Oli sunnuntai, 31. maaliskuuta 2013, kuukautiskierron 38. päivä, joka ei kuitenkaan ollut yllätys, sillä kiertoni vaihteli parista viikosta aina 70 päivään. Näin oli ollut jo yli vuoden ajan ja olin viimein sisäistänyt sen, etten vain onnistuisi raskautumaan, johan sitä oli odoteltu. Aleksi lähti sukulaistensa luo syömään, mutta meillä oli ollut vähän riitaa, joten mä jäin mielummin kotiin. Sainpahan olla pahoinvointinikin kanssa rauhassa. Raskausoireet oli tuttuja juttuja jo useamman kuukauden ajalta, sillä kroppa kehitteli niitä kiusaksi aina kuukautisten ollessa myöhässä. Mulla oli tapana tehdä testejä kyllästyttyäni oireisiin, sillä päivän tai parin päästä testistä alkoi menkat. Sama suunnitelma oli tälläkin kertaa, mutta jokin muutti kaiken. Vihdoin ne kauan odotetut kaksi viivaa!
Raskaus oli yhtä helvettiä alusta loppuun. Pahoinvointi alkoi raskausviikolla neljä ja oksensin vaihtelevasti 5 – 15 kertaa vuorokaudessa. Joka puolella hoettiin sen menevän ohi viikkoon 12 mennessä, sitten viikkoon 20 ja tämän jälkeen kukaan ei sanonut enää mitään. Oksensin kaiken mitä söin ennen kello 20, toisinaan sen jälkeenkin, ja pelkästään istumaan nouseminen sai oksentamaan. Join pillin kanssa sängyssä maaten, jotta edes nesteet pysyisivät sisällä, mutta menestys oli vaihtelevaa ja 14. raskausviikolla jouduin tiputukseen. Pelkästään suihkussa käyminen vei kaikki voimat ja suihkun jälkeen oli enää mahdoton kävellä omin voimin sänkyyn, joten mies talutti tai kantoi mut takaisin lepäämään. Lopulta olin maannut sairauslomalla seitsemän kuukautta ja pahoinvointia kesti aina synnytykseen asti, eli raskausviikolle 40+3.
Raskausviikolla 20 pahoinvointi sai seurakseen supistukset. Neuvolasta neuvottiin ottamaan varovasti ja lepäilemään paljon, vaikka sitähän olin tehnyt alusta alkaen. Syyskuun ensimmäisellä viikolla oli luvassa muutto. Tavaroita oli todella vaikea pakata etukäteen, sillä niitä tarvitsi vielä lähes muuttopäivään saakka. Paria päivää ennen aloin pakkaamaan sitten toden teolla ja parissa päivässä kaikki tavarat olivat laatikoissa. Muuttopäivänä otin rennosti, en kantanut kuin kevyimpiä juttuja ja kaikki meni hyvin. Oltiin asuttu uudessa kodissa muutama päivä, kun tuolilta noustessa tunsin järkyttävän kivun vatsassa. Kipu hellitti vähän, mutta se tuntui kuitenkin koko ajan ja vatsa oli kivikova 24/7. Keskiviikosta sunnuntaihin sinnittelin oloni kanssa, kunnes A lähes pakotti mut soittamaan Tyksiin. Oli sunnuntai-ilta ja me lähdettiin kohti sairaalaa, kun viikkoja oli kasassa 29. Sisätutkimusta tehdessä ultraaja oli aika hiljaa. Sitten tämä tokaisi toiselle hoitajalle jotain ja hetken päästä meille kerrottiin, kuinka vauvan pää tuntuu selkeästi ja kohdun sisäsuun olevan kolme senttiä auki. Meidät laitettiin käytävälle odottelemaan ja jonkin ajan kuluttua lääkäri tuli sanomaan, että Aleksin olisi lähdettävä kotiin ja mun jäätävä osastolle. Itku kurkussa puin sairaalavaatteet päälle samalla, kun kuuntelin lääkärin ohjeistusta. Siitä lähtien aloin syömään supistusten estolääkitystä ja mulle annettiin kumpaankin pakaraan kortisonipiikit kypsyttämään pojan keuhkoja, koska oli riski, että tämä syntyisi seuraavien viikkojen aikana. Sain käydä vessassa, mutta muuten mut määrättiin loppuraskaudeksi ehdottomaan liikkumis-, istumis- ja yhdyntäkieltoon. Mun oli tarkoitus olla sairaalassa pidemmän aikaa, mutta sain puhuttua itseni kahden päivän jälkeen kotiin vuodepotilaaksi.
