Pelottava kohtaaminen

Kävelen itse keräämäni kukkakimppu kädessäni kohti poikien hautaa. Kävelen aivan eri suunnasta, mistä yleensä. Vettä sataa (niin kuin aina juhannuksena) ja kuumeinen oloni vain pahenee. Yhtäkkiä pysähdyn katsomaan kohti hautaa. Olen vielä niin kaukana haudasta, että Ile ei edes tajua miksi yhtäkkiä pysähdyn ja tirautan muutaman kyyneleen. Hauta näyttää erilaiselta, kuin muutama päivä takaperin. Haudan erottaa jo hyvin kaukaa.

Kädet alkavat täristä, kun askellan lähemmäs sitä vaaleaa merkkiä, jota säikähdin jo sata metriä aiemmin. Toki tärinä voi johtua myös kuumeesta, mutta yleensä minun kohdallani se johtuu paniikin omaisesta jännityksestä. Aivan tasan tarkkaan tiedän mistä on kyse, mutta en ole ehkä vielä valmis näkemään sitä. Tässä vaiheessa ei voi enää kääntyä takaisin auton luo. ”Kyllä sitä on aivan pakko mennä katsomaan, herranjestas!” – Ajattelen itsekseni.

Kun olen haudalla, jään vain tuijottamaan kiveä. Se on niin täydellinen, aivan loistava. Loistava myös siinä suhteessa, että sen näkee kauas. Soitan heti äidilleni sopertaen, että kivi on paikallaan eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Kyllä siinä meinaa molemmille mammoille tulla isompikin itku. Puhelun päättyessä lähetän äidilleni vielä kuvan.

11231690_1616306875316078_2682068255266691244_n

Oli todella helpottavaa loppujenlopuksi, että pojat saivat uuden kiven jo Juhannukseksi

Täydellisempää hautakiveä saa etsiä, tämä on juuri sellainen kuin pitikin. Minä valitsin kiven sekä enkelit ja äitini kanssa yhdessä päätimme miten nimet tulee kaivertaa. Pientä miettimistä se vaatikin, onhan pojilla kuitenkin eri sukunimet. Tämän paremmin ei olisi voinut valita meidän enkelipojille. Nyt pääsen vihdosta viimein istuttamaan haudalle kukkia. Niinkuin näkyy, kukat ovat ruukuissa & kimppuina.

Jos jollakulla teistä on halukkuutta käydä katsomassa poikien hautaa, voin antaa tarkempia ohjeita tarvittaessa. Mutta nyt hautakiven ainakin näkee kauas, jopa hieman huononäköisemmät ihmiset. Paikkaa ei siis ole vaikeaa nähdä.

– Katariina

 

Tavanomaista turhautumista

Jooan ja Mikan hautaa koristaa uusi enkeli, oikeastaan enkelikaksikko. Mika pitää Jooasta huolta taivaassa ja tämä enkelikaksikko kuvaa sitä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kun katson enkelien kasvoja, huomaan, että ainakin toisella on aivan selkeästi Jooan nenä! Merkkejä siellä ja merkkejä täällä, heidän on hyvä olla yhdessä <3. Kyseinen enkelikaksikko on Jooan sylikummin tuomisia. Tälläkertaa minun ei tarvitse käyttää sosiaalista mediaa henkilön selvittämiseksi, sillä tiedän kuka haudalla käy. Hautaa koristaa myös eriväriset kukat. Valitettavasti en ole niin hortonomi, että osaisin nimetä niistä muutkin kuin orvokit. Kaunista on silti, koko hautausmaa on todella kaunis. Olen ylpeä siitä, että äitini aikoinaan valitsi niin kauniin haudan lapselleen. Minulla ei käynyt mikään muu paikka edes mielessä, kun Jooa piti haudata.

En ole vielä edes 20, mutta minulla on jo valmis hautapaikka oman lapseni vieressä. On tosin väärin sanoa ”vieressä”, kun ihmiset haudataan kuitenkin päällekäin. Mutta kuka haluaisi kertoa, että tulee haudatuksi lapsensa päälle? Se sanonta ei sovi yhtään minun suuhuni, saati korviini. Muut nuoret aikuiset pitävät hauskaa koulun ja/tai työn ohella, mutta mieluisin paikka missä itse vietän aikaa, on hautausmaa. En taida sopia kyseiseen olettamukseen villistä nuoruudesta yhtään.

Tänään on taas sellainen päivä, kun istun haudalla vuolaasti itkien. Kastelen kukat ja järjestelen enkeleitä samalla kun juttelen Jooan kanssa. Kyyneleitä valuu pitkin poskia ja silmiä alkaa kirvelemään ripsivärin levitessä ympäriinsä. Hautausmaalla tuulee todella paljon ja tärisen huonon vaatevalinnan takia. Lasken käteni juuri tasoitetulle haudalle ja huomaan kuinka lämmin se on. Tiedän ettei se olisi lämmin, jos Jooa ei olisi siellä. Hän haluaa kertoa minulle jotain. – En tiedä mitä, mutta minua ei enää itketä. Jooa haluaa varmaan lohduttaa äitiään vaikeana päivänä.

Tämä työviikko on ollut niin suurta taistelua niin itseni, kuin asiakkaidenkin kanssa. Välillä mietin, miksi olen ystävällinen ihmisille, jotka väittävät omia mokailujaan minun syyksi? Tiedän kyllä, etteivät ihmiset tarkoita sanojaan, vaan heillä sattuu olemaan vain huono päivä ja tämmöinen iloinen asiakaspalvelutyössä oleva neitonen on hyvä ottamaan haukkumiset vastaan. Mitä jos minä menisin toisten työpaikalle avautumaan korotetulla äänensävyllä omia ongelmiani? Huutaisin kuinka paska maailma voi olla, kun joudun lapseni hautaamaan, eikä kotonakaan tanssita ruusuilla. Tähän voisin melkein itsekin sanoa, että ammatinvalintakysymys, jos joku avautuisi kuinka sai taas haukkumiset niskoilleen. Mutta miksi ihmisten täytyy haukkumisiinsa ja syytöksiinsä lisätä nuori ikäni ja kokemattomuus elämän vastoinkäymisistä? Ja kun välillä avaan sanallisen arkkuni (minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen toisinaan liiankin räväkkä suustani) kertoen, mitä olen joutunut käymään läpi puolen vuoden aikana, saan äimistyneitä katseita. Kysymysmerkitkin leijailevat kuuntelijan yläpuolella. Tähän ihmiset yleensä sopertavat anteeksipyyntöjä ja kertovat, kuinka eivät yhtään osanneet odottaa minun käyneen läpi näin paljon. – Mutta mitenkäs se lapsen menetys sitten oikein näkyykään ulospäin? Lukeeko muilla otsassa tai selässä, että on menettänyt lapsensa? Tätä en ole koskaan tajunnutkaan. Miten kukaan voi sanoa toisesta mitään, jos ei henkilöä hyvin tunne? Ihmiset osaavat olla niin itsekeskeisiä paskakasoja,että itseänikin hävettää edustaa samaa lajia.

Omaan vahvoja mielipiteitä, mutta en tarkoita niillä silti mitään pahaa. Eli toivottavasti et lukiessasi pahoita mieltäsi!

– Katariina