halasi pitkään ja tuntui, että häneltä lähti yksi otsaryppy pois ja kivi harteilta.

Koristelut olivat siis itse tehtyjä. Tuikkukipoista tuli todella kivat, lisäksi pöydissä oli vaahteranlehtiä, sekä nauhoja. Simppeli, mutta omasta mielestäni oikein kaunis. Tarjoilupöydissä oli lisäksi vielä ”koivumakkaroita”, sekä meidän pöydässä suuri kimppu.

Suurin kiitos menee meidän pääkokille ja henkilökunnalle, ilman heitä ei olisi mitään häitä ollutkaan! Miehen siskolle iso kiitos kakuista, jotka olivat aivan taivaallisen hyviä. Sekä kaikille muillekin, jotka panostivat enemmän tai vähemmän häidemme järjestelyihin. Olemme kaikille suunnattoman kiitollisia.

Puvuista. Miehellä oli siis sävy sävyyn (tietysti) puku kanssani. Voi jumpe miten hyvältä hän näytti!

Oma pukuni valmistui viime tingassa. Ompelija sanoi, että olisi toki voinut vielä tehdä hieman jotain, mutta se ei olisi vaikuttanut suuremmin kokonaisuuteen. Omasta mielestäni puvustani tuli ihan täydellinen. Ja koska juhlapaikalla oli melkoisen kylmä, on päälläni musta bolero.IMG_0330

Pukuni oIMG_0287n siis valmistettu käsityönä, omien mittojen mukaan ja oman visioni kautta. Kaikki kunnia ompelijalleni, hän onnistui täydellisesti! Vaikkakin meillä oli hieman ongelmia, kun laihduin laihtumistani. ”Nyt ei sitten saa laihtua enää, tai tää tippuu sun päältä hääpäivänä”. 😀

Puvussa on avonainen selkä (näkyy vasemmassa kuvassa), ja edessä napitus, jotta pystyn imettämään. Kellohelma liehui ihanasti, ja pehmeästi! Alla minulla ei ollut liivejä, joten istuvuudesta pisteet myös!

Pitsin leikkuuseen meni 6h aikaa. pitsi on leikattu siis kuvioittain helmaan. Tämä ei ollut vaatimukseni, vaan ylimääräinen toive jos aikaa jää. Ihan tolkuttoman upeaa, että se toteutui!

 

En muuttaisi mitään häissäni. Tanssimme valssinkin, mikä oli kysymysmerkki ihan h-hetkeen asti. Ruoka oli hyvää, meillä oli hauskaa ihan yön pikkutunneille asti, ja hotellin huone oli ihan loistava päätös!

Hotellilla saimme aamiaisen huoneeseen kuohuvan kera. Ja se aamiainen… croissantteja, leipää, erilaisia lihoja, kalaa, juustoja tuoreita marjoja ja hedelmiä, dippailtavia ja suklaata, suklaakakut, kuohuva, kahvia ja tuoremehua. Voi miten ihanaa! Kyllä, me rentouduimme ihan huolella.

Pojilla oli mennyt yökyläily hyvin. Isompi on tottunutkin käymään yökylässä ja menee ihan mielellään. Kuopus oli ensimmäistä kertaa. Oli mennyt oikein hyvin! Hän ei ollut itkenyt juurikaan, mutta sen sijaan oli hoitajan rinnalla ollut useasti (kyllä, hoitaja imetti lastani). Kotiin päästyään hän ilmaisi ikävän, ja oli rinnalla lähes vuorokauden jatkuvasti. Hoidosta oli hyötyä muutenkin. Hän alkoi syödä kiinteitä oikein kunnolla! Nyt menee 5 ateriaa päivässä ja oikein aterioita. Ei enää vain muutamia lusikallisia.

 

Häiden jälkeen vietimme viimeisen lomaviikon ennen kouluun paluutani. Paluu kouluun oli raskas minulle. Kuopus on kotona mieheni kanssa ja heillä menee oikein mukavasti päivisin. Minä sitten taas olen hyvinkin väsynyt teoriatunneista, ja kun minulla ei ole kuin teoriaa nyt. Kouluun on ollut ihanaa palata. On jotain tekemistä koko ajan, mielekästä sellaista, ja kotiin pääsee silti joka päivä perheen luokse.

Nyt jätänkin bloggaamisen harvemmalle. Siksi, että keskityn kouluun, ja siksi, etten tuhlaisi vapaa-aikaani koneen äärellä, vaan perheeni luona. Pyrin kirjoittamaan kerran kuukaudessa kuulumisia, mutta nyt jään some-tauolle kokonaan!

Hyvää loppuvuotta kaikille lukijoille!

-emiljaana

 

Vieroitusta ja rintaa

Hääjärkkäilyt on mennyt oikeastaan yllättävän kivasti. Vähän ärsyttää jotkut pikku seikat, kuten eräiden henkilöiden tekemät oharit ja turhat lupaukset. Mutta heidät on sitten kylmästi vain karsittu pois, sillä oikeasti meistä välittävä ei tee ohareita. Näin ollen moiset henkilöt eivät ansaitse paikkaansa meidän häissä.

drtger

Samaten hieman kismittää muiden jatkuvat epäilyt ja hieman liian vahvat mielipiteet. No siis, nämähän ovat meidän häät, joten miksi tulisi edes järjestää mitään, mikä ei olisi meidän juttu? Minähän en alennu järkkäämään kirkkohäitä (mitä emme edes saisi) yhdenkään vieraan mieliksi. En myöskään pukemaan valkoista mekkoa, tai maksamaan maltaita ”tosi hienosta paikasta ja pitopalvelusta”. En myöskään kutsu häihini yhtäkään henkilöä, jota en sinne oikeasti halua. En sen vuoksi, että ”olemme olleet tekemisissä jo vuoden”, enkä sen vuoksi että olisi ”velvollisuus”. Kutsun puhtaasti vain siksi, että haluan vain nämä ihmiset juhliini. Kiukutelkoot ken haluaa. Menen vain kerran naimisiin, ja häistä tulee juuri sellaiset kuin me haluamme.

