Viihteelle?
Muistan miettineeni kuopuksen odotusaikana, että ”anna aikaa myös itselle” ja ”uskalla jättää lapsi isälleen ja lähde viihteelle”.
Olen ollut aina vähän kontrolloiva lapsiini liittyvissä asioissa. Kontrolloiva niin, että hoitoon jätettäessä on aina ollut monta neuvoa ja toisinaan ihan paperilla kaikki ylhäällä. Luulen tämän johtuvan esikoisen allergiasta ja atopiasta, sekä siitä että ollaan oltu aina kaksin. Paperilla on lukenut mm. ruokailu- ja nukkuma-ajat, ihonhoito ja allergiat sekä muuta ns nippelitietoa, kuten ”poika nukahtaa parhaiten näin ja tykkää erityisesti tästä”.
Joidenkin mielestä olen ollut, ja olen edelleen, ylihuolehtiva ja liian kontrolloiva, joidenkin mielestä vain välitän paljon myös hoidossa ollessa lapsestani ja näytän sen vahvasti tätä kautta. Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää että lapsella on kaikki hyvin hoidossa, ja jos siellä jotain on, niin hänen tulee saada aina soittaa minulle tai tulla kotiin jos siltä tuntuu.
Joten voinette kuvitella, että yht äkkiä vastuun jakaminen täysin toisen kanssa saattaa tuottaa ongelmia. Olen vielä lisäksi hieman päsmäri, että ei kun se tehdään näin eikä noin. Tästä harvemmin on mitään tullut sanottavaa nyt vajaan vuoden aikana, mutta itse joudun päässäni miettimään näitä paljonkin. On vaikeaa jakaa lasta, jos on tottunut pitämään hänet täysin itsellään. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ellei ole itse ollut totaaliyksinhuoltaja, ja sitten perustaa uudestaan perheen.
Nyt kuopuksen kohdalla ajattelin, että minun on pakko höllätä otetta jotta isäkin saa mahdollisuuden tasavertaisena vanhempana. En halua, että äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta ja isä komentaa. Ei ei, haluan että kumpikin tekee saman verran. Muistan miettineeni ensimmäisen kuukauden aika monestikin että ”eikä, ei sitä noin tehdä”, mutten kuitenkaan sanonut mitään. Hetken päästä hoksasin itsekin että jos olisin sanonut, olisi isä varmasti turhautunut, eikä mikään olisi hyvin jos kumpikin tekisi täysin samoin. Suurimman osan ajasta arkea helpottaa se, että teemme asiat eri tavalla. Välillä on niin, että lapsi haluaa isän syliin, eikä äidin, aivan sama vaikka äiti pitäisi samalla tavalla sylissä – se ei ole sama asia. Onneksi en silloin alkanut kontrolloimaan.
Silti jos poika huutaa ja huutaa, iskee kontrollifriikki ja käyn hakemassa lapsen toisen sylistä. En kestä kuunnella huutoa. En vain kestä. Välillä haen siksi että aistin isän kireyden, välillä siksi että nyt ei vaan kestä. Huuto on ainoa tilanne joka saa sydämen hyppimään kurkkuun, kummankin lapsen kohdalla.
Viihteelle?
Olen ollut viihteellä viimeksi odotusaikana kaksi (vaiko kolme?) kertaa, mieheni kanssa. Ennen odotusaikaa hieman useammin, sillä esikoinen tykkää yökyläillä (välillä tuntuu, että hän asuisi mielellään muualla, koska kyläily on niin kivaa). Kuopuksen syntymän jälkeen en kertaakaan, kuopus lähenee nyt viittä kuukautta.
En koe, että tarvitsisin vapaailtaa lapsista. Mutta kyllä välillä itkettää jos mies lähtee kaverin kanssa ulos, viihtyy monta tuntia, ja itse hoidat itkuisia poikia kotona, että olisi se kivaa jos itsekin pääsisi. Olisi äärimmäisen mukavaa jos pääsisi hetkeksi irtaantumaan lapsista, ja saisi ajatella jotain muuta, ehkä sitä käyttäytyisikin eri tavalla sen jälkeen.
Mutta tämä tuntuu äärimmäisen hankalalta, lähes mahdottomalta. Esikoinen olisi ihan ok, mutta kuopus. Kuopus itkee isänsäkin seurassa sydäntä särkevästi, jos tissinkaipuu iskee, enkä ole kotona. Siihen ei auta mikään. Lapsi huutaa niin kauan kunnes saavun paikalle. Joku näppärä sanoisi tähän ”anna huutaa, ei se siitä rikki mene”. Mutta miksi antaisin? Se ei tee hyvää isälle, itse en pystyisi rentoutumaan ja lapsi, no, mikäli on lukenut vähääkään lapsen stressistä ja kortisolista niin tietää, että lohduton itku aiheuttaa monen päivän stressitilan, vaikka vauva olisi päälle päin ok.
Toki isä on tuttu, joten ei jäisi hoitoon, saatika yksin. Mutta rehellisesti, kuinka moni äiti nauttii vapaaillasta jos lapsi itkee koko sen ajan? Sanoisin, ettei yksikään tervejärkinen.
En ole aloittanut kehoni reenaamistakaan vielä, vaikka motivaatiota olisi paljonkin, juuri siksi että nuorin ei ole valmis irtautumaan. Tiedän että tämä on vain vaihe, eikä kestä ikuisuutta (sekä kehon palautumiseen suositellaan 9kk tekemättä raskasta liikuntaa, ellei ole sitä jo ennen lasta tehnyt), mutta kyllä se välillä ottaa pattiin. Ystävät ja muut tuttavat menevät ja tekevät vaikka heilläkin on vauvoja, kun itse en vain voi.
Harrastus olisi kiva. Sellainen, mitä tekisi muualla kuin kotona. Se toisi jaksamista arkeen ja saisi mielen pysymään virkeänä. Mutta kerkiäähän sitä sitten kun lapsetkin ovat valmiita. Koska minä en lapsiani huudata yhden vapaaillan takia, tai tunnin lenkin vuoksi jonne voisin ottaa lapsen mukaan. En huudata vaikka käskettäisiin. Ehdoin tahdoin en lapsen luottamusta ja turvallisuuden tunnetta riistä, ellei siihen ole erittäin painavaa hyvää syytä (kuten tehohoito sairaalassa).
Joskus mietin niitä perheen äitejä, jotka sanovat, etteivät ole käyneet viihteellä vuosiin, tai että lapset eivät ole koskaan olleet yökylässä kaikki samaan aikaan. Että miten he kestävät? Olen todennut, että toimiva ja hyvä parisuhde on erittäin tärkeä osa tätä, sekä usko siihe että jaksaa. Ja vaikkei jaksaisi, niin näyttää rehellisesti että kuulkaas tänään on huono päivä ja äitiä kiukuttaa (uskon, että lapselle on näytettävä rehellisesti eri tunteita, eikä pidätellä itkua jos jokin itkettää). Nämä ovat auttaneet omaan jaksamiseeni. Haaveilen leffaillasta ja hyvästä ruoasta parhaan kaverini kanssa, mutta parhaimmat eivät katoa, eli kyllä sitä ehtii. 
Kuopus ei loputtomiin ole niin riippuvainen minusta. Sitä paitsi, onhan hän mahdottoman pieni vielä. Hänellä on luonnollinen tarve olla lähellä, ihan jo selviytymisenkin kannalta.
Kyllä mä pärjään, mutta mitenkä muut äidit? Onko heillä samanlaisia tunteita?
-emiljaana