vauva

18.10.2014

Neuvolapäivitys

Yleinen äiti, äitiys, neuvola, odotus, pahoinvointi, perhe, raskaus, raskausaika, supistus, vauva Ei kommentteja

Eilen oli neuvola. Rauta-arvot olen vihdoin saanut nousemaan kovalla rautakuurilla. Pahimmillaan ne oli 103, mikä aiheutti kamalaa kuvotusta ja heikotuksen tunnetta niin, etten bussissa pystynyt istumaan 20 minuutin matkaakaan. Oloni ei ollut väsynyt, mutta selkeästi tuo pahoinvointi johtui liian alhaisista arvoista. Alkuun en saanut niitä nousemaan, kun söin joka toinen päivä kahta 100mg tablettia, ja joka toinen vain yhtä. Neuvolassa neuvottiin nostamaan kuuriluonteisesti lisää määrää, sillä arvot vain laskivat ennestään. Näin ollen otin kolme tablettia päivässä, jolloinka arvot lähtivät nousemaan. Nyt otan enää yhden päivässä, ja arvot ovat 116! Olokin on paljon parempi, ja olin ihan varmakin että ovat nousseet juuri siksi.

Nyt oli ensimmäistä kertaa verenpaineet normaalit. Minulla on normaalisti alhaiset paineet, joiden vuoksi tunnen heikotusta normaalistikin pitkin päivää. Olin tosin edellisenä iltana syönyt salmiakkia pienen rasiallisen, joten liekö sillä vaikutusta asiaan. Paineeni olivat 121/68.

Vauvan sykkeet ja liikkeet ovat olleet aina hyvät, ja hän on ollut raivotarjonnassa jo viikoilta 20 lähten. Liikkeet varsinkin. Vauva alkaa potkia ja töniä heti kun joku vähänkin vatsaa menee koskemaan. Nyt ne liikkeet ovat todella kivuliaita, kun vatsani on laskeutunut. Etenkin ihan alhaalla liikkeet sattuvat tolkuttoman paljon.

34+3

Sf-mitta menee melko tasaisesti nyt, ja on nyt viikoilla 34+5 31cm.

Vaikka sf-mitta menee normaalisti, on silti ollut puhetta painostani. Viimeisen 2,5kk aikana painoni on noussut 2kg, ja pienentynyt sitä mukaa, mitä pidemmälle raskaudessa mennään. Kuukausi sitten painoa nousi vielä parisen sataa grammaa päivässä, kun nyt se on vain sadan luokkaa. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta jos kaksi viikkoa takaperin on katsottu vauvan olevan hyvän kokoinen, niin itse en näe asiassa mitään huolen aihetta. Toki lapsenhan tulisi kasvaa jo paria sataa grammaa viikkoa kohden, joten kaiken järjen mukaan itseltäni paino putoaa. Mutta tähän mennessä minulla on paino noussut yhteensä 12kg, joten ehkä siinä olisi tiputettavaakin hieman.

Neuvolatäti kehotti huomioimaan ruokailua, vaikka painotin syöväni täysin normaalisti, ja mielestäni samalla tavalla kuin ennenkin.

Enemmän itseäni pelottaa imetysaika, sillä esikoisesta painoni tippui kriittisesti ensimmäisen kuukauden aikana. Tosin olen aina ollut hoikka, enkä koskaan ole joutunut katsomaan mitä suuhuni laitan, joten saa nyt nähdä mitä imetys tuo tullessaan. Paljon vain ruokaa naamaan niin ainakin ravintoarvot ovat kohdillaan!

Ensi viikolla pitäisi olla loppuraskauden lääkärikäynti. Hieman pelottaa tuo käynti, sillä nyt lomaviikon aikana on supistellut todella kipeästi, ja vauva on tosiaan laskeutunut ihan ryminällä viime päivien aikana. Toissapäivänä tuli kipeitä supistuksia säännöllisesti noin tunnin kahden ajan, mutta ne rauhoittuivat. Välillä niitä tulee muutama säännöllisesti, sitten on taas hetken rauhallista. Satunnaisesti tulee todella kipeä, mutta seuraava saattaakin olla taas harjoitus. Joten mitä sitten kun lääkäri käy sörkkimässä, provosoiko se vai pysyykö tilanne samana?