Häävalssi tulee aivan varmasti ihmetyttämään monia, jos sellaisenkaan järkkäämme sinne. Paikka on nyt varattu, ja kutsut pääosin lähetetty. Mekkoon tilataan kankaat maanantaina, mitat on otettu ja kaavat tehty joten ei kun ompeleen vaan! Miehen puku vuokrataan, sillä aikaa ei ole ompeluun. Niin ja taisi mies ihan ilmaistakin että haluaa vuokrata 😀

Häät tulevat pienellä budjetilla. Kaikki tehdään itse, ihan leipiä myöten. Melkein kaikki on jo sovittu, kuka tekee mitäkin ja milloin missäkin. Muutama asia enää. Eiköhän nämä tästä järkkäänny! Häistä sitten sen enempiä.

ertLapsiin ja perheeseen. Meillä on tosiaan sitten häiden vuoksi ollut hieman kärttyinen ilmapiiri. Ei suinkaan siksi, että olisi sen kummempia ongelmia, vaan siksi, että olen ollut paljon lasten kanssa yksin ja mies hoitanut asioita häitä varten. Siis _paljon_. Väsähdin pahasti, kun ensin mies oli siellä kalareissullaan lähes kaksi viikkoa, sitten lähti viikoksi hommiin ja reissuun. Melkein kolmisen viikkoa olin yksistään. Samaan syssyynesikoisella alkoi jonkin sortin eroahdistus, kuopus puski neljä hammasta kerralla ja tuli kipeäksi. Niin ja minäkin olin kipeänä. Pahimmillaan päivä meni niin, että olin nukkunut vain kolmisen tuntia yöllä sillä kuopus ollut koko yön rinnalla, ja aamusta alkaen kuunnellut kiukuttelua ja itkua. Jossain vaiheessa päivä sitten mennyt itseltäkin itkuksi, kun sietorajat paukkuvat. Illalla ajatellut, että kohta he nukahtavat ja saan hetken olla hiljaisuudessa, ja sitten kuopus valvoo kuitenkin yli puolen yön. Itku ollut herkässä.

Näiden viikkojen jälkeen päätin että en suostu tähän enää. Ensinnäkin, en aio olla jatkuvasti yksin lasten kanssa, ja minullakin on oikeus lähteä itsekseni johonkin! Toisekseen kuopuksen öiset heräilyt rinnalle saavat luvan vähentyä, sillä kerrat huitelevat jatkuvasti 5-15 välillä. Ja kolmannekseen, no en tiedä. Itkut riittää.

Kuinka me sitten ratkaistiin tämä?

Kuopus on erittäin kiintynyt minuun, mikä on luonnollista sillä olen kantanut häntä jatkuvasti, imetän, enkä ole käynyt töissä tms. Suhde isään alkoi heikentyä, sillä isä oli aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi paljon pois. Tämä korjataan. Nyt mies hoitaa paljon kuopusta, sekä viettää aikaa hänen kanssaan, ja minä olen taka-alalla. Imetys ei ole tästä häiriintynyt, imetän edelleen useasti päivässä. Yöt rauhoitimme myös. Ensimmäisen yön nukuin olohuoneessa, jotta en unissani lykkää vaan tissiä suuhun. Kuopus heräsi kaksi kertaa syömään (en laske näihin mukaan ilta- ja aamumaitoja). Toisena yönä nukuin makuuhuoneessa, mutta mies nukkui meidän välissä (vauvalla on pinnasänky sivuvaununa, josta pääsee mönkimään kainaloon). Kuopus heräsi kaksi kertaa. Nyt viime yö oli kolmas yö. Nukuin vauvan vieressä. Vauva heräsi kahdesti syömään. Kahdessa yösyötössä aion pitää nyt hetken, ja sitten siirtyä vain yhteen.

Vauvaa ei ole huudatettu. Vauvaa on kannettu, taputeltu, silitelty, rauhoiteltu. En suostu huudattamiseen, sillä se on tutkitusti haitallista lapselle (ja äidille). Mies on nukuttanut kantaen ja rauhoitellen, ja vienyt sänkyyn nukahdettua. Tämä on onnistunut yllättävän hyvin, vaikka vauva on ollut todella riippuvainen rinnasta. Odotin paljon rankempaa!nimetön

Rintani eivät tästä pidä, sillä pakkautuvat aivan täyteen maitoa. Tietenkin, koska kysyntä ja tarjonta on vastannut, ja nyt tarjontaa on enemmän kuin kysyntää joten totutteluun menee aikaa! Kuitenkin tuntuu että vauvallekin tämä on luonnollista, sillä olemme nukkuneet selkeästi paljon paremmin nyt viimeiset pari yötä. :) Tänä iltana nukutus kävi yllättävän helposti jo isältä!

Imetyksestä vielä sen verran, että esimmäinen koulutuspäivä imetystiedon peruskurssilta on takana päin, ja ihan uskomaton juttu! Mä niin alan tukiäidiksi! Tosi ihana ja voimauttava päivä, samalla kun oppii ja kuulee paljon kaikkea uutta! Lokakuussa toivon mukaan saan sitten tukiäiti-tittelin itselleni! :)

 

-emiljaana

Kaksi imetystä

Olen menossa imetystiedon peruskurssille. Kurssin ensimmäinen päivä on huomenna. Tehtävänä oli kirjoittaa oma imetystarina. Jotta en koskaan unohtaisi tätä, aion julkaista sen blogissani. Kokemukseni on luonnollisesti henkilökohtainen, mutta paljastaa oman imetykseni kulun tiivistettynä. Painotan vielä, että imetys on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä asia.

