Yleensä, niimpä.
Seuraava teksti sisältää voimakasta turhautumista, ja on kirjoitettu tunteiden vallassa. Jos kyseinen teksti herättää ristiriitaisia tunteita sinussa, pahoittelen.
Kyllä harmitti. Se pettymyksen tunne, se oli suunnaton.
Viime viikon torstaina alkoi supistukset. Niitä tuli monta tuntia noin kahden minuutin välein ja ne vain kovenivat koko ajan. Esikoinen hoitoon ja synnärille. Mä olin niin valmis. Mä olin ihan varma sen hetken että nyt se tulee. Synnärille päästyämme oli supistuksia tullut jo 4h säännöllisesti. Kätilö laittoi käyrille ja tutki; 3cm auki. Supistuksia piirtyi napakasti ja tasaisesti. Vuosin myös verta supistuksien alusta lähtien.
Menimme hetkeksi äitiyspoliklinikalle omaan huoneeseen miehen kanssa odottelemaan, kun en vielä saliin halunnut heti juosta. Jälleen kuuden aikaan illasta kun supistuksia oli tullut 7h säännöllisesti, olin 4cm auki ja menimme saliin. Aloin oleen itse jo hieman epävarma, että ei tää tuu tänään.
Salissa kätilö laittoi kanyylin valmiiksi ja kyseli tiedot, hän oli selkeästi ihan varma että vauva syntyy tänään. Jouduin ottamaan lävistykset varuiksi huulistani pois, ja kaikki oli valmista, vain vauva puuttui.
9 aikaan illalla olin jo todella epätoivoinen. Edelleen 4cm auki, mutta supistukset ovat kovat.
11 aikaan kätilö tuli kysymään, haluanko nukkua jo. Tällöin supistukset olivat loppuneet jo kokonaan. Niitä oli kestänyt säännöllisinä 11h, ja sitten ne vain loppuivat. Itkin epätoivossa että oksitosiinia annettaisiin, sillä voimani olivat ihan loppu, enkä jaksaisi millään lähteä kolmatta kertaa synnyttämään samaa vauvaa. Kätilö näytti säälivältä kertoessani kivuistani, mutta totesi ”näillä viikoilla ei aviteta vielä vauvaa ulos” ja ”lääkäri kuulee sinua aamulla kyllä, mutta ilman tarpeeksi painavaa terveydellistä syytä, ei lasta auteta pihalle”.
Voiko olla totta. Ihan oikeasti. Toista kertaa sairaalassa synnyttämässä, ja taas joudun lähtemään kotiin. Ja miksi? Siksi koska viikot olivat vasta 37+4. Parin päivän takia.
”Voitte päättää jääkö mies seuraksi saliin nukkumaan, mutta osastolle emme sinua siirrä. Kerro kun haluat nukkua.”
Muutamien mielessäni hokeneiden voimasanojen ja suunnattoman pettymyksen nielemänä totesin ”mä haluan kotiin”.
Kuinka monta kertaa yhtä vauvaa pitää lähteä synnyttämään? Mä itkin. Lähes kaksi vuorokautta putkeen mä vaan itkin. Mä en jaksa enää. Mä oon niin loppu näihin kipuihin ja väsymykseen, ja haluaisin vaan saada vauvan syliini, huokaista että mä selvisin ja katsoa ylpeänä lastani. Ja kun mä olin jo niin varma sen hetken, että yöllä mulla on nyytti kainalossa. Mä en voinut kuin itkeä.
Sitten mua lohdutetaan, tai yritetään lohduttaa. Sanomalla mm ”sen aika ei vaan ollu vielä”, ”sen on hyvä olla siellä” ja ”saisihan se vielä pari viikkoa pysyäkin”. Mutta ajatteleeko yksikään lohduttaja oikeasti, miltä tuntuu lähteä tyhjin käsin kotiin, ja todeta että kolmannen kerran vielä joutuu saman kokemaan? Tosi herttaista ja sillain, arvostan kyllä, mutta kai mä saan oikeasti silti tuntea ne tunteet, mitä mun sisälläni jyllää?
Olin silloin ihan varma että sunnuntaina kun on 38+0 menen sairaalaan ja sanon että en lähde ennenkuin vauva on sylissä. Todellisuudessa sunnuntaina totesin että en mä jaksa edes sen vertaa rehkiä sen eteen. Nyt mua vaan pelottaa, että mitä sitten, kun se oikeasti tuleekin? Olenko mä nyt jo niin kypsä että en osaa lähteä enää oikeaan aikaan sairaalaan? Mitä jos mun voimat loppuukin kesken? Mitä jos paniikki nostaakin päänsä hatusta ja valtaa mielen?
Kävin silloin pelkopoliklinikalla. Siellä hoettiin että ”toinen lapsi tulee helpommin ja nopeammin ja kun se alkaa niin se on hetkessä ohi, ei huolta”. Tekisi mieli mennä kysymään siltä kätilöltä että no mitäs nyt kun se on alkanut jo kahdesti mutta vauva vaan vieläkin on sisällä? Missä se nopeus ja helppous?! Miten nyt lohdutetaan, kun ei menekään niinkuin yleensä?
Niinhän sitä sanottiin ekastakin vauvasta että yleensä ponnistusvaihe on noin 15minuuttia ja plaaplaa diipadaapa mutta mullapa kestikin 55minuuttia ja lapsella hätä.
Ei ole mitenkään yleistä että allergisella lapsella olisi myös ihosairaus tai hengenvaaraa, ja korvatulehdukset loppuvat antibiooteilla, tai että niitä allergioitakaan olisi niin että lapsi siitä kärsisi paljon. No meilläpä on esikoisella ollut vaikeat ja laajat ruoka-aineallergiat, allergioista johtuva suolistotukos jonka vuoksi meinasi henki lähteä, vaikea korvatulehduskierre, jatkuvaa hoitoa vaativa iho, anemia, jatkuvasti verta vuotavat limakalvot (joille ei ole mitään tehtävissä) sekä yleisesti muitakin lukuisia allergioita.
Yleensä ja yleensä. Seuraavan kerran kun joku yleistää ja sanoo että ei varmasti koske meitä, mä nauran niin paskasen naurun ja totean että ”hyvä kun kerroit mitä meille tulee tapahtumaan”.
Siispä turhautuminen on vahvasti pinnassa, ja kyllä, mua suututtaa paljon. Mä vaan toivon että mä saan loppu ajan olla ihan rauhassa ilman yhdenkään kyselyitä ”joko se syntyi?” tai toteamuksia liittyen vauvan oloon vatsassa. Kyllä mä tiedän että sen on hyvä olla siellä, ja saakin olla niin kauan kuin tarve vaatii.
Mutta mä en halua edes ajatella että olen raskaana, vaan elää unessa loput viikot. Mä haluan olla rauhassa, yrittää päästä eroon siitä pettymyksen tunteesta ja ajatella positiivisesti ilman muiden hössötyksiä. Mä haluan vaan olla. Ja synnyttää sitten joskus.
Mitä, kauankohan tässä nyt vielä olisi? No pahimmillaan jos lasketaan 42+0 asti niin onhan tässä vaan 27 vuorokautta. Ja no, jos se menee yliaikaiseksi niin siitähän tulee vain lisää niitä vuorokausia.
Ja uskokaa pois, ei tää synny huomenna että voisin iloisin mielin kirjoittaa seuraavan postauksen nopeasta ja helposta syntymästä. Ei todellakaan.
-emiljaana