Aikaraja surulle

Katselen parveekkeelta auringonpaistetta ja haistelen raikasta ilmaa, pyörittelen päässäni taas asioita; ”Kevät? Onko nyt kevät? Hautasimme Jooan silloin kun maa oli valkoinen ja kinokset olivat suuret. Aika siis todellakin kuluu. Mikään ei pysähtynyt Jooan kuolemaan, ei edes aika. Onko siitä tosiaan aikaa jo melkein neljä kuukautta?” En tiedä syytä, miksi mieleni väläyttelee hetkittäin näitä pohdintoja. Ehkä elän pienessä sumussa kokoajan ja välillä se sumu hälvenee.

Onko tällä surulla jokin aikaraja? Tuleeko jossain vaiheessa vaan se hetki, kun en saa enää surra omaa lastani? En saanut keltään käyttöohjeita tähän, joten en ehkä osaa tehdä kaikkea niin kuin pitäisi. Minusta aikaa on mennyt vasta todella vähän, mutta muut tuntuvat ihmettelevän miksi vielä suren. ”Eihän se vauva edes ikinä elänyt” – Ai ei elänyt? Ei ehkä kohtuni ulkopuolella, mutta Jooalla oli elämä, lyhyt tosin, kohdussani. Hänen lyhyellä elämällään oli joku tarkoitus. EN vielä tiedä, että mikä, mutta uskon saavani tietää sen joku päivä. Ihmisten on kamalan vaikea ymmärtää, mitä oikein suren. Kellään muulla ei ollut kosketusta vauvaani, muuta kuin minulla. Voisin ihan hyvin vielä istua kotona itkemässä kaikki päivät, mutta minä suren eri tavalla. Suren käymällä töissä ja liikkumalla. Pyörittelen asioita päässäni ja välillä vuodatan kaiken ulos kyynelten avulla.

Kävimme tilaamassa Jooalle ja Mikalle hautakiven, sekin on nyt tehty. Jooan menehtyessä ajattelin, että talvella kuoleminen on ihan sieltä ja syvältä. Eihän silloin voi edes laittaa hautakiveä! Nyt ajattelen, että on vain hyvä kun aikaa on vähän kulunut. Hautakiven valitseminenkaan ei ole niin helppoa, vaihtoehtoja on miljoona ja kaikista voi tehdä variaatioita oman mielen mukaan.

Vaikka pohdin todella paljon Jooan kuolemaa ja näitä negatiivisia asioita, olen silti iloinen ja pääosin samanlainen kuin ennenkin; sosiaalinen ja nauravainen. Minussa on myös paljon sellaista mitä ei ollut ennen Jooaa, saati hänen kuolemaansa. Ehkä se muutos johtuu siitä, että olen äiti, äiti enkelipojalle. Kaikki eivät saa niin suurta tehtävää, kuin me lapsemme menettäneet. Meillä on oma suojelusenkeli, aina.

”Raskaita aikoi, sitkeitä traumoi, missä meikäläinen katkerasti kauhoi. Uppos pinnan alle, takas ylös henkee haukkoi ja nousi mietintä taukoi. Paljon solmuja ne aukoi ja mä ymmärsin teot kulkee kera seurauksin. Pahantekijäkin muuttua voi, katumus iskee ja sisin salamoi.” -Aurora

                                                                                                  – Katariina –

Uudet tuulet

Tervehdys ipana.fi lukijoille, sekä vanhoille lukijoille!

Blogin siirryttyä tälle sivustolle vanha osoite jää historiaan ja päivitetään vain tätä blogia. Rullaamalla sivua alaspäin löydät vanhat blogimerkinnät blogspot-ajalta. Blogimerkinnät kertovat arjesta selviytymisestä sekä toivosta parempaan seuraavaan päivään.

Olen 21-vuotias nuori mies ja avovaimoni on Katariina Tampereelta. Olen myös isä meidän enkelipoika Jooalle, joka syntyi 5.1.2015. Jooa on meidän ainoa lapsi, emme siis ole päässeet kokemaan vauva-arkea.

Blogilla koitamme tuoda esille asiaa, mistä vaietaan liian usein – kohtukuolema. Monet perheet ovat kohdanneet tämän surun, mutta asiaa pidetään silti tabuna. Blogin tarkoitus ei ole pelotella tulevia perheitä, vaan tuoda asiaa esille ja antaa sille kasvot. Kirjoitamme tätä ehkä myös siksi, ettei jokaiselle puolitutulle tarvitsisi kertoa tapahtumia aina vain uudestaan ja uudestaan.

Halusimme siirtää blogin tänne, jotta tavoittaisimme paremmin perheet. Blogista ja kohtukuolemista olikin juttua Iltalehdessä, linkki Iltalehden juttuun http://m.iltalehti.fi/perhe/2015031219346865_pr.shtml . Tämän jälkeen blogi on ollut nosteessa ja tavoittanut lähes 350 000 lukijaa sekä herättänyt median kiinnostuksen.