Imetystarinani

Esikoiseni syntyi heinäkuussa vuonna 2010. Olin yksinhuoltaja, enkä tiennyt vauvan hoidosta mitään, muuta kuin että vaippaa tulee vaihtaa ja ruokaa antaa. Imetin heti sairaalassa jo. Muistan, kun vauva katsoi silmiini maatessaan vatsani päällä, rauhallisena imiessään rintaa. Ensimmäisistä kuukausista taas muistan vain sen, kuinka kivuliasta imetys oli, mutten suostunut lopettamaan, koska se oli vauvalle niin tärkeää. En saanut apua mistään, mutten osannut oikein pyytääkään. Neuvolassa vain nyökyteltiin, että joo, imettää.Picture 036

Vauva tuli kahden kuukauden ikään, ja neuvolassa tuli puhetta jatkuvasta rinnalla olemisesta. Vauvani oli myös todella itkuinen, heti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Luulin, että kaikki vauvat ovat itkuisia, joten en osannut kyseenalaistaa tätä. Poskiin alkoi ilmestyä pahaa ihottumaa, ja kakka oli aina erityisen pahan hajuista ja limaista. Neuvolasta ainoat ohjeet olivat, että kiinteitä viimeistään kolmen kuukauden ikään mennessä, jotta itkuisuus vähenisi ja vauva nukkuisi. Jos olisin silloin tiennyt enemmän..

Annoin vauvalle kiinteitä noin kolmen kuukauden ikäisenä. Ihottuma vain paheni, samaten itkut. Neuvolasta sanottiin, että luumu auttaa, ja lisää täyttävämpää ruokaa. Kuinka sokea ihminen voikaan olla?

Reilun kuuden kuukauden ikäisenä lapseni suolisto meni tukkoon, ja hän oli vähällä menehtyä. Vietimme teho-osastolla neljä päivää, jonka jälkeen poliklinikalla muutaman päivän. Lapsi oli nenämahaletkun varassa kuusi vuorokautta, sekä tipassa. Tuona aikana ihottuma hävisi lähes olemattomiin, ja huomattiin, että lapsella on ollut vaikea ruoka-aineallergia joka on pahentunut vain lisäämien ruokien myötä entisestään. Suolen tuppeuma oli lähes sata prosenttisesti liian aikaisten kiinteiden aloitusten, sekä allergioiden yhteensattuma. Lapsen itkut lakkasivat siihen, hän alkoi nukkua paljon paremmin, ja ihottumat lähtivät, kun allergisoivat aineet poistettiin ruokavaliosta. Silloin vasta hoksasin kaiken. Nyt edelleenkin viiden vanha lapseni on maidolle allerginen.

Imetykseni loppui seinään leikkauspäivänä, ja se edelleen itkettää ja surettaa. Olisinko kyennyt jatkamaan, jos joku olisi neuvonut pumppaamaan ja tehostamaan imetystä kuuden vuorokauden jälkeen? Ehkä.

Esikoisen imetys sattui noin kolmeen ikäkuukauteen asti. Johtuiko tämä asennosta vai otteesta? Miksei kukaan tarjonnut edes rintakumia? En tiedä. Esikoisen imetyksestä on jäänyt olo, että olisi pitänyt ottaa itse selvää enemmän. Tiedän, että vika ei ole ollut minussa, ja tein parhaani. Mutta silti, olisin halunnut imettää paljon pidempään.

Syyllisyys on voimakas tunne.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Kuopukseni syntyi marraskuussa 2014. Hän on nyt 9 kuukauden ikäinen. Nyt viisi vuotta myöhemmin en ole enää lasten kanssa yksin. Miehen tuki ja turva on ollut erittäin tärkeässä asemassa, ihan kaikessa.

Ennen syntymää otin paljon selvää imetyksestä, sillä halusin panostaa siihen edellisen imetyksen vuoksi täysillä.

Aivan kuin esikoisenkin aikana, imetys teki kovin kipeää. Ostin rintakumin vauvan ollessa viikon ikäinen, sillä rintani olivat rikki. Imetin lapsentahtisesti, ja kahden kuukauden iässä tiesin jatkuvan rinnalla olon olevan tiheän imun kautta. En antanut neuvolan, enkä muidenkaan vaikuttaa imetykseeni millään tapaa, tiesinhän nyt enemmän kuin he. Rintakumista pääsimme eroon tiheän imun jälkeen, eikä sitä ole enää tarvittu.

Nyt tiesin kuuden kuukauden täysimetyssuosituksestakin, josta minulle ei ollut kukaan kertonut mitään esikoisen aikaan. Sain kuulla paljon epäileviä ja hieman mollaaviakin kommentteja siitä, kuinka ”luulen” maitoni riittävän vauvalle niin pitkään. Silti, kuopus oli pelkällä rintamaidolla ensimmäiset kuusi kuukautta, ja oikein tyytyväinen.

Nykyään vauva syö jo jonkin verran kiinteitäkin, mutta maito on silti pääosassa. Nyt olen huomannut sen, kuinka tärkeä asia rinta on muutoinkin vauvalle, kuin vain ravinnollisesti. Ja etenkin kuinka tärkeää imetys on minulle.