Toisaalta en pistäisi pahitteeksi että vauva syntyisi nyt, sillä joka päivä on sellainen olo että ”kyllähän tämä voisi merkeistä päätellen jo tulla”, mutta toisaalta hän olisi keskonen, joten pysy vain vielä hetki siellä <3

– emiljaana

11.10.2014

Lepoa ja valmisteluja

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, kuopus, lapsi, odotus, pahoinvointi, perhe, raskaus, supistus, Syksy, vauva Ei kommentteja

Kotiin päästyä tuntui että tuli kiire saada vauvan tarvikkeet paikoilleen ja valmiiksi! Niinpä meillä laitettiin kotiutumisiltanani pinnasänky valmiiksi, ja viimeisetkin vauvan vaatteet on pestynä kaapissa. Mutta silti tuntuu että jotain vielä puuttuisi.

Meillä on vaatteet pestyinä kaapissa, sänky, rattaat, istuin ja sitteri. Tuttipulloja ja rintapumppu, sekä pari tuttia lähinnä iskää varten, tai jos kuopus on yhtä vaikea kuin esikoinen oli! Ilman rintapumppua pärjäisi hienosti, ja minulta on moni kysynytkin miksi meillä sellainen on.

Esikoista odotin yksin, ja kasvatin yksin pitkään. Näin ollen meidän välinen side on todella vahva, ja olen kieltämättä melkoinen höösääjä, koska vain minä tiedän miten tuo poika on kasvatettu. Täysimetin esikoista ensimmäiset kuusi kuukautta, kunnes tuli terveydelliset seikat tielle. Imetyksen aikana minulla oli aina ”p*ska mutsi”-olo jos hän sai korviketta jossain kyläillessään, vaikka nämä korvikekerrat ovat jääneet ihan helposti laskettaviksi.

Nyt kun meitä on kaksi vanhempaa, en voi ajatella että lapsi saisi aina tissistä maitoa. Ja koska korvikkeita haluan välttää, jos se vain on mahdollista, niin mielelläni pumppaisin maidon valmiiksi kaappiin, josta se olisi helppo juottaa ilman omantunnontuskia. Mielestäni on myös tasavertaista, että isä pääsee yhtä lailla osallistumaan myös syöttämiseen. Ja jos maidontuloni on yhtä runsasta nyt kuin esikosienkin aikaan, maitoa riittää helposti vaikka kahdelle vauvalle.

Mielipiteeni korvikkeista ei silti ole niin jyrkkä, vaikka itse en niitä mielelläni lapsillani käytä. Ymmärrän hyvin, jossei lasta halua imettää, tai ei siihen pysty, ja antaa korviketta. Mutta oma näkökantani on, että itse annan omaa maitoani jos se vain on mahdollista, ja korvikkeet ovat vasta viimeinen keino.

Meillä todennäköisesti siis on jo kaikki tarvittava, mutta silti on olo että jotain puuttuisi. Ehkä se on vauvan odotusta vain.

Viime päivät on mennyt lepäillessä ja laiskotellessa. Supistuksia tulee edelleen päivittäin, ja pahoinvointi on ihan kamala toisinaan. Olo alkaa olla todella tukala, sillä vauva painaa keuhkoihin, ja astmani on puhjennut uudelleen. Tuntuu että tukehdun, ja samaan aikaan keho painaa tolkuttoman paljon. Joka paikkaa turvottaa, ja koska turvottaa, ahdistaa myös fyysisesti lähes jatkuvasti. Iltaisin tulee usein itkun tunteita koska olo vain on auttamattoman hirveä.