Jossain vaiheessa aloin väsymään henkisesti. Mun oli vaikea iloita enää mistään ja nukuin suurimman osan päivästä, koska en jaksanut sängyssä maatessa tehdä muutakaan. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa nukuin 22 tuntia vuorokaudesta ja kaksi tuntia käytin itkemiseen. Olisin halunnut kuolla, toivoin kuolevani ja toivoin saavani sikiön pois sisältäni – mieluiten kuolleena. Ihan sama, kunhan en näkisi sitä koskaan. Ajatukset olivat kamalia, häpeilin niitä ja jossain syvällä sisälläni tiesin, etteivät ne olleet omiani. Olisin tahtonut tappaa itseni. Yhtenä iltana menin metsään, laitoin puhelimen äänettömälle, enkä vastannut Aleksin puheluihin tai viesteihin. Itkin ja toivoin, että pääsisin pois. Mulla ei ole pienintäkään hajua siitä, kauanko tätä kesti, koska ne viikot ovat mustia aukkoja. Kun vihdoin uskalsin avata suuni neuvolassa, pääsin verikokeisiin tarkistuttamaan kolmatta kertaa kilpirauhasarvot. Parin viikon kuluessa sain tulokset ja Thyroxin-lääkityksen, jonka aloitin heti. Viikon päästä olin täysin eri ihminen. Vaikka kivut ja pahoinvointi rajoittivat edelleen, synkät ajatukset olivat kaukana poissa.
20 supistuksista huolimatta poika pysyi visusti yksiössään. Raskauviikolla 40+3 olin kärsinyt parin päivän ajan entistäkin kivuliaimmista supistuksista ja koitin saada niistä säännöllisiä – siinä onnistuen. Tiistaina noin kello 18:30 soittelin synnärille ja meidät pyydettiin näytille. Kello 19:00 oltiin käyrillä ja vähän tämän jälkeen mulle tehtiin sisätutkimus: kolme senttiä auki. Vaihdoin päälleni sairaalavaatteet ja päästiin saliin odottelemaan. Koitin mahdollisimman pitkään pärjätä ilman kivunlievitystä, mutta jossain vaiheessa päätin kokeilla ilokaasua. Kivut hävisivät kokonaan, kunhan ehdin hengittämään kaasua riittävän ajoissa. Yhtäkkiä tuntui, kun jalkojen välissä olisi poksahtanut vesi-ilmapallo. Katsottiin A:n kanssa toisiamme hetken aikaa hölmistyneenä ja hälytin kätilön paikalle. Lapsivesi oli mennyt ja sain luvan käydä vessassa vielä ennen sisätutkimusta, jonka jälkeen mulle oli tarkoitus laittaa paljon toivomani epiduraali. Noin kello 00:00 kätilö tarkasti tilanteen, tokaisi mun olevan kymmenen senttiä auki ja epiduraalin olevan myöhäistä. Mulla oli pari minuuttia aikaa tottua ajatukseen synnyttää luomuna ja tuli aika ponnistaa. 35 minuuttia myöhemmin, kello 00:35, kaikesta huolimatta helpon ponnistusvaiheen jälkeen kaikki oli ohitse. Maailmassa oli maailman täydellisin pieni, yhdeksän pisteen poika, jolla oli paljon tukkaa ja isänsä kuoppa leuassa. <3 Samalla hetkellä tiesin, että olisin valmis kokemaan samanlaisen raskauden uudestaan milloin tahansa, sillä kaikki oli tämän ihmeen arvoista.
Tällä hetkellä odotan toista lastamme 14. raskausviikolla ja kuinka ollakaan, pahoinvointi on täällä jälleen. Arkeamme noin 1,5-vuotiaan taaperon ja raskauden kanssa pääset seuraamaan OO SIELLÄ JOSSAIN MUN -blogissa
Se on joka kerta yhtä uskomatonta, kuinka pieni punainen
viiva (enkä nyt tarkoita Ilmari Kiantoa) voi keikauttaa maailman oikeaan
asentoon, raikastaa ilman, täyttää vatsanpohjan perhosilla ja asettaa oman
elämän yhtäkkiä kohdilleen. Itselläni tämä on tapahtunut jo viisi kertaa. Joka
kerta tunne on yhtä uskomaton.
Ensimmäiset lapseni syntyivät n. 19- ja 17-vuotta sitten.
