Synnytyspelko – apu pelkopolilta?

Yleinen äiti, äitiys, esikoinen, kivunlievitys, kuopus, odotus, pelko, pelkopoli, pelkopoliklinikka, perhe, ponnistus, raskaus, raskausaika, sairaala, synnytys, Synnytyspelko, vauva Ei kommentteja

Synnytyspelko on melko yleinen pelko, varsinkin jos synnytyksiä on jo ennestäänkin. Traumatisoitumisen vuoksi pelko voi lamaannuttaa ja aiheuttaa vakavia psyykkisiä ja fyysisiä oireita raskauden aikana, ja sen jälkeen. Toisilla pelko vaikuttaa jo raskautumiseen. Ensisynnyttäjillä pelkoon liittyy uusi tuntematon asia, sekä mahdollisesti päähän aiheutetut kauhukuvat.

Itse en osannut pelätä ensimmäistä synnytystäni. Tiesin, että se sattuu, ja paljon sattuukin, mutta se on sitten kerralla ohi. En osannut ajatella ja kuvitella että mitä jos lapselle jotain sattuisi, luotin niin sinisilmäisesti ja sokeasti ammattilaisiin.
Esikoisen synnytys meni avautumisvaiheeltaan nopeahkosti – kävin lenkillä eikä supistukset olleet mielestäni liian kipeät edes sairaalaan päästyäni, vaikka olin jo 8cm auki.
Tavoitteenani oli luomusynnytys, mutta olin silti avoin lääkkeille, ja päätin etten olisi liian ankara itselleni, mihin minulla on suuri taipumus. Pitkään sinnittelinkin ilman, mutta kipu vei voiton. Sain spinaalipuudutuksen, mikä tuntuu edelleen itsestäni oudolta, koska olin ensisynnyttäjä. Sain myös kohdunkaulanpuudutuksen, joka teki mielestäni enemmän kipeää kuin auttoi.
Ponnistusvaiheeseen päästyäni kivunlievityksetkin olivat jo lakanneet vaikuttamasta. Pojan ponnistusvaihe oli pitkittynyt, 55min, lapsivesi puuroutui ja alkoi vihertää, pojan syke laski huomattavasti supistusten aikana ja vaikka hän olikin raivotarjonnassa, oli hän kääntänyt päänsä vinoon, joka vaikeutti mahtumista ulos. Olin lopen uupunut ja peloissani lapseni puolesta, sekä samalla pettynyt itseeni, koska poika autettiin imukupilla loppujen lopuksi pois.
Viikon ikäisenä pojalla havaittiin ponnistava hengitys ja leposykkeeksi saatiin 200, jonka vuoksi poika oli 4 vuorokautta teho-osastolla.

Synnytyksestä jäi itselleni todella epäonnistunut olo, ja lapsen tila traumatisoi minua. Mitä jos toiselle käy samalla tavalla? Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos lapsi vahingoittuu omista virheistäni?

Syyllisyys painoi niin, että aloin jo nähdä painajaisia toistuvasti, ja pelkäämään tulevaa paljon. Lapsi oli silti laitettu jo aluilleen ja kasvoi hyvää vauhtia kohdussa, joten pakkohan hänet on synnyttääkin.

Sektio on itselleni ehdoton ei, sillä pelkään vielä enemmän toipumista. Entä jos minulla kävisikin huonoin tuuri, ja leikkausarpi jää araksi lopun elämääni? Omista periaatteistani vielä, että enhän minä ole lasta tällöin synnyttänyt, jos hänet pois leikataan. Mitä minä tässä teen? Makaan ja odotan.

Leikkaus itsessään on jo riski, saatika sitten että komplikaatioita syntyisi. Ei, ei minulle sektiota missään nimessä, ellei lapsi ole hengenvaarassa kohdussa.

Olen melko avoimesti kertonut pelostani, tai kerroin ainakin alkuun, mutta kritiikki ja väheksyminen oli niin vahvaa etten halunnut enää keskustella asiasta. ”Sehän on maailman luonnollisin asia”. ”Olisiko pitänyt miettiä ennen toisen lapsen hommaamista?”. Myötätunto oli joillekin täysin vieras käsite, tai edes se, että yrittäisi ymmärtää.

Joten käännyin neuvolan puoleen, jossa huoleni kuunneltiin, ymmärrettiin ja käsiteltiin jatkotoimenpiteille. Sain lähetteen pelkopolille.

Olin hieman varautunut käynnin suhteen, mutta päättäväinen; minähän taistelen pelkoani vastaan! Kätilö ymmärsi hyvin huoleni eikä ihmetellyt lainkaan mistä mikäkin johtui. Keskustelimme pitkään pojan synnytyksestä, ja vihdoin sain oikean kuvan päähäni siitä, että minä en lapselleni vaaraa synnytyksessä aiheuttanut, eikä imukuppia sitten loppuujen lopuksi tarvittu, sillä poika käänsi itse päänsä, ja minä hänet ponnistin. Hapenpuutetta oli, mutta siihen ei olisi kukaan pystynyt vaikuttamaan.
Helpotti suunnattomasti kuulla oikea synnytyskertomus, ja tietää, että kuopuksen kohdalla pelkoni otettaisiin huomioon jo synnytysvastaanotossa. Toiveeni kirjoitettiin tarkkaan ylös, ja minulle jäi hieman rennompi olo tulevaa kohtaamaan. Toki jännitin edelleen, mutta tieto siitä, että minua on kuultu tarkkaan, auttaa jo paljon. Samaten voin itse soittaa tai meilata kyseiselle kätilölle, jos haluan hänen muuttavan tietoihin vielä jotain, tai käydä uudestaan juttelemassa.
Pelkään edelleen että kuopukselle sattuisi jotain esikoisen sairaalakäyntien takia, mutta yritän ajatella positiivisesti. Ihaninta tässä on kuitenkin se, että nyt en odota yksin, kuten esikoisen aikaan, vaan vierelläni on mies, joka on luonteeltaan täysin vastakohta minulle ja näin ollen täydentää ja helpottaa oloani kaikissa tilanteissa jo pelkällä läsnäolollaan. Hänen suunnaton rauhallisuutensa rauhoittaa minua, ja mikä voisi olla parempaa, jos itse on poissa tolaltaan?

Suosittelen omalla kohdallani lämpimästi edes yrittämään pelkopolia. Toki joihinkin asioihin joutui napakasti sanomaan kantansa, mutta mitä siinä menettää? Tunnin yhdestä vuorokaudesta, ja siitäkin voi olla suunnaton helpotus tulevaan.

Kokeilemalla se selviää!

-emiljaana