Olen yrittänyt liikkua ja ulkoilla rennosti, jotta turvotuskin laskisi, muttei tunnu auttavan. Olen yrittänyt levätä, muttei sekään tunnu auttavan. Pahinta on ehkä se, että haluaisin juosta maratonin jotta vauva syntyisi, että oloni helpottuisi. Mutten voi koska vauva on vielä niin pieni, enkä voi itsekkäästi uhmata hänen terveyttään vain koska en itse jaksa. 6 viikkoa laskettuun aikaan, joten eiköhän sen kestä. Pahimmassa tapauksessa 8 viikkoa, mutta ei sitä tiedä vaikka olo paranisi yllättäen

En silti täysin vuodelevossa ole ollut, pieniä lenkkejä on tullut tehtyä ja leikkipuistossa oltua pojan kanssa. Nyt kun on tullut pimeää, ja ilmat viilenevät, viihdyn enemmän ulkosalla. En lukeudu kesästä pitäviin, vaan päinvastoin syksy, talvi ja pimeys ovat mun juttu. Mitä kylmempi ulkona on, sitä enemmän tunnen oloni kotoisammaksi. Lenkit viileässä ilmassa on ihan mahtavaa, vaikka vaatetta joutuisikin pukemaan enemmän. Syksyisin on mukava istua sohvalla kynttilänvalossa teetä juoden, ja luksustahan on jos pääsee kainaloon vielä. Täydellinen vuodenaika. :3

Siispä meillä syysiltoina on esikoinen alkanut piirtään ja askarteleen paljon.

-emiljaana

6.10.2014

Vuodelevolle

Yleinen äiti, äitiys, ennenaikainen, neuvola, odotus, pahoinvointi, perhe, raskaus, raskausaika, sairaala, supistus, synnytys, vauva Ei kommentteja

Kävihän tässä sitten loppujen lopuksi hyvin, ainakin toistaiseksi! Keskiviikkona aamulla sain estolääkkeen, sillä supistuksia piirtyi käyrälle noin 10 minuutin välein. Ne eivät kuitenkaan olleet kivuliaita, joten sain luvan kotiutua muutamilla ehdoilla. Vuodelevosta vastaavissa tilanteissa ei lääkärin sanojen mukaan ole ollut merkittävää hyötyä, joten sairaalassa minun on hieman turha vain makoilla. Silti kotona en saisi mm. lenkkeillä koiran kanssa tai siivota (koskien imurointia ja lattioiden pesua eritoten). Suoraan lääkäriäni lainaten; ”voit kyllä jääkaapille kävellä ja ruokaa tehdä, mutta muuten suosittelen makoilemaan sängyssä tai sohvalla”. Ja nostelu tosiaan olisi kanssa täysin kiellettyä.

Kotiin tulo oli bussissa hieman raskas, sillä alhaisten verenpaineideni vuoksi kärsin pahoinvoinnista alituiseen. Nyt ihan kotonakin ollessa on pahoinvointia esiintynyt, vaikka vain istuisi paikoillaan sohvalla. Uutena vaivana myös tullut korkea leposyke ja sydämen tykytykset pitkin päivää liittymättä mihinkään. Tosin luettuani muiden raskaana olevien kokemuksia, olisi nämä hyvinkin yleisiä vaivoja. Ja koska vauva on laskeutunut paljon, sattuu hänen liikkeensä häpyluuhun aivan suunnattomasti. Kuitenkin olen iloinen että pienokainen on vielä turvallisesti sisällä, sillä olisi suunnattoman rankkaa jättää hänet sairaalaan moneksi viikoksi. Tästä kokemusta on sen verran, että esikoinen on ollut sairaalassa kahteen otteeseen teho-osastolla monia öitä vauva-aikana. Sitä huolen määrää on lähes mahdotonta kuvailla sanoin.