Olen yllättynyt siitä, kuinka erilaisia tuntemuksia imetys on minussa herättänyt. Alkuun minua itketti suunnattomasti, sillä kuopus toi mieleeni esikoisen vauva-aikaa. Olin monesti jo luovuttamassa, mutta sain vertaistukea, ja osasin hakea sitä. Ennen kaikkea imetys on pelastanut vauva-ajan. Minusta on myös tullut ehdoton imetyksen suhteen. En suostu korvikkeeseen niin kauan kuin omaa maitoa riittää, ellei ole hengenhätä. Samaten lapsentahtisuus on mielestäni erityisen tärkeää pienen, mutta myös isomman lapsen kanssa.Screenshot_2014-12-29-23-20-26~2

Alkuun olin sitä mieltä, että imetän niin kauan kuin lapsi haluaa. Mutta nyt yhdeksän kuukauden iässä olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Lähden kouluun vauvan ollessa 11 kuukautta. Vauva jää miehen kanssa kotiin. Jännitän imetystä jo nyt. Haluan jatkaa vähintään vuoden ikään, ja tiedän, että se on mahdollista. Mutta yli vuoden ikäisen imetys ei ole enää niin ehdoton asia minulle, kuin oli vielä puoli vuotta sitten. Silti toiveet pysyvät. Toiveissa olisi pitkä imetys, mutta tulevaisuus näyttää.

Kokemuksieni perusteella haluan oppia imetyksestä vieläkin enemmän. Esikoisen imetyksen vuoksi taas haluaisin ryhtyä tukihenkilöksi, jottei kukaan joutuisi puutteellisten ja väärien neuvojen vuoksi kokemaan samaa. Haluan etenkin vahvistaa ja levittää imetystietoutta, joka on niin todella vähässä maassamme. Haluan olla edistämässä lasten ja äitien hyvinvointia.

 

-emiljaana

Äiti vapaalla!

(Tämä on kirjoitettu jo viikko sitten, pikku ongelmien vuoksi julkaistaan vasta nyt!)

Kävimme mökillä viikonloppuna. Lähdimme isomummun seuraksi, ja vähän avuksikin. Lapset viihtyivät hyvin, samoin kuin minä! Uskaltauduin uimaankin, vaikka vesi olikin hurjan kylmää. Lämmitetty sauna antoi oman osansa.

IMG_2489

IMG_2492

Sunnuntaina kotiuduttuamme aamusta ajattelin vieväni kummipoikani elokuviin. Hän ei päässyt omien menojensa vuoksi, mutta olin päättänyt silti viettää hetken omaa aikaa ilman lapsia. Pumppasin maitoa ja lähdin kaupunkiin.

Menin yksin, vaikka se onkin ollut mörkö minulle. Silti teki hyvää käydä ihan yksistään ensimmäistä kertaa. Sai hengähtää, eikä tarvinnut miettiä, pitääkö olla sosiaalinen. Mietin pitkään, että mihin meen ja mitä teen. Ajattelin, että hemmottelen itseäni kovin vähän, joten nyt sen teen! Kirpparit eivät olleet auki enää siihen aikaan, joten päätin rikkoa lupaukseni. Ja oikeastaan en ole edes pettynyt. Alkuun vähän kirpaisi, mutta tauko on ollut niin pitkä, että antaa olla.

Kyse on siis ”älä osta uutta vaatetta vuoteen”-lupauksestani. Edellisen vaatteen olen ostanut odotusaikana, ollessani jollain seitsemännellä, kahdeksannella kuulla. Tästä on nyt siis kymmenisen kuukautta aikaa, ainakin. Ostin housut ja paidan. Kolme hairahdustahan sallitaan, joten kaksihan tässä on vasta mennyt! No what ever, meni niihin ainakin kymppi rahaa joten sama se. Suotakoon tämä minulle, kun ei oikein sopivia vaatteita muutenkaan ole laihtumisen myötä.

Kolmisen tuntia olin poissa. Mietin vielä, että menenkö kahvilaan juomaan kahvin ja syömään jotain hyvää, mutta joku tunne sai minut palaamaan kotiin. Jokin huusi sisälläni, että maitobaaria tarvittiin. Kotiin palatessani oli vastassa kolme tyytyväisen näköistä tyyppiä. No mitä hitsiä! Teki mieli lähteä takaisin kaupunkiin, mutta jaa.

Päätin sitten, että menen torstaina vanhojen kavereiden kanssa. Laitoin itse heille viestiä, koska tiesin, että ei minua kukaan koskaan  mihinkään pyydä. Pari kaveria lähti mielellään mukaani. Lähdin yhden maissa. Olin pumpannut maitoa 180ml, ja imetin kuopuksen juuri ennen lähtöä. Minulla oli kivaa, oikeasti. Sai puhua ja kuulla jotain aivan muuta kuin kakkavaippoja, hampaita ja Batmania. Äiti-ihmisenä oli toki jotenkin outoa olla ulkona, varsinkin kun edellisestä kerrasta on 1,5 vuotta.

Kävimme likkojen kanssa terassilla, ja istuttiin kapakassa. Koska enhän mä niihin pääse lasten kanssa koskaan! Vaihtelu virkistää. Kiitos seurasta näille hienoille naisille 😉

IMG_2499

Tuli siinä tyttöjen kanssa puhetta parisuhteestani, ja mietittiin sitten mekkoniompelua häihin, nämä tytöt kun kanssa opiskelevat ompelijoiksi. Saan kaipaamaani apua vastaan, sitten kun se on ajankohtainen. Lopputyönä olisi kiva tehdä oma häämekko, nyt kun on renkaat sormissakin jo lupauksena siitä. Olen jo aika lailla päättänyt mallin ja väritkin!

Palasin yhdeksän aikoihin. Jälleen lapset olivat tyytyväisiä. Kuopus konttasi vastaan iloisena jälleen näkemisestämme. Esikoinen oli jo pedissä odottamassa iltapusua ja peittelyä. Hyvinhän näillä oli täällä mennyt! Kuopus oli juonut maidot ja syönyt kiinteitäkin, mikä on melko harvinaista. Olen helpottunut, että kuopus jää nyt niin hyvin miehen kanssa kotiin. Ei ole enää sitä pelkoa, että hän huutaisi tunti tolkulla perääni. Nyt hän on valmis siihen. Silti muiden luokse hoitoon jättäminen ei ole vielä ajankohtaista. Kyllä sillekin aikansa tulee.

