Joskus purraan hammasta
Raskausneuvolassa neuvottiin nauttimaan raskaudesta, joka oli tyhmintä mitä olin kuullut. Pahaolo, väsymys, kipeä selkä, iso maha koko aika tiellä, kotona oleminen pitkät päivät… Mikään edellä mainituista ei tuonut mieleen nauttimista. Välillä kirosin, välillä itkin ja toivoin vain raskausajan loppuvan. Synnytys oli kamalaa tottakai, mutta sinä aikana en kertaakaan ajatellut ”tätä en tee enää ikinä”. Välillä sai todella purra hammasta!
Hammasta purren mennään tietysti välillä vieläkin ja varmaan koko loppu elämä. Rakastan äitiyttä, Kiiraa ja meidän perhettä. Känkkäränkän nukuttamista ja rauhoittelua rakastan vähän vähemmän. Voisiko oveen liimata ei mainoksia-lapun sijaan ei känkkäränkkää, ei nuhaa ja väsymys vain unimatin kanssa?
Joinain päivinä odotan iltaa ja aikaa jolloin pääseen itse nukkumaan. Toisaalta se sama aika on usein sitä omaa aikaa, joten sitä mielellään käyttää johonkin muuhunkin. Aloitettiin viime viikolla unikoulu. Iltatoimien jälkeen Kiira viedään hereillä omaan sänkyyn ja jompikumpi tai molemmat meistä jää makuuhuoneeseen. Odotellaan kunnes Kiira nukahtaa. Ekat illat alkoivat itkulla, mutta pysyttiin lujina. Nyt muutamana iltana Kiira on selkeästi tajunnut idean ja hakee unta itsenäisesti kunnes nukahtaa. Edellis iltana se kesti 30 min ja eilen 15 min. Suunta on siis ehdottomasti oikea ja jatketaan vaikka takapakkia vielä tulisi. Oma olo on huomattavasti rennompi, en pure hammasta ja jännitä hartiota enään iltaisin. Paljon on asioita joita opetellaan, mutta pienin melkein taaperon askelin mennään. Joskus kompuroiden, mutta enimmäkseen hymyillen.
Huh, postaus on melkoista ajatuksen juoksua, mutta sitä minun aitoa arkea ja tunteita. Teki oikeastaan hyvää purkaa mietteitä kirjoittaen ehkä tästä kehittyy enemmän päiväkirjamainen blogi ajan myötä!