Itse en ole enää niin suunnattoman huolissani vauvan ennenaikaisesta syntymästä. Olen toki huolissani vauvan tilasta, jos hän nyt päättäisi syntyä, sillä kipeitä supistuksia tulee pitkin päivää jatkuvasti ja hän todellakin on pieni. Mutta kun tiedostan, että kortisoni on vaikuttanut jo, ja olisi täysin turvallista synnyttää, en luultavastikaan panikoisi enää, jos synnytys käynnistyisi. Toista se oli silloin viikko sitten, kun oli täysin tietämätön. Ja nyt ollaan kuitenkin turvallisilla viikoilla, jolloin lapsella ongelmana olisi hengittäminen itse, ravinnon saaminen sekä kellastuminen. Silti hengitysapukaan ei olisi raskainta mahdollista, vaan selvittäisiin hyvinkin vähällä. Kysyessäni lääkäriltä, mitä käytännössä oikeasti tapahtuisi jos lapsi syntyisi, oli vastauksena nenämahaletku ravinnon takaamiseksi, sinivalohoito kellastumiseen sekä lisähapen anto.

Takaraja synnytyksen estollehan on 34 raskausviikkoa. Näiden viikkojen jälkeen lapsen annetaan syntyä. Tästä ei missään informoida, kuten ei myöskään siitä, mitä tehdä, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Olisin itse ollut suunnattoman kiitollinen, jos neuvolassa olisi ohjeistettu kyseisestä aiheesta, sillä se ei kuitenkaan ole todella harvinaista. Miksi tästä ei informoida?

No mitä sitten pitää tehdä, jos synnytys käynnistyy reilusti ennen laskettua aikaa? Otatko särkylääkkeen, kuuman suihkun ja levon? Kauanko odotat että supistuksia tulee säännöllisesti, ennenkuin pitää lähteä sairaalaan? Faktahan on kuitenkin se, että he haluavat estää lapsen tulon, joten mitä jos kotona tulee kärvisteltyä tuntikausia supistuksien kanssa ja kohdunsuu onkin jo auki kun sairaalaan menet? Ja vain sen vuoksi, ettei kukaan ole ohjeistanut asiasta?

Itse lähdin melko heppoisin perustein sairaalaan, mutta heidän mielestään olisi pitänyt tulla heti. Kiinnostaisi tietää, ovatko muut äidit saaneet minkäänlaista ohjeistusta asiaan? Ja ennenkuin mitään on tapahtunut? Sillä minua ohjeistettiin jälkikäteen, vaikka onhan se jälkiviisaskin ihan hyvä olla

Pääasia kuitenkin että meillä on kaikki kunnossa, ja tilanne on rauhoittunut. Toki niitä supistuksia tulee paljonkin ja ovat kipeitä, mutta eivät säännöllisiä. Ohjeistukseksi sain, että ennen viikkoa 34 pitää sairaalaan lähte heti jos lapsivesi menee, supistukset ovat säännöllisiä eivätkä rauhoitu särkylääkkeellä, tai jos lapsen liikkeet vähenevät huomattavasti. Viikon 34 jälkeen voin rauhassa kotona käynnistellä synnytystä, turvallisin mielin. Nyt viikkoja on tänään maanantaina 33+1.

-emiljaana

2.10.2014

Älä synny vielä rakas!

Yleinen äiti, äitiys, ennenaikainen, kuopus, lapsi, odotus, perhe, raskaus, raskausaika, sairaala, supistus, synnytys, vauva 2 kommenttia

Teksti saattaa sisältää herkimmille rankkaa materiaalia, joten lukaisethan varovasti eteenpäin Sunnuntaina illasta menin ihan tavallisesti sänkyyn makoilemaan, aikomuksenani mennä nukkumaan hieman ennen yhtätoista. Eipä siinä sitten paljoa nukuttu, kun alkoi yht äkkisesti kipeät supistukset ja heti säännöllisinä. Tunnin verran pistin ylös ”synnytyspoltot” -nimiseen sovellukseen puhelimessani kaikki supistukset, ja aloin jo jännittää, sillä ne vain kipeytyivät yhä enemmän. Nousin ylös ja menin miehelleni, joka vielä valvoi, kertomaan että nyt olis pieni ongelma. Viikkojahan minulla oli vasta 32+0. Tunnin verran vielä katseltiin lisää että jospa rauhoittuisi, ja otin särkylääkettä. Kun kivut vain yhä pahenivat ja supistusten väli pysyi 3-6 minuuttia, alkoi paniikki iskeä että ei herran jumala hän on keskonen ja minulla on synnytys käynnistynyt! Itkinkin muutamaan kertaan pelon vuoksi, koska pienihän hän on, ja mitä jos hän nyt tulee! Sairaalakassi on pakkaamatta, pinnasänky kokoamatta ja miten kestän sen ajan kun hän on sairaalassa letkuissa?!