Ilta meni kuitenkin siihen, että kuopus kukkui johonkin lähemmäksi puoleen yöhön. Ei hän malta nukkua. Johtuuko se siitä, että hän on oppinut konttaamaan ja nousee seisomaan, vai hampaista jotka ovat todella lähellä puhkeamistaan? Vaiko vain äidin poissaolosta? Tiedä sitten.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan pieni valvominen ei ollut paha. Olinhan kuitenkin saanut olla pitkään erossa, ja luvan hengähtää!

IMG_2517

-emiljaana

Nyt kontataan!

Kuopus on kasvanut hirveästi, ja oppinut paljon uusia taitoja. Hän lähti konttaamaan, ja viikko sen jälkeen nousi jo tuelle seisomaan. Nyt hän kulkee valtavan nopeasti. Joillekin tavaroille on ruvettu kuumeisesti etsimään uusia paikkoja. Nukkuminen on ollut vähän hakusessa, kun koko ajan tekisi mieli kontata ja kiipeillä tutkimaan. Välillä herään öisin siihen, kun hän unissaan konttaa sängyllämme, tai kiipeää minua vasten.

nimetön6

Haimme pinnasängyn kellarista – taas. Nyt kuopus on 7 kuukautta vanha, ja nukkuu pinnasängyssä osan yöstään. Tämä kuulostaa lauseena ”ihanteelta”. Todellisuus? Pinnasänky on sivuvaununa oman sänkymme vieressä, ja siitä on poistettu toinen laita. Näin ollen lapsi on koko ajan tavoiteltavissa, ja silti vieressä, vaikkakin omassa sängyssään. Tämä helpottaa myös yösyöttöjä, jotka ovat erittäin tärkeitä vauvalle. Öisin maito on ravitsevampaa, ja lapsi hakee turvaa ja läheisyyttä, jota päivisin ei enää jatkuvasti tankkaa. Samaten usein unohdetaan lapsen luontainen tarve herätä öisin. Tiesittekö, että vauvan täysi yö on vain viisi tuntia? Ei suinkaan kahdeksaa tai kymmentä tuntia. Nykyihanne vain ei tue lasten luontaista, ja ihan biologista elämää. Heräily ”kaiken aikaa” ei suinkaan ole kiusallaan, tai siksi, että lapsi olisi tottunut liian hyvään.

nimetön1

Jos haluaa tutustua aiheeseen lisää, suosittelen lukaisemaan aiheesta lisää vaikkapa lataamalla linkin sivun vasemmasta laidasta kirjan :) ( http://kiintymysvanhemmuus.fi/referaatit.html )

Sivuvaununa pinnasänky toimii meillä ihan hyvin. Eihän lapsi nuku jatkuvasti siinä, mutta ensimmäiset tunnit ainakin, ja osan yöstä. Viime yö taisi mennä vain kahdella – ehkä kolmella syötöllä, ja lapsi tuli omaan sänkyymme vasta aamuyöstä. Näin me vanhemmatkin saamme kaipaamaamme tilaa hieman enemmän. En silti sulje lapselta perhepetiä pois.

nimetön5

Esikoinen lähti isovanhempien hoiviin lauantaina. Hän ihan tohkeissaan laski jo pitkän aikaa ennen lähtöä päiviä, ja kun se päivä koitti, hän soitteli koko aamupäivän ja ravasi katsomassa joko auto tuli pihaan. Ihanaa, että hän niin kovin odottaa vierailua. On mukava päästää lapsi iloisena yökyläilemään, kuin jännittyneenä!

Samaisena lauantaina kuopuksen oli tarkoitus jäädä hoitoon ensimmäistä kertaa. Veimme kuopuksen hoitajan luokse iltapäivästä, viivyimme hetken, sillä eihän näin pientä voi vaan jättää tutustumatta hieman. Kaikki meni hyvin, lähdimme ja lapsi jäi katsomaan peräämme. Kuuntelimme hetken oven takana, ei hiiskahdustakaan. Päästyämme hetken matkan päähän, tuli puhelimeeni viesti. Lapsi vain huutaa. Ajattelin jo heti että voi ei, ei hän ole valmis. Miksi edes laitoin? Oliko tämä nyt välttämättömyys? Mies oli mukanani, joten emme ihan heti kääntyneet takaisin. Olin päättänyt, että pidän hetken lomaa. Pian tuli hoitajiltakin viestiä, että lapsi rauhoittui.

Saimme hetken nauttia hiljaisuudesta ja vain toisistamme. Harvinaista. Ei ole ollut tällaista hetkeä pitkään, pitkään aikaan. Olimme juuri syöneet hyvää ruokaa ja juoneet lasin viiniä, joten olo oli kaikin puolin kylläinen.

Illemmalla tuli jälleen viestiä, että lapsi alkaa olla itkuinen. Lähdimme heti hakemaan. Olimme ehkä tunnin keskenämme, mutta kyllä se aika oli ihan kullan arvoista. Hoitajille iso kiitos jaksamisesta!

Palattuamme, lapsi oli todella itkuisen oloinen. Hän heti minut nähdessään ilmaisi selkeästi olleensa hädissään poissaolostamme. Hetken itkettyään sylissäni, ja sitten isänsä sylissä, hän kuitenkin rauhottui ja kaikki oli taas hyvin. Illalla hän oli hyvin kiinni minussa. Nukkumaan mentäessä hän ei olisi halunnut irroittaa sekunniksikaan, edes unissaan.

nimetön

Silti tämä pieni tauko teki hyvää. Luulisi ettei noin pieni aika merkkaisi juuri mitään, mutta mitenkäs sitä sanotaan, ”tartu hetkeen”? Sehän sen määrittää. Tartuin hetkeen, ja näin hetki kasvoikin suuremmaksi kuin vain hetki.

nimetön4

 

-emiljaana

Hoitoon?

