Unettomat yöt.
Mä alan olla jo epätoivoinen tähän olotilaan.
Nyt on öitä valvottu muutaman tunnin yöunilla. Miten mä en muista että olisin esikoisesta ollut yhtään näin kipeä, enkä varmasti ollut edes! Lonkkaan särkee, polviin särkee, ja missään asennossa ei ole hyvä olla. Makaan suurimman osan yöstä pyöritellen sormiani koska mikään ei auta, ja toivon että väsymys menisi niin pahaksi että nukahtaisin kivuista huolimatta. Särkylääkkeetkään eivät auta. Pahoinvointi tulee aaltoina ja on välillä läsnä koko päivän. Vauvan kaikki liikkeet sattuu niin että itkettää ihan oikeasti. Sukkapuikkokivut (=äkkinäiset erittäin kovat kivut ihan alhaalla, jotka eivät kuitenkaan kestä kuin sekunnin verran) vie jalat alta, mutta eivät saa itkemään koska kestävät niin lyhyen aikaa. Silti sellainen ei ole lainkaan mukavaa jos pitää bussista hypätä pois ja käsipuolessa on 4 vuotias ja toisessa kädessä kantaa kassia. Supistukset ovat ihan hirveitä, ne on oikeesti nyt tosi kivuliaita, ja niitä tulee noin tunnin välein joka päivä koko ajan, jopa yölläkin. Ja kun tuo vauva tuntuu olevan kovinkin ahdistunut aina supistaessa, ei auta yhtään että hän alkaa riehua joka kerta kun kohtu alkaa pikkuisenkin kiristämään.
Ei mulla oo enää niitä liitos- ja kasvukipuja, mutta näihin verrattuna mä ottaisin ne mielihyvin ja lahjottaisin nämä pois!
En mielestäni lukeudu äiteihin jotka huutavat ja karjuvat lapsilleen, olen sinänsä aika rauhallinen vanhempi. Korotan kyllä ääntäni, mutta juuri koskaan en huuda. Ja siksi soimaan itseäni, sillä väsymys purkautuu automaattisesti aina mielestäni väärin. Tänäkin aamuna esikoinen veti normaalin aamupukemisrumbansa kiukun. Normaalisti tässä tilanteessa korotan ääntäni jossei mitään tapahdu kehotuksista huolimatta. Nyt kehotin paristi, ja salamana karjaisin kun poika heittäytyi lattialle ja potkaisi minua.
Pienehkön (kummankin) rauhoittelun myötä pukeminen kuitenkin sujui ihan hienosti, ja oman itsehillintäni puutteen vuoksi pyysin anteeksi koska tiesin tehneeni väärin. Poika toki rauhoittui ja hyväksyi anteeksipyyntöni, mutta miten se jääkään omaan mieleen kaihertamaan vaikka kaikki olisikin ihan hyvin jo.
Joku voi pitää tätä asiaa hyvinkin vähäpätöisenä, mutta ehkä tästä kuitenkin huomaa sen etten oikeasti lukeudu kovaäänisiin vanhempiin. Usein heti huutamisen jälkeen tajuan jo että nyt meni yli, ja vaadin itselleni rauhoittumishetken jossa poikkeuksetta itken olotilaani, niinkuin tänään.
Joidenkin vanhempien mielestä lapselle saa ja pitää huutaa, toiset eivät sallisi huutamista lainkaan. En ota asiaan kantaa yleisellä tasolla, mutta itseltäni huutaminen ei luonnistu. Toki ulkona ollessa jos poika on juoksemassa autotielle, karjaisen kovaan ääneen häntä nimeltä jotta hän jähmettyisi, ja se tulee täysin refleksinomaisesti (ja toimii aina). Mutta arkena en osaa huutaa, enkä näe sille tarvettakaan. Esikoinen on niin kiltti persoona, että vaikeissakin tilanteissa vain äänen korottaminen riittää napakan käskyn kanssa.
Nyt tämä väsymys on saanut minut kiukkuiseksi, kuka nyt ei kiukkuinen olisi väsyneenä. Olen jo kuullut huolestuneita kyselyitä siitä, onko meillä kotona jotain hätänä. Ei, kotona on kaikki ihan täydellisesti; mies hoitaa, hellii ja auttaa. Hemmottelee mut ihan pilalle. Mä varmaan itkisin kaiket päivät silmät päästäni jossei se olisi läsnä. Se kuuntelee mun kaikki kiukuttelut ja antaa itkee jos itkettää, ja on vielä sylinä aina. Esikoinen on hyväntuulinen ja on päivät päiväkodissa, jossa saa aktiviteettia. Joten suotta meistä huolissaan ollaan, kun ainoa syy on raskausvaivat.
Olen yrittänyt nukkua päikkäreitä, mutta aina sekään ei onnistu. Liikun joka päivä ja elän normaalin arkirytmimme mukaan, mutta silti uni ei vaan tule, varsinkaan aamuyöstä kun kivut ovat pahimmillaan. Vinkkejä otetaan vastaan, jos joltain sellaisia vielä löytyisi!
Mä niin vaan jo toivon, että tämä pieni syntyisi. Nyt on viikkoja täynnä 36+3. Vielä pitää vain jaksaa. Hammasta purren ja itkien, mutta pakko.
-emiljaana