Miten sitä itseään oikein rakastetaan?
Viimeaikoina sitä kuulee kaikkialla – media, psykologit, PTt, lääkärit ja jopa vaikka Life ketjun myyjät…. kaikki sitä mainostaa: että pitää rakastaa itseään. Rakkautta on maailmassa monenlaista. Miestä, vanhempia, lapsia, ystäviä ja eläimiä kohtaan. Elämääkin osan rakastaa ja tunnistan sen tunteen esimerkiksi näinä syysaamuina kun katsoo luonnon kauneutta ja tuntee jotain sisällään – yhteyttä, lämpöä, ihmetystä…. Mutta miten sitä itseään rakastetaan? Ihan oikeasti joku saisi kertoa että miltä sen pitäisi tuntua. Toki pidän itsestäni ja luulen että ole ihan ok tyyppi. Tuun myös itseni kanssa hyvin toimeen ja pidän yksinolosta itseni kanssa. Mutta sanalla rakkaus on vaan minulle niin erilainen tarkoitus että en sitä kyllä omaan itseeni pysty kohdistamaan – tuntuu jopa vähän oudolta ajatukselta.
Sitten asian toinen puoli: toki pitää pitää huolta itsestään. Pitää arvostaa minuutta kokonaisuudessan. Ymmärtää itseäni ihmisenä ja persoonana. Tuntea ja hyväksyä myöskin fyysinen minuus. Jostain syystä median toitottama ”rakasta itseäni just sellaisena kuin olet” on aika kaukana meikäläisen käsityksestä siitä mitä sellainen rakkaus on. Toki rakastan esimerkiksi (tulevaa) lastani vaatimuksettomasti ja myöskin mieheni pitää varmaan mokata ihan totaalisesti tai muuttua jokskin toiseksi ihmiseksi että rakkaus kuolisi. Mutta kun samaa ajattelutapaa kohdistaa itseeseen ihmisenä, en ymmärrä miten siitä voi tulla muuta kuin harmia… en edes ymmärrä mistä semmoinen käsitys on sellaisen kulttisloganin tasoon edes kasvanut. Että pitää rakastaa itseensä just täsmälleen sellaisena kun on – melko rajoittava ajatus. Kaikki kasvu kun lähtee yleensä kahdesta kimmokkeesta – tyydymättömyydestä johonkin – ja siitä syntyvästä uteliaisuudesta: voisko ehkä vähän paremmin tai muullakin tavalla… Missä vaiheessa oman niin henkisen kuin fyysisen kasvun tavoitteleminen on jollain tavalla toisilta pois? Senkin fiiliksen kun usein saa osakseen kun kehtaa sanoa mielipiteensä siitä että minä kyllä haluaisin vieläkin kehittyä ja muuttua kun en katso vielä oli ihan 100% tyytyväinen itseeni ja haluaisin kasvata. Että kehtaankin olla rakastamatta itseäni just sellaisena kuin olen. Tuleeko siitä sitten jollekin paha mieli? Että olisin olevinaani jollain tavalla ”parempi” kuin se henkilö kuka sanoo rakastavansa itseäni ja olevansa 100% tyytyväinen itseeni just sellaisena kuin on??? No ei todellakaan – ihmiset on erilaisia ja siinä se maailman hienous piilee. Toiset ovat matkallaan pidemmällä, toiset ovat toisenlaisella matkalla kokonaan.
Mutta tästä ajatusvirrasta nyt asiaan: meikä on menossa ILoveMe messuille niin ihmettelemään kuin jakamaan sanomaa – eli myyntihommissa mut saattaa sunnuntaina nähdä Forever tuotteiden parissa. Nimittäin siihenkin uskon, että miten parempi olo sisällä – sitä parempi olo näkyy myös ulos ja sitä kivempi omassa ihossa on asustella.
Hyvää ja kaunista viikonloppua kaikille
– Eve