Kuopus tulee nyt 7kk lähipäivinä. 7 kuukautta pelkkää vauvaa.

Ennen hänen syntymäänsä olen ollut ulkona muistaakseni ennen äitiyslomaa viimeksi. Mitäs siitä nyt olisi, varmaankin 9-10 kuukautta sitten siis. No nyt alkaa tekeen jo tiukkaa.

En mä varsinaisesti kaipaa mitään ulkoilmaa. Mutta mä kaipaan lomaa mun lapsista. Kuulostaa tosi karulta, mutta mä alan olla nyt niin väsynyt, että mä ihan totta kaipaan lomaa. Vaan miksen vaan sitten menisi ulos ja laittaisi lapsia hoitoon?

Nokun mutkun.

Meillä on tasan yksi ihminen joka tuntee kuopuksen edes jotenkuten. Ainoa hoitaja, ja hänkin aristelee, sillä lapsi on melko suuritarpeinen. Kyllä, meidän vauva on suuritarpeinen – tai ainakin musta alkaa tuntua siltä. Hän viihtyy vain pieniä hetkiä edelleenkin itsekseen  lattialla, tai no silloinkin pitää olla samassa huoneessa. Hän vaatii jatkuvasti viihdytystä ja touhuamista, ja sylissä on pakko olla.

Eikä tämä tapaus vieläkään edes syö mitään, joten miten laitat hoitoon? Hän huutaa huutamistaan niin kauan kunnes tulen pelastamaan ja otan syliin – vaikken edes olisi koko asunnossa. Hän vain huutaa. Eikä häntä pysty edes huijaamaan millään hassuilla jutuilla tai leluilla, ei auta laulelut ja kutittelut.

Ei ole edes vaihtoehto että mies hoitaisi lapsia ja minä menisin. Miksi? No koska yksin en takuulla mihinkään mene, ja muuta seuralaista minulla ei ole kuin se mies. Totta, ei mulla ole sellaisia kavereita. Melko surullista.

En ole varsinaisesti väsynyt lapsiin. Olen vain väsynyt siihen että elämäni ei ole mitään muuta kuin lapsia. Kaipaan kavereita, ja etenkin hetkeä ilman äitiyttä. Äitiys on rankkaa. Ei se ole mitään ruusuilla tanssimista ja jatkuvasti kikattelevia lapsia.

Ikävintä tästä tekee se, että kaikki muut ympärilläni kulkevat, menevät ja tekevät, ja heitä pyydetään milloin mihinkäkin – ilman lapsia. Ehkä siinä on se karu fakta iskenyt vasten mun kasvoja, että mulla ei ole ketään kuka mua edes veisi tai pyytäisi mihinkään. Se on se ikävin asia, kun tulee äidiksi. Unohdetaan. Miehiä sitten viedään, jotta saavat lomaa arjen askareista ja vauvan itkusta,mutta äidin tulee kestää se kaikki koko ajan, poikkeuksetta. Tämän tulisi olla tasaväkinen juttu, että kumpikin saa sitä lomaa.

Eihän tämä nyt ole absoluuttinen totuus – on olemassa äitejä jotka menevät ja ottavat omaa aikaa. Mutta surullisen usein ne äidit vaan jäävät kotiin, ja ne unohdetaan. Miksi? Luullaanko, että he pärjäävät syrjäyttämällä omat tarpeensa? Todella moni äiti ei edes harrasta mitään, koska on lapset ja koti, eikä aika riitä muuhun (itse harrastan ompelua, ja joko lapset silloin nukkuvat tai mies hoitaa). Pahimmassa tapauksessa kukaan ei edes muistuta, että tekisi hyvää nukkua hetki pidempään tai laittaa lapset hoitoon (jos nyt sattuu olemaan hoitajaa) ja olla vaan, maata äksänä lattialla tai käydä syömässä, tai ehkä vaan kävelyllä, mennä leffaan tai möllöttää sohvalla. Surullisen usein kuulen myös sen, että on taivaallista käydä kaupassa ilman lapsia, tai päästä suihkuun rauhassa, koska ne ovat ne ainoat hetket arjessa ilman lapsia – joillakin jopa vuosiin.

Miksi äidit unohdetaan? Miksi heidän tarpeensa syrjäytetään? Miksi oletetaan, että heidän ei tarvitse koskaan päästä mihinkään, koskaan olla ilman lapsia?

Mulla tuli burn out. Myönnän sen. Tuli niin vietävän paha olla, kun hoksasin asian. Mua itketti, suretti, ahdisti ja suututti.

Mä haluaisin elää mahdollisimman lapsentahtisesti omien näkemyksieni mukaan, ja laittaa lapsen hoitoon sitten kun hän on siihen itse valmis. Mutta nyt mä laitan oman jaksamiseni tämän asian edelle. Lapsi ei kuole siihen, jos hän on hoidossa, hetken erossa vanhemmistaan, silloin tällöin. No ei kuole, eikä traumatisoidu. Hyödyllisempää, ja turvallisempaa on lapsen olla hyvinvoivan vanhemman luona.

Uupumus on asia, josta vaietaan. Lasten kanssa kuuluu jaksaa koska ”itsepähän teit”. Ei pidä paikkaansa. Ei kukaan jaksa vuosia ja vuosia jatkuvassa uupumuksessa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Sanotaan, että kun äiti voi hyvin niin lapsetkin voivat hyvin. Tämä ei ole mikään turha sanonta. Lupasin esikoisen vauva-aikaan, että en koskaan enää vähättele uupumustani. Se ei ole kenekään etu, eikä varsinkaan häpeä.

