Hoitoon?
Kuopus tulee nyt 7kk lähipäivinä. 7 kuukautta pelkkää vauvaa.
Ennen hänen syntymäänsä olen ollut ulkona muistaakseni ennen äitiyslomaa viimeksi. Mitäs siitä nyt olisi, varmaankin 9-10 kuukautta sitten siis. No nyt alkaa tekeen jo tiukkaa.
En mä varsinaisesti kaipaa mitään ulkoilmaa. Mutta mä kaipaan lomaa mun lapsista. Kuulostaa tosi karulta, mutta mä alan olla nyt niin väsynyt, että mä ihan totta kaipaan lomaa. Vaan miksen vaan sitten menisi ulos ja laittaisi lapsia hoitoon?
Nokun mutkun.
Meillä on tasan yksi ihminen joka tuntee kuopuksen edes jotenkuten. Ainoa hoitaja, ja hänkin aristelee, sillä lapsi on melko suuritarpeinen. Kyllä, meidän vauva on suuritarpeinen – tai ainakin musta alkaa tuntua siltä. Hän viihtyy vain pieniä hetkiä edelleenkin itsekseen lattialla, tai no silloinkin pitää olla samassa huoneessa. Hän vaatii jatkuvasti viihdytystä ja touhuamista, ja sylissä on pakko olla.
Eikä tämä tapaus vieläkään edes syö mitään, joten miten laitat hoitoon? Hän huutaa huutamistaan niin kauan kunnes tulen pelastamaan ja otan syliin – vaikken edes olisi koko asunnossa. Hän vain huutaa. Eikä häntä pysty edes huijaamaan millään hassuilla jutuilla tai leluilla, ei auta laulelut ja kutittelut.
Ei ole edes vaihtoehto että mies hoitaisi lapsia ja minä menisin. Miksi? No koska yksin en takuulla mihinkään mene, ja muuta seuralaista minulla ei ole kuin se mies. Totta, ei mulla ole sellaisia kavereita. Melko surullista.
En ole varsinaisesti väsynyt lapsiin. Olen vain väsynyt siihen että elämäni ei ole mitään muuta kuin lapsia. Kaipaan kavereita, ja etenkin hetkeä ilman äitiyttä. Äitiys on rankkaa. Ei se ole mitään ruusuilla tanssimista ja jatkuvasti kikattelevia lapsia.
Ikävintä tästä tekee se, että kaikki muut ympärilläni kulkevat, menevät ja tekevät, ja heitä pyydetään milloin mihinkäkin – ilman lapsia. Ehkä siinä on se karu fakta iskenyt vasten mun kasvoja, että mulla ei ole ketään kuka mua edes veisi tai pyytäisi mihinkään. Se on se ikävin asia, kun tulee äidiksi. Unohdetaan. Miehiä sitten viedään, jotta saavat lomaa arjen askareista ja vauvan itkusta,mutta äidin tulee kestää se kaikki koko ajan, poikkeuksetta. Tämän tulisi olla tasaväkinen juttu, että kumpikin saa sitä lomaa.
Eihän tämä nyt ole absoluuttinen totuus – on olemassa äitejä jotka menevät ja ottavat omaa aikaa. Mutta surullisen usein ne äidit vaan jäävät kotiin, ja ne unohdetaan. Miksi? Luullaanko, että he pärjäävät syrjäyttämällä omat tarpeensa? Todella moni äiti ei edes harrasta mitään, koska on lapset ja koti, eikä aika riitä muuhun (itse harrastan ompelua, ja joko lapset silloin nukkuvat tai mies hoitaa). Pahimmassa tapauksessa kukaan ei edes muistuta, että tekisi hyvää nukkua hetki pidempään tai laittaa lapset hoitoon (jos nyt sattuu olemaan hoitajaa) ja olla vaan, maata äksänä lattialla tai käydä syömässä, tai ehkä vaan kävelyllä, mennä leffaan tai möllöttää sohvalla. Surullisen usein kuulen myös sen, että on taivaallista käydä kaupassa ilman lapsia, tai päästä suihkuun rauhassa, koska ne ovat ne ainoat hetket arjessa ilman lapsia – joillakin jopa vuosiin.
Miksi äidit unohdetaan? Miksi heidän tarpeensa syrjäytetään? Miksi oletetaan, että heidän ei tarvitse koskaan päästä mihinkään, koskaan olla ilman lapsia?
Mulla tuli burn out. Myönnän sen. Tuli niin vietävän paha olla, kun hoksasin asian. Mua itketti, suretti, ahdisti ja suututti.
Mä haluaisin elää mahdollisimman lapsentahtisesti omien näkemyksieni mukaan, ja laittaa lapsen hoitoon sitten kun hän on siihen itse valmis. Mutta nyt mä laitan oman jaksamiseni tämän asian edelle. Lapsi ei kuole siihen, jos hän on hoidossa, hetken erossa vanhemmistaan, silloin tällöin. No ei kuole, eikä traumatisoidu. Hyödyllisempää, ja turvallisempaa on lapsen olla hyvinvoivan vanhemman luona.
Uupumus on asia, josta vaietaan. Lasten kanssa kuuluu jaksaa koska ”itsepähän teit”. Ei pidä paikkaansa. Ei kukaan jaksa vuosia ja vuosia jatkuvassa uupumuksessa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Sanotaan, että kun äiti voi hyvin niin lapsetkin voivat hyvin. Tämä ei ole mikään turha sanonta. Lupasin esikoisen vauva-aikaan, että en koskaan enää vähättele uupumustani. Se ei ole kenekään etu, eikä varsinkaan häpeä.
Joten meillä suunnitellaan nyt lasten laittamista hoitoon ensimmäistä kertaa (no onhan isompi hoidossa aina välillä kun niin haluaa aina olla, oikea kyläluuta). Hoitajia tulikin kaksi, ja toinen niistä voisi imettää, jos tilanne menee ihan hysteeriseksi ja onkin kyse vain rinnan kaipuusta. Tiesittekö, että sairaaloilla on ollut sijaisimettäjiä, ja kotiin on palkattu imettävä lastenhoitaja, silloin ennen vanhaan? No ei nyt niin vanhaan aikaan, sillä mummuni puhui tästä juuri omasta muististaan.
Hoitoon. Mitä me sitten tehdään? Sen näkee sitten.
-emiljaana