Miten meillä menee nyt?
Vilho on viikon päästä neljän kuukauden ikäinen. Ajattelin aloittaa jo kiinteiden ruokien maistattelun. Ensin varmaan perunaa ja sitten porkkanaa.
Tuo pieni mies kasvaa hirmu nopeasti, vaatekoko on 68 ja ensimmäinen hammaskin on jo pian puhkeamassa. Hän kääntyy selältä masulleen ja toisinpäin. Vielä se ei mene ihan sujuvasti, joten hermothan siinä menee. Tulisen ja temperamenttisen luonteensa hän on kyllä perinyt äidiltään, minulta.
Yöt hän nukkuu omassa huoneessaan ilman yöheräilyjä ja aamullakin meillä noustaan vasta 9-10 aikoihin.
Mutta mitäs minulle kuuluu? Olen pyörittänyt meidän vauva-arkea juuri neljä kuukautta. Hommaa riittää ja Vilho pitää kiireisenä. Olen ottanut tavaksi olla valittamatta väsymyksestä tai muusta ärsytyksestä. Tätähän me haluttiin. Enkä ole kyllä hetkeäkään katunut sitä päätöstä, mikä melkein kolme vuotta sitten päätettiin..tehdäänkö vauva?
Vapaa-aikaa minulla ei ole. Ilkka on töissä ja useat illat myös harrastuksissa. En osannut edes kaivata sellaista, ennen kuin minulta kysyttiin asiasta. Onko muilla lapsivapaata, esim. jokin ilta viikossa? Pisin aika ilman vilhoa on tähän mennessä ollut 3:n tunnin kesäteatteri. Vilho on vielä niin pieni, että on aivan loogista kantaa häntä mukana joka paikkaan. Autoilut ja kauppareissut on pitänyt jättää tekemättä hänen kanssaan, sillä niistä Vilho ei tykkää.
Tiesin odotuksen aikana, että olen vauvan kanssa paljon yksin. Olinhan myös masuni kanssa pitkään sairauslomalla. Mutta miten voi ihminen olla niin yksinäinen kuin minä nyt? Rakastan niin paljon tuota pientä tuhisijaa, mutta silti ajatukseni menevät viime kesään. Silloin oli työt ja kaverit. Työilmapiiri aivan loistava ja yhdessä vietetyt illanistujaiset myös. Silloin olin lapseton äiti, joka ei koskaan kertonut lapsensa kuolemasta. Nyt olen äiti, joka haluaisi juttuseuraa, edes joskus.
Stressaan hirveästi ensikevään töihinpaluuta. Hyväksytäänkö minua enää samoihin piireihin? Kuinka paljon asiat ovat ehtineet muuttua?
Vilhon syntymän jälkeen meillä ei ole käynyt ketään vanhoja ystäviäni. Poislukien Vilhon sylikummi, joka hyvin usein käy, onneksi. Kukaan ei soita tai viestitä. Kaikki antavat minun olla siinä pienessä vauvakuplassa, joka on kooltaan meidän asunnon kokoinen. En ole itsekään ollut aktiivisin, sen myönnän.
Havahdun lähes päivittäin itkemästä Vilho sylissä. Ihmiset sanoisivat, että babyblues, mutta ei. Se on Jooan kuva kastekehyksessä. Katson sitä joka kerta, kun istun olohuoneen sohvalla. En osaa kuvitella häntä naureskelemassa olohuoneen lattialla, niinkuin Vilho tekee. En edes koskaan saanut tietää Jooan silmien väriä, saati tuntea hänen tulista temperamenttiaan. Minulla on ikävä sitä poikaa, jota en koskaan päässyt tuntemaan. En ajattele koskaan, että Vilhoa ei olisi tässä, jos Jooa olisi jäänyt eloon. Minä halusin kaksi lasta pienellä ikäerolla. Enää en tiedä mitä haluan. Vilho saattaa jäädä ainoaksi eläväksi lapseksemme.
Tälläisiä pohdintoja tälläkertaa. Tätä kuuluu minulle nyt.