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soittaa synnytysvastaanottoon ja kysyä mitä tehdään, koska minulle ei ole koskaan informoitu miten toimitaan, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Svo:lta käskettiin kiireesti näytille, koska lapsi voi tulla nopeastikin kun toinen kyseessä.
Reilu tuntihan siinä taas meni että saatiin esikoiselle hoitaja meille kotiin ja päästiin taksilla sairaalaan.

Sairaalassa sitten käyrille, heti estolääkitys kun supistukset todettu erittäin napakoiksi ja sisätutkimukseen. 1,5cm kanavaa jäljellä ja kohdunsuu jo auki.
Ja nythän se paniikki vasta itkikin, kunnes muistin sitten kertoa että muuten minä kävin pelkopolilla ja nyt pelottaa oikeasti.

Sain toisen estolääkkeen, sillä ensimmäinen ei vaikuttanut millään tapaa, sekä kortisonipiikin, joka vahvistaa vauvan keuhkoja. Supistukset rauhoittuivat niin että minut siirrettiin osastolle.

Jouduin täysin vuodelepoon, enkä saanut käydä edes vessassa. Istua ei saa, ja sänky on kallellaan niin, että pää on alempana kuin jalat.

Sain vielä kolmannen estolääkkeen piikkinä olkaani, joka ei taaskaan auttanut mitään. Verenpaineeni laski ja sykkeeni oli pilvissä, sekä supistuksia vain tuli ja tuli. Nyt sitten sanottiin että viimeinen oljenkorsi ja kanyylin kautta neljäs estolääkitys. Jos tämä ei auta, niin vauva syntyy.

Onneksi supistukset rauhoittuvat. Kanava kasvoi takaisin 3,5cm vuorokauden aikana, mutta sain silti varuiksi toisen kortisonipiikin toisena yönä. Nyt viimeisen 12h aikana ei ole supistuksia tullut kuin harjoituksien tuntuisina, joten estolääke otettiin kokeiluksi pois. Sain luvan käydä myös vessassa, mutta rauhakseen pitää ottaa, ja jos supistukset pahenevat, joudun takaisin lääkkeelle. Jos taas kaikki menee hyvin, saatan jo huomenna päästä kotiin lepäilemään! 34 viikoille asti yritetään estää lapsen tulo, jos vain mahdollista, joten erittäin rauhalliset pari viikkoa olisi tulossa, jos hyvin käy. Äitiysloma alkaakin hieman aikaisemmin!

Esikoiselle tämä oli todella rankkaa. Ensimmäinen vuorokausi meni hienosti, mutta nyt toinen on ollut todella itkuinen. Hän on ollut kovin huolissaan, ja kyseli paljon, olenko syönyt ja juonut ja saanut lääkkeitä. Mutta mielellään jäi miehen kanssa kotiin viettämään vähän laatuaikaa. Onkin ensimmäinen kerta, kun kaksistaan hoitavat kaiken, joten vähän kieltämättä jännittää, vaikka tiedän pohjimmiltani että he pärjäävät varmasti. Lieneekö sitten äidin normaalia huolehtimista, vaiko sitä ylihuolehtivaista puoltani, kun pojan aina olen yksin kasvattanut, tiedä sitten. Mutta että olen onnellinen tuosta miehestä!

No täällä sitä sitten makoillaan. Lukemista on ja oma huone, sekä vieraita on käynyt, joten eipä tässä valittamista ole kunhan vain tuo pieni ei vielä tulisi, sillä painoarviokin oli vain 1960g, että onhan hän kamalan pieni!

Onkohan monilla käynyt niin, että estolääkkeiden avulla on päästy täysiaikaisiksi? Olisi mukava kuulla kokemuksia!

Huomenna ollaan sitten viisaampia.

