Minulle on voimatreeni, ravintotiede ja kaikki siihen liittyvä iso osa elämääni, mutta kuitenkin harrastus, se ei liity mitenkään oikeaan päivätyöhöni. Samaa voi sanoa PT-työstäni mitä mä teen – ei sillä rikastuta… päinvastoin – näillä hyväntekeväisyystuloilla saa maksaa kirjanpitajalle ja verottajalle enemmän kuin olisi sen arvoista, mutta jos jotain rakastaa… Mä sijoitan siihen paljon aikaa ja vaivaa ja intohimoa. Vähintään pari tuntia päivästäni menee lukien uusinta ja kiinnostavinta biokemian, evoluutiobiologian, ravintotieteen tai liikuntafysiologian alalta koska haluan perustaa tietoni ja sen mukaan myös neuvoni johonkin muuhun kuin ns. broscience`iin. Tiede toimii. Itsekin olen siitä elävää todistusainetta.
Nyt tullaan pointtiin: viimeaikoina olen tavannut useita ihmisiä kenen pitäisi tehdä muutos elämäntaivoissaan ei todellakaan ulkonäkösyistä (ainoastaan) vaan ketkä kärsivät todellisista ja elämää häiritsevistä terveyshaitoista. Mä olen antanut heille kaiken mahdollisen tietoni/taitoni ja todisteeni (niin kuin aina)… ja mitä tapahtuu? He kuuntelevat, nyökyttävät päätä mukana ja samaan aikaan musta tuntuu että pystyn lukemaan heidän ajatuksiaan… he ei edes harkitse kokeilevansa muuttaa mitään.. he ei anna itselleen minkäänlaista mahdollisuutta. Ihmiset jättää koko projektin kesken jos viikossa ei ilmestyykään sixpackiä ja siinä vaiheessa en voi mitään itselleni että sisäisesti kiehun turhautumisesta – miksi he eivät haulaa voida paremmin?????!!!! Joudun kuuntelemaan taas ja taas samoja asioita: en pysty nyt löytämään aikaa tälle… tulossa on kaikenlaisia juhlia/lomaa/häitä just nyt, en mitenkään pysty…. on työt, lapset, elämä ja joskus pitää vaan elää pikkasen, eiks niin??? Sama ihminen on takaisin noin vuoden päästä vannoen että nyt ollaan messissä, nyt tehdään se. Hyvä. Heillä on ollut nyt takana terveydellisesti kamala vuosi, he ovat ehtineet kokeilleet kaikkia mahdollisia naistenlehtien dieettejä ja pikatreenejä moneen, moneen kertaan ja ihmettelevät miten ihmeessä ehdin pitää itseni kuosissa kun kuitenkin en ole työtön ja perheetön laiskiainen minäkään.. ja vielä enemmän ihmettelyä kuulen siitä miten jaksan tehdä tuloksia urheilussani kaikkien terveysongelmieni kanssa ja erityisesti nyt… raskaana. Mä pärjään, EI KORJAUS: MÄ NAUTIN SIITÄ koska mä haluan sitä riittävän paljon!!!!!Mä haluan pärjätä voimanostossa siitä huolimatta että minulla on MStauti ja sydänongelmia. Mä haluan nauttia kehostani ja antaa sille oikeanlaista ravintoa niin että se pysyy energisena ja voimakkaana. Mä haluan nauttia myös liikkeenvapaudesta mikä niistä edellisista johtuu – uskokaa pois, kun on kerran elämässä menettänyt liikuntakyvyn täysin osaa arvostaa sitä ihan eri tavalla. Mä haluan elää elämäni ja täyttää potentiaalini ja mä haluan oppia joka ikinen päivä. Mä haluan ola voimakas, nopea ja terävä – kropaltani ja mieleltäni.

Kun istun toisella puolella pöytää, monenneen kertaan, saman noin nelikymppisen miehen kanssa kuka on vieläkin monen vuoden yrittelyjen jälkeen 50 kiloa ylipainoinen, sairas, impotentti ja kärsii näkyvästi tilanteestaan niin fyysesisesti kuin psyykkisesti mä haluan ekaks itkeä hänen puolesta… ja sitten antaa sille kunnon korvaläpsyn. HERÄTYS!!! Sun elämä menee sua ohi, jokainen sekuntti minkä annat mennä on menetetty, koska et pysty nauttimaan niistä menneistä edes muistoissasi! Ja se pieni askel minkä sun piti ottaa saadaksesi elämäsi takaisin – olisit voinut ottaa sen jo vuosi sitten. Miksi et halunut sitä riittävän paljon? Enemmän kuin halusit panostaa omaan ja läheistesi fyysiseen, seksuaaliseen ja psyykkiseen hyvinvointiin, onnellisuuteen ja pitkäikäisyyteen halusit perseillä lomallasi, vetää litran jäätelöä joka ilta tai sen olutpullon (pari, kolme, neljä) tai sen leivoksen (pari, kolme, neljä) iltapäiväkahveilla tai sen purilaisen matkalla kotiin….. Sä teit valinnan, sun pitää elää sen kanssa ja minun pitää surra sun puolesta MUTTA miksi et tee päätöstä muuttua tänään? Että vuosi tästä päivästä et olisi samassa tilanteessa…- Eve