Taas kerran kroppakeskeisia ajatuksia
Eilen tuli luettua FB linkin kautta tälläinen perus jenkkimakea tearjerker bloggaus :
suomennettuna:
alkuperäinen:
http://www.momof4istired.com/2013/11/this-blog-is-going-to-embarrass-my.html?spref=fb
Jaahas…. Oma reaktio oli koko tarinaan aluksi vähän kummaksuva, kun en muutenkaan tota jenkkityyliä ymmärrä (sitä että kaikki pitää olla niin ihq ja amazing ja politically correct… äklömakeata) mutta syventyen kirjoituksen sanomaan on pakko toteaa että en sitten mitenkään ajatelleen pysty hyväksymään tekstin sanomaa. Päältä kyllä kaunis ja herkkä kirjoitus ja varmaan vetää kotiinpäin monellakin äidillä mutta kuitenkin.
MUTTA minussa heräsivät seuraavanlaiset ajatukset:
1) Ehdoton rakkaus on ehdottoman tärkeätä pitkässä suhteessa mutta en ikinä odottaisi että mieheni pitäisi mua maailman kauneimpana tai edes keskinkertaisen ok-na jos muuttuisin ihmiseksi kuka ei enää jaksa huolehtia itsestäni, terveydestäni, siisteydestäni, kodistani ja parisuhteestani. Minusta se näyttää kunnioituksen puutetta parisuhteen toista osapuolta kohtaan.
2) Tämä ihana mies vierelläni aamuisin ei ole mikään itsestäänselvyys. Jos olisin silloin kun tavattiin ollut kaksoisleualleni kuolaava sohvaperuna, hän ei olisi täällä. Miksi sitten olettaisin että on itsestään selvä että hän tulee rakastamaan ja pitämään mua kauniina jos muuttuisin sellaiseksi? Toki rakkaus saattaa pysyä yllään muista syistä, mutta en odottaisi hänen olevan tyytyväinen minuun ja se nakertelisi varmaan sisältäpäin
3) Lapset, työ, kotityöt, koirat, sukulaiset, ystävät, harrastukset ym ym ym Hyviä syitä antaa mennä ja lepsua…. Tai onko? Tuleeko siitä hyvä olo? Nyt on syy olla huolehtimatta itsestään. Jos antaa ulkomuotonsa repsahtaa sen verran että et ole enää itseesi tyytyväinen, sitten riittääkö se että elämänkumppani vannoo tykkäävänsä? Eikö oma sisin tyytymättömyys/ällötys/väsymys ole oikeastaan paljon tärkeämpi stressori ja mielialan määräjä kuin toisen ihmisen sanat? Koska ihan sama kuinka paljon tietää toisen rakastavan, jos ei ole itse tyytyväinen itseensä, se ei tosta noin vaan muutu.
4) Ulkomuoto ei ole ainoastaan pinnallinen kysymys. Ulkoa nähtävä viittää sisimpään. Ylipainohan on symptomi siitä että jotain sisällä ei ole ihan parhaassa kunnossa ja että elimistö kärsii, tulehdus jyllää, kemia ei toimi… En usko että nykypäivänä kovinkaan moni ylipainoinen luulee olevansa 100% terve… hiljainen tulehdus ja hapetusstressi on tuttuja termejä varmaan enemistölle. Onko hiljaa ja näkymättömänä sairastava äiti parempi kuin terve äiti koska hän ei ota sitä tuntia 3 x viikossa itselleen liikuttaakseen kroppaansa ja pitääkseen itsestään huolta vaan viettää nekin 3 tuntia palvelleen muita… Hyvää äitiyttä? Martyyriyttä? Luovuttamista? Laiskuutta? Onko 3 x viikossa lenkkeilevä/kotijumppaava/punttaava äiti narsisti?
5) Miehesikaan ei ollut kaljamahainen kaksoisleukainen sohvaperuna kun tapasitte… hänelläkin on ne lapset ja päivätyö ja kotityöt ja harrastukset. Onko hän sinusta nyt saman hottis kuin silloin kun jaksoi pitää itsestään huolta? Ajatteletko ehkä että hän ei enää ole niin kiinnostunut sinusta/parisuhteesta koska ei jaksa tehdä työtä ollakseen sinua varten sexy/terve/jaksava/viriili? Miksi sitten hän ei voisi kysellä itseltään samaa kun roolit onkin toisinpäin? Rakastaminen ja seksuaalinen haluaminen ei ole samaa, totta kai. Mutta ne ovat osiaan toisistaan. Osia toimivasta parisuhteesta.
Tiedän olevani empaattisesti rajoittunut yksilö, perfektionisti ja introvertti. Mitä mä kuitenkaan en ole on narsisti. Treenaan voimalajeja. Sen tuloksena kroppani on kaukana naisellisen kauneuden ideaalista: minulla on paksut lihaksikkaat reidet. Sen verran tuhdit että äitini on kehottanut mua olemaan käyttämättä shortesja kesäisin. Minulla on lihaksikkaat käsivarret ja olkapäät mitkä ei mahdu t-paitoihin – äitini on myös kehottanut mua pysymään pitkähihaisissa. Mulla on epäkkäät ja rintalihakset ja leveä selkä.
MUTTA olin samanlainen kun mieheni minuun tutustui 😀 ja sen takia tiedän että kai häntä ei haittaa XD
Minulla on myöskin hermostosairaus (MS), sydäntauti, allergioita ym ja ikää. Olen koennut loukkaantumisia, liikuntakyvyttömyyttä (olen ollut halvaantunut), leikkauksia, muuttoja kaukaisiin maihin, vuorotöitä… En ole vielä koenut tarvetta/halua olla huolehtimatta itsestäni näiden takia. Kroppani on ainoa mikä mulle on annettu ja sen kunto määrää elämänlaatuani aika pitkälle. En odota palautuvani synnytyksen jälkeen missimittoihin koska en ole ikinä niissä ollutkaan, mutta tiedän että palaudun kyllä voimiini ja vaikka raskausarvet jäävät ja ajankäyttöni muuttuu sitten sisin minuuteni ei muutu. Ja siihen kuuluu 100% tarve tuntea iteseäni terveeksi, vahvaksi, riittäväksi ja halutuksi.
– Eve