– Katariina
Ketsu
Hei 25, 2016 @ 23:04:09
Hei! Tiedän yksinäisyyden tunteen, se on ikävä tunne. Välillä on kuin maailmassa ei olis ketään muutakun minä ja poika.
Mä oon pojan kanssa suurimman osan yksin, koska ei ole isää kuvioissa päivittäin, edes viikoittain. Ensimmäisen kerran lähdin viihteelle kun poika täytti 6kk ja nyt n. 2kk sitten toisen kerran. Ei mun juttu yhtään enään. Seuraavan vapaan käytän nukkumiseen ja olemiseen.
Muuten äitini ansiosta olen saanut käydä kaupoilla ymym yksin kun on ollut vuorottelu vapaalla. Syyskuussa hän palaa taas töihin ja sitten sekin apu jää vähemmälle.
Perhetyöntekijä käy meillä sillon tällön harvakseltaan kun soitan.
nyt poika ollut kolme kertaa isällään muutamasta tunnista viiteen tuntiin, n. Kerran kaks viikossa. Katotaan kuinka kauan tää jatkuu. Oma-aika tulee jossain vaiheessa tärkeemmäks ja niistä kannattaa opetella nauttiin. Kyllä en osaa ite vieläkään, pyörin hyrränä ympäri kämppää ja mietin et mitä hittoo ny tekisin.
Piirit on pienentyny huomattavasti!
Tsemppiä ajatuksiin, et ole yksin!
inksu
Hei 26, 2016 @ 06:02:50
Mä niin tiedän ton yksinäisyyden tunteen ku kukaan ei käy. Raskausaikana kaikki haluaa tulla kylään si ku vauva syntyy, ja kun näin kävi niin kukaan ei käynyt. Mulla oli kauhee määrä vierasvaraa pakkasessa ja olin oikein odottanu. Mut ei. Se tuntui hyvin pahalta.
Onko teilläpäin mitään kerhoja? MLL:n tai kunnan järjestämiä? Ne oli mulle henkireikä, sain paljon uusia ystäviä samanikäisten vauvojen äideistä. Etenkin kunnan järjestämä äiti-lapsi keskusteluryhmä oli tärkeä ja yli 2 v jälkeen ollaan edelleen tiiviisti tekemisissä.
Kohtalotoveri
Hei 28, 2016 @ 13:24:22
Voi että kun pystyin samastumaan kirjoitukseesi! Itselläkin ”vanhat kaverit” (kaverit ennen raskaaksi tuloa/lapsien syntymää) on jäänyt ottamatta yhteyttä. Jos jossain törmätään niin kuulumisten vaihtaminen alkaa aina sillä, että ”mun on monesti pitäny laittaa sulle viestiä ja kysyä saako tulla kylään kattomaan teijän ihanuuksia”. Ja paskat on 😀 Eipä niitä enään kiinnosta, kun ei ole musta ryyppykaveriks tai mies-seuraa etsimään, kun rento ja rauhallinen / päihteetön viikonloppu houkuttelee enemmän tämmöstä tylsää kotiäitiä ja oma rakaskin löytyy jo kotisohvalta. Itselläni on siis kaksi lasta; 1v4kk ja 3kk. Nautin kotona olemisesta, arjesta kun ollaan vaan ja hassutellaan, käydään puistossa ja nähdään lähisukulaisia. Joskus harvoin yks kaveri tulee moikkaamaan, useimmiten ei-sukua olevat vieraat on miehen kavereita. Esikoisen synnyttyä olen kerran käynyt imetyksen loputtua PANKISSA yksin, ilman vauvaa. Ja pari kertaa lähikaupasta hakemassa paketteja. Ja kerran neuvolassa, kun kuopusta odotin. Miehen kanssa tuli käytyä parin tunnin treffeillä yhteensä 5 vai 6 kertaa, ennen kuin kuopus syntyi. Kuopuksen syntymän jälkeen oon käynyt kerran lähikaupassa yksin. Miehen kanssa treffeillä 0. Mutta kyllä tää tästä, nautin kyllä tästä meijän pienten lasten tuomasta arjesta 😀 Sitä paitsi kyllä välillä saa valittaa, eihän tämä vauva-/pienlapsi arki henkisesti helppoa ole kellekkään.