Miten meillä menee nyt?

Vilho on viikon päästä neljän kuukauden ikäinen. Ajattelin aloittaa jo kiinteiden ruokien maistattelun. Ensin varmaan perunaa ja sitten porkkanaa.

Tuo pieni mies kasvaa hirmu nopeasti, vaatekoko on 68 ja ensimmäinen hammaskin on jo pian puhkeamassa. Hän kääntyy selältä masulleen ja toisinpäin. Vielä se ei mene ihan sujuvasti, joten hermothan siinä menee. Tulisen ja temperamenttisen luonteensa hän on kyllä perinyt äidiltään, minulta.

Yöt hän nukkuu omassa huoneessaan ilman yöheräilyjä ja aamullakin meillä noustaan vasta 9-10 aikoihin.

Mutta mitäs minulle kuuluu? Olen pyörittänyt meidän vauva-arkea juuri neljä kuukautta. Hommaa riittää ja Vilho pitää kiireisenä. Olen ottanut tavaksi olla valittamatta väsymyksestä tai muusta ärsytyksestä. Tätähän me haluttiin. Enkä ole kyllä hetkeäkään katunut sitä päätöstä, mikä melkein kolme vuotta sitten päätettiin..tehdäänkö vauva?

Vapaa-aikaa minulla ei ole. Ilkka on töissä ja useat illat myös harrastuksissa. En osannut edes kaivata sellaista, ennen kuin minulta kysyttiin asiasta. Onko muilla lapsivapaata, esim. jokin ilta viikossa? Pisin aika ilman vilhoa on tähän mennessä ollut 3:n tunnin kesäteatteri. Vilho on vielä niin pieni, että on aivan loogista kantaa häntä mukana joka paikkaan. Autoilut ja kauppareissut on pitänyt jättää tekemättä hänen kanssaan, sillä niistä Vilho ei tykkää.

Tiesin odotuksen aikana, että olen vauvan kanssa paljon yksin. Olinhan myös masuni kanssa pitkään sairauslomalla. Mutta miten voi ihminen olla niin yksinäinen kuin minä nyt? Rakastan niin paljon tuota pientä tuhisijaa, mutta silti ajatukseni menevät viime kesään. Silloin oli työt ja kaverit. Työilmapiiri aivan loistava ja yhdessä vietetyt illanistujaiset myös. Silloin olin lapseton äiti, joka ei koskaan kertonut lapsensa kuolemasta. Nyt olen äiti, joka haluaisi juttuseuraa, edes joskus.

Stressaan hirveästi ensikevään töihinpaluuta. Hyväksytäänkö minua enää samoihin piireihin? Kuinka paljon asiat ovat ehtineet muuttua?

Vilhon syntymän jälkeen meillä ei ole käynyt ketään vanhoja ystäviäni. Poislukien Vilhon sylikummi, joka hyvin usein käy, onneksi. Kukaan ei soita tai viestitä. Kaikki antavat minun olla siinä pienessä vauvakuplassa, joka on kooltaan meidän asunnon kokoinen. En ole itsekään ollut aktiivisin, sen myönnän.

Havahdun lähes päivittäin itkemästä Vilho sylissä. Ihmiset sanoisivat, että babyblues, mutta ei. Se on Jooan kuva kastekehyksessä. Katson sitä joka kerta, kun istun olohuoneen sohvalla. En osaa kuvitella häntä naureskelemassa olohuoneen lattialla, niinkuin Vilho tekee. En edes koskaan saanut tietää Jooan silmien väriä, saati tuntea hänen tulista temperamenttiaan. Minulla on ikävä sitä poikaa, jota en koskaan päässyt tuntemaan. En ajattele koskaan, että Vilhoa ei olisi tässä, jos Jooa olisi jäänyt eloon. Minä halusin kaksi lasta pienellä ikäerolla. Enää en tiedä mitä haluan. Vilho saattaa jäädä ainoaksi eläväksi lapseksemme.

Tälläisiä pohdintoja tälläkertaa. Tätä kuuluu minulle nyt.

– Katariina