Olin silloin juuri ”keski-ikäisen” ensisynnyttäjän ”keski-iässä”. Viimeiset
kolme lastani syntyivät, kun olin oikeasti keski-iässä. Nämä kolme nuorinta
syntyivät peräkkäisinä vuosina. Numero kolmosta synnyttäessäni olin paria viikkoa
vajaat 42-vuotias. Neljännen sain sitten 43- ja viidennen 44-vuotiaana.
Kaikki raskaudet ovat noudattaneet suunnilleen samaa
kaavaa, mutta kolmen viimeisen kohdalla pelko on ollut läsnä selvästi enemmän.
Heti ensimmäisten viivojen (kyllä, testejä piti tehdä ainakin kolme, koska se
kahden viivan näkeminen on niin hienoa) jälkeen alkoi varuillaan olo. Joka
kerta, kun kävi vessassa, oli tarkistettava, että housuissa ei ole verta tai
mitään muutakaan värillistä vuotoa. Sen jälkeen saattoi jälleen huokaista
hetkeksi, ainakin seuraavaan vessareissuun asti.
Olen varmaankin luotu synnyttämään ja olemaan raskaana,
koska vointini on odotusaikana aina ollut upea. Sokerirasitustestissä kävin kaikista
kolmesta nuorimmasta ja sain puhtaat paperit. Ikä oli se tekijä, minkä vuoksi
rasitus haluttiin tehdä. Mielelläänhän noihin testeihin menee, kun tietää, että
kaikki on vauvan parhaaksi. Kiloja tuli odotusaikana jokaisesta sopivasti,
joten ylipaino tai turvotus ei ollut vaivana. Vaikka ikää oli viimeisten
kohdalla jo yli 40, singahtelin kuin aropupu vielä isompien sisarusten perässä,
eikä väsymyskään tuntunut vaivaavan. Henkisestikin voin hyvin, jos ei ottanut
lukuun jatkuvaa ja raskaus raskaudelta pahenevaa pelkoa siitä, että jokin menee
vikaan.
Ainoat fyysiset oireeni ja ongelmani raskauksien aikana olivat viimeisen odotuksen kahden viimeisen viikon liitoskivut alaselässä. Silloin tajusinkin, että joillakin koko odotusaika saattaa olla tällaista. Tunsin itseni onnekkaaksi, kaikin puolin
Punktio
Ikäni puolesta pääsin ja halusinkin lapsivesipunkitioon.
Punnitsin kaikkien näiden kolmen viimeisen kohdalla punktion hyötyjä ja
haittoja moneen kertaan. Useina iltoina pohdimme mieheni kanssa entä jos –kysymyksiä. Tiesimme
keskenmenoriskinkin ja yritimme huomioida sen keskusteluissamme.
Punktiot muistan hyvin. Numero kolmosen kohdalla kaikki
kävi nopeasti ja suhteellisen huomaamattakin. Tiedän, että punktion jälkeen
pitää vielä tarkistaa ultralla, että sikiön sydän lyö. Lääkäri, joka ei paljon
ajatellut, mitä suustaan päästi, ehti siinä ultrausta punktion jälkeen taas aloittaessaan
sanoa: ”No… Missäs se nyt oikein on?” Voi Luoja, ne seuraavat pari
sekuntia tuntuivat ikuisuudelta! Kaikki oli onneksi hyvin, mutta sitä kehon
valtaavaa paniikin tunnetta en enää haluaisi kokea. Lääkäri ei tainnut edes
huomata, kuinka paljon pelästytti kommentillaan. Keskustelin hoitajan kanssa
asiasta heti tilanteen jälkeen. En ilmeisesti ollut ainoa ko. lääkärin
möläyttelyn kohteeksi joutunut.
Punktion jälkeiset päivät piti ottaa hieman
rauhallisemmin, jotta kalvoihin tehty reikä paranisi ja umpeutuisi kunnolla.
Olen kuullut monen kertovan, kuinka hirveää on odottaa punktion tuloksia.
Itselläni tulosten odottaminen oli myös hirveää, mutta aivan eri syystä kuin
muilla. Ajattelin jostakin syystä asian niin, että tilanne on jo, mitä on; sitä
en voi muuttaa. Saan vain punktion tulosten tietää asiasta. En olisi kuitenkaan
itse voinut tehdä mitään eri tavalla ennen raskautta tai heti sen alussa.
Testitulos ei jännittänyt tai pelottanut minua.