Meille voit laittaa sähköpostia poikaenkeli@gmail.com. Pyrimme vastailemaan kaikkiin viesteihin. Laita meidät myös seurantaan facebookissa: Perheeseen syntyi enkelipoika. Instagram:@Faijannurkka ja @Kartsqw

Uusille ja vanhoille lukijoille aurinkoista kevättä ja odottajille tsemppiä loppuun asti. Meistä kuullaan vielä!

IMG-20150224-WA0001

 

18493_693828684078733_8176972762164848536_n

Ajatukset muuttuu ja lähipiiri harvenee

On taas mennyt hetki viimeisistä kirjoituksista. Mikään ei ole kyllä oikeastaan muuttunut miksikään. Elämä on tämmöistä tasaisen tappavaa..kyllä, tappavaa.

Tässä olen miettinyt ja melkein jopa ihastellut itseäni, siitä miten hyvin olenkaan päässyt elämässä eteenpäin. Onkohan asiat kuitenkaan noin? Nyt vapaapäivää viettäessä sitä alkaakin pohtimaan asioita ihan eri tavalla. Siinä onkin ehkä syy siihen, etten halua olla kotona. Pakenen todellisuuttaa töihin ja itken sitten vapailla yksin kotona. Mihin se rohkea ”minä” on oikein kadonnut? Missä on se, joka on hyvin päässyt eteenpäin, se joka hymyilee ja naureskelee kavereiden kanssa, käy yökerhoissa tanssimassa koska se on hauskaa, tanssii yksin kotona ja hätkähtää kun joku tuleekin kotiin. – Ei sellaista minää ole oikeasti olemassakaan. Se oikea minä on palasina, jossain tuntemattomassa paikassa. Suurin osa siitä revittiin irti ja kuopattiin tammikuussa. Se suurin tekijä, joka minusta teki itseni, on viety pois.

Käyn vierailemassa sukulaisilla ja olen jopa iloinen että näen heitä pitkästä aikaa. Kävelen hieman eteistä pidemmälle ja näen Jooan kuvan kehystettynä seinällä. Siinä kohtaa aistin jo pientä palaa kurkussani. Eikä aikaakaan, kun Jooa otetaan esille keskustelussa. Pystyn kyllä kertomaan ja puhumaan asiasta, mutta aina ei vaan jaksa. Ja tämä päivä on juuri sellainen kun ei jaksa. Huomaan, että minua alkaa itkettää, enkä haluaisi kuitenkaan itkeä vollottaa toisten edessä. Pelkään, että ylpeyteni siinä menee, mutta mihin kummaan se siinä oikeasti menisi? Saan soperreltua, etten haluaisi nyt juuri puhua Jooasta ja saankin vastaukseksi: ”et tule ikinä pääsemään tästä yli, jos et ikinä puhu, kyllä muutkin ihmiset ovat kokeneet pahoja asioita.” Tässä vaiheessa huomaan vihaisen puoleni tulevan esille..tekisi mieli huutaa ja lähteä ovet paukkuen ulos. Olen kuitenkin ihan hiljaa ja nyyhkytän yksin. Nämä henkilöt vielä ihmettelevät, kun en käy usein..

Saan todella paljon elämänohjeita eri tahoilta. Harmi vain, että ne ohjeet ovat aivan kamalia. Niistä on enemmän harmia kuin hyötyä. Melkein jopa ihmettelen, miten sellaiset ihmiset voivat kertoa minulle mitä pitäisi tehdä, jos eivät ole kokeneet samaa. Tokihan lemmikin kuolema tai ero on ihan verrattavissa tähän..ilman muuta. Nyt minun pitäisi ottaa kylään paljon vauvaperheitä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näin pääsen taas takaisin elämään, enkä mieti enää omaa vauvaa. Lähipiirissä vauvat ovat syntyneet Jooan kanssa melkein samaan aikaan, muutamaa viikkoa aikaisemmin tai myöhemmin.

Nyt, kun olen kuullut näitä ”ohjeita” ja ”näin elät oikein” -saarnoja, olen alkanut karsimaan lähipiiristä ihmisiä, joita en halua nähdä nyt, enkä varmaan tulevaisuudessakaan. Kaikkea ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, mutta mikäs se toinen tapa sitten oikein on? Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Se taito puuttuu minulta aivan täysin, jos joku kertoo miten minun pitäisi olla ja unohtaa, niin lopetan mieluiten koko yhteydenpidon.

En ole vihainen sellaisille ihmisille, jotka eivät ole kokeneet pahoja asioita, mutta toivoisin kuitenkin, että ihmiset miettisivät mitä sanoisivat. Jos mitään fiksua ei suusta pääse, niin olkoot sitten hiljaa.

-Katariina-