-emiljaana

29.9.2014

Synnytyspelko – apu pelkopolilta?

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, kivunlievitys, kuopus, odotus, pelko, pelkopoli, pelkopoliklinikka, perhe, ponnistus, raskaus, raskausaika, sairaala, synnytys, Synnytyspelko, vauva Ei kommentteja

Synnytyspelko on melko yleinen pelko, varsinkin jos synnytyksiä on jo ennestäänkin. Traumatisoitumisen vuoksi pelko voi lamaannuttaa ja aiheuttaa vakavia psyykkisiä ja fyysisiä oireita raskauden aikana, ja sen jälkeen. Toisilla pelko vaikuttaa jo raskautumiseen. Ensisynnyttäjillä pelkoon liittyy uusi tuntematon asia, sekä mahdollisesti päähän aiheutetut kauhukuvat.

Itse en osannut pelätä ensimmäistä synnytystäni. Tiesin, että se sattuu, ja paljon sattuukin, mutta se on sitten kerralla ohi. En osannut ajatella ja kuvitella että mitä jos lapselle jotain sattuisi, luotin niin sinisilmäisesti ja sokeasti ammattilaisiin.
Esikoisen synnytys meni avautumisvaiheeltaan nopeahkosti – kävin lenkillä eikä supistukset olleet mielestäni liian kipeät edes sairaalaan päästyäni, vaikka olin jo 8cm auki.
Tavoitteenani oli luomusynnytys, mutta olin silti avoin lääkkeille, ja päätin etten olisi liian ankara itselleni, mihin minulla on suuri taipumus. Pitkään sinnittelinkin ilman, mutta kipu vei voiton. Sain spinaalipuudutuksen, mikä tuntuu edelleen itsestäni oudolta, koska olin ensisynnyttäjä. Sain myös kohdunkaulanpuudutuksen, joka teki mielestäni enemmän kipeää kuin auttoi.
Ponnistusvaiheeseen päästyäni kivunlievityksetkin olivat jo lakanneet vaikuttamasta. Pojan ponnistusvaihe oli pitkittynyt, 55min, lapsivesi puuroutui ja alkoi vihertää, pojan syke laski huomattavasti supistusten aikana ja vaikka hän olikin raivotarjonnassa, oli hän kääntänyt päänsä vinoon, joka vaikeutti mahtumista ulos. Olin lopen uupunut ja peloissani lapseni puolesta, sekä samalla pettynyt itseeni, koska poika autettiin imukupilla loppujen lopuksi pois.
Viikon ikäisenä pojalla havaittiin ponnistava hengitys ja leposykkeeksi saatiin 200, jonka vuoksi poika oli 4 vuorokautta teho-osastolla.

Synnytyksestä jäi itselleni todella epäonnistunut olo, ja lapsen tila traumatisoi minua. Mitä jos toiselle käy samalla tavalla? Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos lapsi vahingoittuu omista virheistäni?

Syyllisyys painoi niin, että aloin jo nähdä painajaisia toistuvasti, ja pelkäämään tulevaa paljon. Lapsi oli silti laitettu jo aluilleen ja kasvoi hyvää vauhtia kohdussa, joten pakkohan hänet on synnyttääkin.

Sektio on itselleni ehdoton ei, sillä pelkään vielä enemmän toipumista. Entä jos minulla kävisikin huonoin tuuri, ja leikkausarpi jää araksi lopun elämääni? Omista periaatteistani vielä, että enhän minä ole lasta tällöin synnyttänyt, jos hänet pois leikataan. Mitä minä tässä teen? Makaan ja odotan.

Leikkaus itsessään on jo riski, saatika sitten että komplikaatioita syntyisi. Ei, ei minulle sektiota missään nimessä, ellei lapsi ole hengenvaarassa kohdussa.

Olen melko avoimesti kertonut pelostani, tai kerroin ainakin alkuun, mutta kritiikki ja väheksyminen oli niin vahvaa etten halunnut enää keskustella asiasta. ”Sehän on maailman luonnollisin asia”. ”Olisiko pitänyt miettiä ennen toisen lapsen hommaamista?”. Myötätunto oli joillekin täysin vieras käsite, tai edes se, että yrittäisi ymmärtää.