Minä aloin kuitenkin jokaisen punktion jälkeen katua,
että halusin tehdä punktion! Pelkäsin nimittäin sitä, että omalla toiminnallani
aiheutan syntymättömän vauvani kuoleman. Näin painajaisia siitä, että punktion
seurauksena saan keskenmenon ja lopulta kuulen, että vauva olisi ollut täysin
terve. Se ajatus piinasi minua joka kerta pari kolme viikkoa punktion jälkeen.
Tämä oli myös asia, joka paheni kerta kerralta. Viidennessä odotuksessa tiesin,
että se tulisi olemaan viimeinen raskauteni, mikä antoi voimia käydä läpi sen
pelkopyörteen vielä kerran. Kaikki sujui onneksi hyvin ja pelkokin helpotti
yleensä raskauden puoliväliin mennessä.
Synnytys
Kahden ensimmäisen lapseni synnytykset ovat alkaneet
itsestään, kumpikin supistuksilla. Kolmannen lapseni odotuksen loppupuolella
lääkäri totesi, että lapsiveden määrä alkaa olla alhainen. Silloin oltiin jo
lasketun ajan lähellä, joten sen puolesta ei ollut ongelmaa. Synnytys
päätettiin käynnistää vähäisen vesimäärän ja ehkä äidin iänkin vuoksi. Kai se
ikä oli yksi indikaatio käynnistykselle, vaikka mitään ongelmia ei ollut
ilmennytkään.
Mies pyysi töistä vapaata, ja lähdimme aamulla aikaisin
sairaalaan käynnistykseen. Osastolle saapuessamme kätilö tutki minut ja laittoi
kohdunkaulaa pehmentävän Cytotec-tabletin emättimeen. Kohdunsuu ei ollut juurikaan
auki siinä vaiheessa. Sen jälkeen jäimme ihmettelemään osastoa ja keskustelimme
sellaisten tuttujen kanssa, joihin satuimme törmäämään. Iltapäivällä noin 6
tunnin kuluttua ensimmäisen tabletin laitosta hoitaja tutki tilanteen ja totesi
sen olevan ennallaan. Siinä vaiheessa laitettiin toinen tabletti emättimeen.
Kello taisi olla suunnilleen kolme iltapäivällä silloin. Osaston lounas
tarjoiltiin klo 16. Mietimme etukäteen, että syön hieman siskonmakkarakeittoa
ja mies hakee sen jälkeen itselleen jotakin syötävää. No, eipä hakenut. Siinä
syödessäni alkoi selkää poltella vuosien takaa tuttuun tyyliin. Aluksi polte
oli epämääräisen epämukavaa mutta muuttui nopeasti kivuliaaksi.
Jälkiruoka-astioita kärryihin lastatessani sattui jo kohtuullisesti. Tässä
vaiheessa supisteluja oli siis ollut vasta vajaat 10 minuuttia. Mies puheli
syömisestään, kun kävelimme huonettani kohti. Kerroin, että nyt taisi jäädä
päivällinen väliin häneltä.
Koitin lepuuttaa polttelevaa selkääni vuoteella, mutta
olo muuttui nopeasti tuskaiseksi. Soitin kelloa kertoakseni hoitajalle.
Tuskaisen odottajan aika on tunnetusti pitkää. Hoitajaa ei kuulunut ja lopulta
mieheni lähti etsimään jotakuta kansliasta. Ensimmäinen hoitaja oli
ystävällisesti pyytänyt soittamaan kelloa, johon mieheni totesi meidän niin jo
tehneen monta minuuttia sitten. Lopulta hoitaja tuli luokseni ja totesi
supistusten vasta alkaneen. Kerroin, että vaikka ne ajallisesti alkoivatkin
juuri, ne ovat todella voimakkaita. Itse asiassa minusta tuntui, että minulla oli
menossa yksi suuri supistus koko ajan; se vain helpotti hieman (!) silloin
tällöin. Täysin kivuton en ollut missään välissä, kuten aikaisemmissa
synnytyksissäni. Silloin kipua kesti jonkin aikaa, mutta sitten se katosi taas
kokonaan hetkeksi. Hoitaja toi supistuksia mittaavan laitteen ja asetteli
anturit paikoilleen. Kymmenen minuutin kuluttua soitimme hänet jälleen
paikalle, koska paikallaan pysyminen oli tuskaisaa. Hoitaja katseli käyriä ja
sanoi, että hän voi kyllä tehdä sisätutkimuksen, jos niin haluan. Suostuin
tietysti, koska tunsin, että synnytys on pidemmällä kuin mitä kasvoni tai
olemukseni osoittavat. ”Sä olet täysin auki! Nyt pitää lähteä suoraan saliin.”
