Introvertin pelastus
on kunnon maksimipainokyykkyvoimatreeni. Saa näyttää tympeältä ilman että kukaan loukkaantuisi, olla yksin ja tyhjentää mieli ja pää. Paitsi että maksimivoimapainot ja vahvintyttösalilla fiilis on muistoa vaan 😛 silti kun jaksaa kyykätä vitosia asstograss 92,5 kilolla ilman vöitä ym härpäkkeitä voi olla tässä melkein puolessa välissä raskautta ihan tyytyväinen. Oma 82% introverttiysaste tarkoittaa että kun elämä tuo eteen ajattelemisen/murheenaiheita sitä ei teke mieli mennä purkaamaan kavereiden ym kanssa. Ei tekee mieli ottaa puhelua parhaalle kaverille ja lässyttää ongelmistani. Sitä haluaisi vaan päästä 1) mahdollisimman nopeasti yksin – koska yksinolo tarkoittaa rauhoittumista 2) ratkaisuun. Viime 15 vuoden ajan se päivän pelästys nr 1 on ollut sali – korvanapit korvaan ja jotain niin raskasta tankoon että ajatukset ei enää liiku mihinkään siitä tekemisestä kauemmas. Toimi myös tänään ja tosi hyvin. Jumpan jälkeen ajatus on kirkas ja mieli rauhallinen, kroppakin kiittää 😛
Treenini ovat aika simppeleitä ja vaan ainoastaan rasitustason ja intensiteetin (eli paino tangossa suhteutettuna omaan voimatasoon) takia keskittymistä vaativia ja päätä tyhjentäviä. Esimerkiksi tänään mentiin näillä:
Takakyykky 5 x 5 x 92,5
Hyväähuomenta 3 x 10 x 70kg
Askelkyykky 3 x 6+6 x 65 kg
Selänojennus + 25 kg 3 x 12
Siinä tunnin jumpat. Ei paljolta näin ”paperilla” näytä. Tämänhetkiseen voimatasooni suhteutettuna aika tyhjentävä tunti kuitenkin 😛
Tänään on päivä minkä loputtua saattaa olla että on taas koettu muutoksia joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan tässä elämässä. Se selviää sitten viimeistään seuraavassa blogipostauksessa 
mutta elämän isommat totuudet ja voimavarat ovat onnekseni aika lailla rautaa kaikki: perhe, rakkaus ja työ 😀
Yhdessä Eestiläisen kirjallisuuden vakiokulttiteoksessa todetaan ”tee työtä, sitten tulee myös rakkaus”. Se loihtii aina mielikuvan harmaasta, märästä syysaamusta, hevonen ja mies pellolla, nainen rätti päässä kumarassa lehmän alla. Ankeutta? Lohduttomuuta? Ehkä. Itse en ole sitä ikinä käsittänyt näin. Päinvastoin. Elämän muuttumatonta ja muuttamatonta kulkua kylläkin, mutta vähän toisenlaisen linssin läpi katsottuna voi siinä nähdä perheenisän kuka ajattele rakkaudella maataan mitä työstää lapsilleen ja naisen kuka ehkä ylpeydellä katselee miestään ja sitä kaikkea mitä he ovat yhdessä saaneet aikaisiksi. Ja elämässäni on useimmiten myös näin käynyt. Elää elämääsi ja tee työtäsi ja lopeta se ikuinen ideaalien ja tavoitteiden ja myöskin rakkauden jahtaaminen – se kaikki kyllä tulee jos on tullakseen. Sählääminen, hosuminen ja into piukeessa omien päämäärien perässä laput silmillä juokseminen vie yleensä vaan burnouttiin. Parisata vuotta sitten se ilmentyi kai vähän toisella tavalla mutta on se kyllä totta myös nykyään. Sitä pitää vaan muistuttaa itselleen että omissa aivoissani kehitetty ideaaliskenaario ei ehkä kaikkeudessa olekaan sitä – saattaa olla että en tästä näkökulmasta näekään kokonaista kuvaa. Isoäitinikin jaksoi aina sanoa – et voi ikinä tietää etukäteen miksi joku tapahtuma tai lopputulos on loppujen lopuksi hyväksi – sen näkee vaan jälkikäteen ajan ja ymmärryksen linssin läpi katsottuna. Eli sattuu mitä just on sattuakseen. Sillä mennään. Fatalismia?
– Eve