Joten käännyin neuvolan puoleen, jossa huoleni kuunneltiin, ymmärrettiin ja käsiteltiin jatkotoimenpiteille. Sain lähetteen pelkopolille.

Olin hieman varautunut käynnin suhteen, mutta päättäväinen; minähän taistelen pelkoani vastaan! Kätilö ymmärsi hyvin huoleni eikä ihmetellyt lainkaan mistä mikäkin johtui. Keskustelimme pitkään pojan synnytyksestä, ja vihdoin sain oikean kuvan päähäni siitä, että minä en lapselleni vaaraa synnytyksessä aiheuttanut, eikä imukuppia sitten loppuujen lopuksi tarvittu, sillä poika käänsi itse päänsä, ja minä hänet ponnistin. Hapenpuutetta oli, mutta siihen ei olisi kukaan pystynyt vaikuttamaan.
Helpotti suunnattomasti kuulla oikea synnytyskertomus, ja tietää, että kuopuksen kohdalla pelkoni otettaisiin huomioon jo synnytysvastaanotossa. Toiveeni kirjoitettiin tarkkaan ylös, ja minulle jäi hieman rennompi olo tulevaa kohtaamaan. Toki jännitin edelleen, mutta tieto siitä, että minua on kuultu tarkkaan, auttaa jo paljon. Samaten voin itse soittaa tai meilata kyseiselle kätilölle, jos haluan hänen muuttavan tietoihin vielä jotain, tai käydä uudestaan juttelemassa.
Pelkään edelleen että kuopukselle sattuisi jotain esikoisen sairaalakäyntien takia, mutta yritän ajatella positiivisesti. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että nyt en odota yksin, kuten esikoisen aikaan, vaan vierelläni on mies, joka on luonteeltaan täysin vastakohta minulle ja näin ollen täydentää ja helpottaa oloani kaikissa tilanteissa jo pelkällä läsnäolollaan. Hänen suunnaton rauhallisuutensa rauhoittaa minua, ja mikä voisi olla parempaa, jos itse on poissa tolaltaan?

Suosittelen omalla kohdallani lämpimästi edes yrittämään pelkopolia. Toki joihinkin asioihin joutui napakasti sanomaan kantansa, mutta mitä siinä menettää? Tunnin yhdestä vuorokaudesta, ja siitäkin voi olla suunnaton helpotus tulevaan.

Kokeilemalla se selviää!

-emiljaana

22.9.2014

Raskaana toista kertaa

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, kuopus, liitoskivut, odotus, pahoinvointi, perhe, raskaus, raskausaika, vauva Ei kommentteja

Useimmiten mediassa kerrotaan lapsen odotuksesta ensimmäistään odottaville, mutta mitä on toisen odottaminen? Eroaako se ensimmäisestä, ja jos, niin kuinka paljon?

Jokainen raskaus on erilainen. Jos joku tulee väittämään aamupahoinvoinnistasi, että kyllä se loppuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, saattaa se olla täyttä puppua. Tai että tulet tuntemaan lapsen liikkeet täsmälleen tietyillä raskausviikoilla, ja jos muuta väität, on se valheellista. Ihan yhtä paikkaansa pitävää kuin sekin, että lapsi syntyy laskettuna päivänä. Jokainen näistä tiedoista on suuntaa antava.

Mutta entä sitten, kun olet kerran jo kokenut raskauden, ja tiedän noin suurin piirtein mitä tapahtuu ja missä vaiheessa? Miten sitä toista lastaan alkaa odottaa?

Esikoisesta rv 30+3.