Niin sitä sitten mentiin aika vauhdilla: minä edellä sängyssä maaten ja hoitaja
ja mieheni perässä seuraten.
Saliin saapuessani kätilö esitteli itsensä ja kysyi
saman tien, haluaisinko jotakin kivunlievitystä. Kerroin, että kaikin mokomin
otan vastaan, jos hän meinaa, että jotakin vielä ehtii antamaan. Kätilö sanoi
tarkastavansa tilanteen. ”Tämä on syntymässä juuri nyt! Hakekaa mies paikalle!”
Miesparka oli pukuhuoneessa vetämässä juuri housuja ylös, kun hoitaja käski
hänen tulla nopeasti paikalle. Ponnistin ensimmäistä kertaa, kun kätilö pyysi
keskeyttämään. Napanuora oli kiertyneenä vauvan kaulan ympäri. Toisella
ponnistuksella vauva sitten jo syntyikin. Kello oli silloin 16.53. Olin
aloittanut siskonmakkarakeiton syömisen klo 16, joten ensimmäisestä
supistuksesta syntymään kesti n. 45 minuuttia. Tilanne oli edennyt todella
nopeasti, mutta mitään kauhukuvia synnytyksestä ei silti jäänyt. Pää ei ihan
tuntunut seuraavan kaikissa kohdissa perässä mutta kaikki meni kuitenkin hyvin.
Neljännen lapseni synnytys päätettiin käynnistää myös.
Siihen oli syynä se, että kotoamme oli n. 60 km sairaalaan. Edellinen synnytys
oli ollut niin nopea, että riskinä oli vauvan syntyminen autoon matkalla. Tällä
kertaa käynnistys tehtiin oksitosiini-tipalla, jotta oireita ja etenemistä
pystyttiin seuraamaan koko ajan, ja muuttamaan annostusta tarvittaessa. Tämä
synnytys oli ensimmäinen, jossa kokeilin ilokaasua. Siitä ei ollut apua, koska
kiskoin sitä vain omaoppisesti, minkä vuoksi varsinaista kaasua ei keuhkoihini
mennyt. Sanoinkin miehelleni, että en tunne tästä olevan mitään apua, mutta
onpahan ainakin jotakin tekemistä ja jotakin, johon keskittyä. Muutaman tunnin
kuluttua lääkäri päätti puhkaista kalvot synnytystä vauhdittaakseen.
Vauhdittihan se. Silloin tuli mieleen näyttää aikalisä-merkkiä. Jotenkin
kauhistutti ajatus, että siitä ei sitten enää ole paluuta. Synnyttämäänhän
sinne oli tultu, mutta silti. Omituisia viime hetken paniikkeja. Supistukset
eivät ole todellakaan heikentyneet iän myötä ainakaan omalla kohdallani. Kalvojen
puhkaisusta meni alle tunti, kun vauva syntyi parilla ponnistuksella.
Viimeinen synnytykseni käynnistettiin myös tipalla.
Suurin syy käynnistykselle olivat jäätävät liitoskivut selässä viimeisen kahden
viikon aikana. Kävely alkoi olla tuskaa, koska jalat tuntuivat välillä pettävän
alta. Siinä sivussa olisi sitten pitänyt hoitaa kahta teini-ikäistä ja kahta
vaippaikäistä kotona. Mies oli pitkiä päiviä töissä, joten illat jäivät minulle
lastenhoidon osalta. Onneksi nuo teinit auttoivat kun pystyivät.
Viimeisessä synnytyksessäni kätilö otti puheeksi
spinaalipuudutuksen. Itselläni ei ole mitään kivunlievitystä vastaan, mutta
olin halunnut aina yrittää pärjätä niin pitkälle kuin pystyisin ilman
lääkkeitä. Tällä kertaa totesin, että kivunlievitys olisi järkevääkin. Jo
vessassa käymiseni oli sen verran hankalaa ja tuskallista, että en olisi
synnytyskivuissani varmaan voinut nostaa edes lantiotani vuoteella. Onneksi
otin sen. Vauva syntyi nimittäin ns. avotarjonnassa, joten lantioni olisi
natissut entisestään liitoksissaan. Kätilö oli kokenut ja kuunteli, millaisia
kokemuksia aikaisemmista synnytyksistäni
oli. Kerroin mm. siitä, että kalvojen puhkaisun jälkeen vauva syntyi tunnin
sisällä. Kätilö järjesti niin, että heti puhkaisun jälkeen tuli
anestesialääkäri laittamaan spinaalipuudutuksen, vaikka kovat synnytyskivut
eivät olleet kunnolla vielä alkaneet silloin. Kaikki osui nappiin! Siitä
alkoivat kovat supistukset. Sillä kertaa koitin muuten myös oikeaoppisesti
ilokaasua. Mukavaahan se oli, koska se turrutti juuri sopivasti sekoittamatta
silti päätä. Noin tunnin kuluttua puhkaisusta ja spinaalista vauva syntyi.