Joten meillä suunnitellaan nyt lasten laittamista hoitoon ensimmäistä kertaa (no onhan isompi hoidossa aina välillä kun niin haluaa aina olla, oikea kyläluuta). Hoitajia tulikin kaksi, ja toinen niistä voisi imettää, jos tilanne menee ihan hysteeriseksi ja onkin kyse vain rinnan kaipuusta. Tiesittekö, että sairaaloilla on ollut sijaisimettäjiä, ja kotiin on palkattu imettävä lastenhoitaja, silloin ennen vanhaan? No ei nyt niin vanhaan aikaan, sillä mummuni puhui tästä juuri omasta muististaan.

Hoitoon. Mitä me sitten tehdään? Sen näkee sitten.

-emiljaana

Ripaus rokkia kesään!

Meillä on kesällä juhlat. Tai ei meillä, mutta meidän suvussa. Olen aina kokenut juhlat jotenkin vaikeiksi, sillä olen vähän aina ollut hukassa tyylini ja vaatteideni kanssa. Nyt kuitenkin odotan innolla juhlia. Isäni täyttää 50-vuotta, joten juhlat ovat suuret, ja haluan panostaa omalla osallani näihin. Samalla saan hieman haastetta, ja uutta motivaatiota ompeluun.

Päätin tehdä juhlavaatteet itse. Teemana on rock-henkisyys, ja väreinä punainen ja musta (koska ne nyt vaan ovat ehkä parhaimmat värit tähän hommaan). Pojille teen liivit ja paidat, farkut jos on tarve. Mukavuus on mielestäni lapsilla ykkösprioriteetti. Kuitenkin niin että yläosat sopivat farkkuihin, sillä suorat housut eivät vain lämmitä mieltäni. Esikoiselle suoran mustan paidan, ja punaisen liivin. Kuopukselle mustan bodyn paitakauluksella, ja siihen yhdistettynä liivin, jotta lapsella olisi mukavampi olla. Ja jos tuo mies pääsee juhliin mukaan, niin hänellekin jotain kivaa.

Itselleni teen 50-luvun mekon Pin-up tyyliin. Olen aina halunnut kyseisen tyylisen mekon, mutta ne valitettavasti ovat kovin tyyriitä, etten ole malttanut ostaa. Nyt olisi täydellinen hetki tehdä sellainen itse, ja se tulisi jopa käyttöönkin! Mekko tulee olemaan punainen, ehkä mustilla yksityiskohdilla. Mekossa on lyhythihainen paitapuseron mallinen yläosa, jotta etuosan saa auki imetystä varten. Mekon alle teen erikseen vielä mustan tyllihameen, jotta helmasta tulee muhkeampi.

En millään malttasi odottaa pääseväni ompelemaan! Motivaatio on ihan huipussaan, ainoa vaan että talous rajoittaa hieman, sekä aika. Juhlat ovat heinäkuussa, joten enköhän ehdi nämä väsäämään siihen mennessä. Odotellessa teen vanhoja tilaustöitä, joihin kuuluu mm. leggingsejä, paitoja, mekkoja ja yksi pöytäliina. Haastetta tosiaan kaipaan, sillä ihan perusvaatetta osaan mielestäni jo tehdä.

Jännityksellä odotan, saanko valmiiksi, vai luovutanko. Nyt tuntuu siltä, että en todellakaan aio luovuttaa, mutta entä sitten, kun olen itse työn touhussa ja tulee takapakkia? Saas nähdä. Meinasin tehdä näistä vielä portfoliot, jotta saisin ehkä hieman nuoleskeltua opettajia, kun palaan koulun penkille 😉 Kesää odotellessa!

*kuvat lainattu Pinterestistä!*

-emiljaana

Viihteelle?

Muistan miettineeni kuopuksen odotusaikana, että ”anna aikaa myös itselle” ja ”uskalla jättää lapsi isälleen ja lähde viihteelle”.

Olen ollut aina vähän kontrolloiva lapsiini liittyvissä asioissa. Kontrolloiva niin, että hoitoon jätettäessä on aina ollut monta neuvoa ja toisinaan ihan paperilla kaikki ylhäällä. Luulen tämän johtuvan esikoisen allergiasta ja atopiasta, sekä siitä että ollaan oltu aina kaksin. Paperilla on lukenut mm. ruokailu- ja nukkuma-ajat, ihonhoito ja allergiat sekä muuta ns nippelitietoa, kuten ”poika nukahtaa parhaiten näin ja tykkää erityisesti tästä”.

Joidenkin mielestä olen ollut, ja olen edelleen, ylihuolehtiva ja liian kontrolloiva, joidenkin mielestä vain välitän paljon myös hoidossa ollessa lapsestani ja näytän sen vahvasti tätä kautta. Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää että lapsella on kaikki hyvin hoidossa, ja jos siellä jotain on, niin hänen tulee saada aina soittaa minulle tai tulla kotiin jos siltä tuntuu.

Joten voinette kuvitella, että yht äkkiä vastuun jakaminen täysin toisen kanssa saattaa tuottaa ongelmia. Olen vielä lisäksi hieman päsmäri, että ei kun se tehdään näin eikä noin. Tästä harvemmin on mitään tullut sanottavaa nyt vajaan vuoden aikana, mutta itse joudun päässäni miettimään näitä paljonkin. On vaikeaa jakaa lasta, jos on tottunut pitämään hänet täysin itsellään. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ellei ole itse ollut totaaliyksinhuoltaja, ja sitten perustaa uudestaan perheen.