Esikoiseni odotus oli älyttömän helppo, vaikkei se siltä silloin tuntunut. Jaksoin hienosti tehdä päivittäin itselleni terveellisen aterian viidesti päivässä, enkä joutunut juurikaan kärsimään pahoinvoinnista. Ihoni oli parhaimmassa kunnossa koskaan, ja tuntui että tukkaani ei olisi tarvinnut koskaan pestä. Voin erinomaisesti. Ainoa ”inhottava” vaiva oli verenpaineeni, joka on normaalistikin melko alhainen, mutta veti oloni heikoksi kesähelteillä, jotenka liikkumisesta tuli hieman vaivalloista. Poika uhkaili syntyä viikoilla 35, jolloin olin yhden yön sairaalassa tarkkailussa. Mitään ei kuitenkaan sen koommin tapahtunut supistuksista huolimatta. Synnytin pojan kun viikkoja oli 39+2. En missään vaiheessa joutunut ostamaan äitiysfarkkuja, käytin normaaleja vaatteita alusta loppuun asti.

Kuopuksesta rv 30+6.

Nyt toista odottaessa jo ensimmäiset viikot olivat täysin päinvastaiset. Oksensin monta viikkoa lähes päivittäin, oloni oli kamala. Olen ollut tolkuttoman väsynyt viimeisistä menkoistani lähtien, vatsaani sattuu ja mitkään normaalit vanhat vaatteeni eivät menneet päälleni enää viikoilta 10 eteenpäin. Heikotus on jatkunut läpi raskauden. Vatsakipujen takia olin muutaman päivän sairaalassa seurannassa, sillä en pystynyt kävelemään edes. Liitos- ja kasvukivuiksi ne sitten tulkittiin, ja minulle määrättiin käyttöön tukivyö. Pahoinvointi helpotti ehkä kuukaudeksi, mutta on nyt palannut takaisin, eikä siihen auta mikään!

On tiettyjä asioita, joita ei toisen lapsen odottamisesta kerrota. Jos edellisestä odotuksesta ei ole kulunut kymmentä vuotta, on hyvinkin oletettavaa että keho muistaa raskauden, ja mukautuu sekä valmistautuu näin ollen nopeammin synnytykseen. Tämä taas aiheuttaa, ainakin omalla kohdallani, suunnattoman kipeitä kasvukipuja jo alkumetreiltä asti. Liitoskivut vain pahenevat, ja minä kun luulin olleeni kipeä ensimmäisestä lapsesta!
Lapsi saattaa laskeutua nopeammin alas, ja joidenkin väittämien mukaan toinen syntyisikin näin ollen aikaisemmin kuin ensimmäinen lapsi. Olisihan se toki järkeen käyvä asia, sillä paikat ovat pehmenneet aikaisemmin, mutten sen koommin ota asiaan kantaa.

Toista odottaessa ei ole joka hetki miettimässä mitä lapsi tekee nyt, kuinka kehittynyt hän on, ja omasta mielestäni huvittavaa on se, ettei muista omia raskausviikkojaan! Miksi näin? Ehkä siksi että tiedät ne jo.

Toisen kohdalla taas alkaa miettiä enemmän käytännön asioita loogisemmin kuin ensimmäisen kanssa. Ei tule ostettua ehkä niitä kaikkein turhimpia tavaroita vauvalle, tai hömpötettyä liikaa raskausvaivoista, olethan jo yhden raskauden verran viisaampi.

Silti omalla kohdallani tuntuu ajoittain siltä, kuin olisin ensimmäistä kertaa raskaana, koska kuitenkin tapahtuu uusia asioita. Vatsan kasvu on edelleen ihmeellinen asia, ja se, kuinka vauva potkii lonkkiin tai nikottelee. Yhtä ihmeellistä se on joka kerta.
Ja miten erilaisia vauvat ovat jo kohdussa. Esikoiseni oli mielestäni melko rauhallinen, kun taas tulokas tuntuu liikkuvan jatkuvasti! Nukkuukohan hän koskaan?

Tiivistettynä; miten itselläni ensimmäinen erosi toisesta? No, ensimmäisen kohdalla kukoistin! Toista odottaessa olenkin sitten ollut kuin kävelevä kuollut. Mutta kummankin odotuksen aikana olen ollut onnellisimmillani, koska tiedän, että kaikesta huolimatta saan olla äiti näille kahdelle ihmeelle.

Mikä olisi parempaa?

-emiljaana

1 2 3