Nyt kuopuksen kohdalla ajattelin, että minun on pakko höllätä otetta jotta isäkin saa mahdollisuuden tasavertaisena vanhempana. En halua, että äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta ja isä komentaa. Ei ei, haluan että kumpikin tekee saman verran. Muistan miettineeni ensimmäisen kuukauden aika monestikin että ”eikä, ei sitä noin tehdä”, mutten kuitenkaan sanonut mitään. Hetken päästä hoksasin itsekin että jos olisin sanonut, olisi isä varmasti turhautunut, eikä mikään olisi hyvin jos kumpikin tekisi täysin samoin. Suurimman osan ajasta arkea helpottaa se, että teemme asiat eri tavalla. Välillä on niin, että lapsi haluaa isän syliin, eikä äidin, aivan sama vaikka äiti pitäisi samalla tavalla sylissä – se ei ole sama asia. Onneksi en silloin alkanut kontrolloimaan.

Silti jos poika huutaa ja huutaa, iskee kontrollifriikki ja käyn hakemassa lapsen toisen sylistä. En kestä kuunnella huutoa. En vain kestä. Välillä haen siksi että aistin isän kireyden, välillä siksi että nyt ei vaan kestä. Huuto on ainoa tilanne joka saa sydämen hyppimään kurkkuun, kummankin lapsen kohdalla.

Viihteelle?

Olen ollut viihteellä viimeksi odotusaikana kaksi (vaiko kolme?) kertaa, mieheni kanssa. Ennen odotusaikaa hieman useammin, sillä esikoinen tykkää yökyläillä (välillä tuntuu, että hän asuisi mielellään muualla, koska kyläily on niin kivaa). Kuopuksen syntymän jälkeen en kertaakaan, kuopus lähenee nyt viittä kuukautta.

En koe, että tarvitsisin vapaailtaa lapsista. Mutta kyllä välillä itkettää jos mies lähtee kaverin kanssa ulos, viihtyy monta tuntia, ja itse hoidat itkuisia poikia kotona, että olisi se kivaa jos itsekin pääsisi. Olisi äärimmäisen mukavaa jos pääsisi hetkeksi irtaantumaan lapsista, ja saisi ajatella jotain muuta, ehkä sitä käyttäytyisikin eri tavalla sen jälkeen.

Mutta tämä tuntuu äärimmäisen hankalalta, lähes mahdottomalta. Esikoinen olisi ihan ok, mutta kuopus. Kuopus itkee isänsäkin seurassa sydäntä särkevästi, jos tissinkaipuu iskee, enkä ole kotona. Siihen ei auta mikään. Lapsi huutaa niin kauan kunnes saavun paikalle. Joku näppärä sanoisi tähän ”anna huutaa, ei se siitä rikki mene”. Mutta miksi antaisin? Se ei tee hyvää isälle, itse en pystyisi rentoutumaan ja lapsi, no, mikäli on lukenut vähääkään lapsen stressistä ja kortisolista niin tietää, että lohduton itku aiheuttaa monen päivän stressitilan, vaikka vauva olisi päälle päin ok.

Toki isä on tuttu, joten ei jäisi hoitoon, saatika yksin. Mutta rehellisesti, kuinka moni äiti nauttii vapaaillasta jos lapsi itkee koko sen ajan? Sanoisin, ettei yksikään tervejärkinen.

En ole aloittanut kehoni reenaamistakaan vielä, vaikka motivaatiota olisi paljonkin, juuri siksi että nuorin ei ole valmis irtautumaan. Tiedän että tämä on vain vaihe, eikä kestä ikuisuutta (sekä kehon palautumiseen suositellaan 9kk tekemättä raskasta liikuntaa, ellei ole sitä jo ennen lasta tehnyt), mutta kyllä se välillä ottaa pattiin. Ystävät ja muut tuttavat menevät ja tekevät vaikka heilläkin on vauvoja, kun itse en vain voi.

Harrastus olisi kiva. Sellainen, mitä tekisi muualla kuin kotona. Se toisi jaksamista arkeen ja saisi mielen pysymään virkeänä. Mutta kerkiäähän sitä sitten kun lapsetkin ovat valmiita. Koska minä en lapsiani huudata yhden vapaaillan takia, tai tunnin lenkin vuoksi jonne voisin ottaa lapsen mukaan. En huudata vaikka käskettäisiin. Ehdoin tahdoin en lapsen luottamusta ja turvallisuuden tunnetta riistä, ellei siihen ole erittäin painavaa hyvää syytä (kuten tehohoito sairaalassa).

Joskus mietin niitä perheen äitejä, jotka sanovat, etteivät ole käyneet viihteellä vuosiin, tai että lapset eivät ole koskaan olleet yökylässä kaikki samaan aikaan. Että miten he kestävät? Olen todennut, että toimiva ja hyvä parisuhde on erittäin tärkeä osa tätä, sekä usko siihe että jaksaa. Ja vaikkei jaksaisi, niin näyttää rehellisesti että kuulkaas tänään on huono päivä ja äitiä kiukuttaa (uskon, että lapselle on näytettävä rehellisesti eri tunteita, eikä pidätellä itkua jos jokin itkettää). Nämä ovat auttaneet omaan jaksamiseeni. Haaveilen leffaillasta ja hyvästä ruoasta parhaan kaverini kanssa, mutta parhaimmat eivät katoa, eli kyllä sitä ehtii. :) Kuopus ei loputtomiin ole niin riippuvainen minusta. Sitä paitsi, onhan hän mahdottoman pieni vielä. Hänellä on luonnollinen tarve olla lähellä, ihan jo selviytymisenkin kannalta.

Screenshot_2015-04-07-01-00-03~2

Kyllä mä pärjään, mutta mitenkä muut äidit? Onko heillä samanlaisia tunteita?

-emiljaana