Se oli siinä. Koko perhe valmiina ja uteliaana kohtaamaan tulevaisuuden, toinen toistaan tukien.
Ajatuksia
Keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa näkee
usein kirjoituksia vanhoista vanhemmista. Osa nuorista äideistä kokee, että
vanhemmalla iällä vauvan saaminen on väärä teko lasta (tai jopa lapsiparkaa)
kohtaan. Lasta käy kuulemma jopa sääliksi.
Olen ollut raskaana kolmella eri elämäni vuosikymmenellä.
Ensimmäiset lapseni sain 28- ja 30 vuotiaana ja viimeiset kolme yli
40-vuotiaana. Raskausajassa ei mielestäni ole ollut mitään eroa, jos ei oteta
lukuun niitä elämäni kahta viimeistä raskausviikkoa. Ne kivut muuten
heikkenivät synnytyksen jälkeen pikku hiljaa. Neljän viikon kuluttua olin jo
täysin kivuton.
Vauvojen hoitaminen oli yllättävänkin stressitöntä aikaa.
Tässä iässä ei ota enää paineita turhasta eikä hanki jokaista (turhaa) hilavitkutinta vauvalle. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle.
Rakkaus ei katso aikaa. En tiedä, olisiko minulla näitä
kolmea upeaa lasta, jos en olisi tavannut juuri tätä miestä vajaat 10 vuotta
sitten. Onneksi tapasin. Halusimme perustaa perheen ja saada myös yhteisiä
lapsia. Mikään ei ole itsestään selvää, etenkään tässä iässä. Sen vuoksi
kaikki lapseni ovat arvokkaita, tärkeitä
ja rakkaita.
– Anne, 47v.
PS. Poikkeuksellisesti tällä viikolla tulee toinen tie äitiyteen tarina, eli Sunnuntaina 19.4. ja sen jälkeen tulee viel pari viimeiset vieraskynäilijät Keskiviikkosin, 22.4. ja 29.4. – Veera
Olin aina varma etten halua lapsia, enkä ikinä ajatellut tulla äidiksi.
Toisin kävi. Lapseni isä oli todella halukas isäksi ja hän sai minut innostumaan ajatuksesta. Muutaman kuukauden odotusten jälkeen, meinattiin jo luopua ajatuksesta ja antaa asian olla. Kunnes 2009 marraskuun loppussa testi näytti haaleaa, mutta varma plussa!
Raskaus ei mennyt niiku elokuvissa. Olin todella pitkää kärsinyt pahoinvoinneista, jotka kiusasivat mua koko päivän ajan. Heti kun ne pahoinvoinnit loppui niin mulle todettiin raskausdiabetes. Arvot olivat enemmän kuin korkeat! Mutta onneks insuliinin ei tarvinnut koskea, sain arvot terveellisellä syömisellä. Kuukausi ennen laskettua aikaa, neuvolassa epäiltiin raskausmyrkytys.. Ennen en ole ikinä kuullut koko aiheesta. Se oli reissu sairalaan kokeisiin ja vuode osastolle yöksi.
Pääsin kuitenki seuraavana aamuna pois sieltä. Mutta asia ei helpottunut.
Kävin joka aamu säännöllisesti sairaalassa kokeissa ja käyrille seuravat 2
viikkoa, mut taas jätettiin osastolle. Seuraavana päivänä rv 38+ lääkäri ja kätilö tulivat käymään, ilmoittamaan että turha tässä enää odotella. Arvot menee huonommaksi ja ku viikkoja on jo 38 täynnä, aloitetaan käynistymään! Se oli todella pelottavaa! Olen yksin siellä, lapseni isä on armeijassa, just aloittanut, eikä hänet edes helposti saanut kiinni!
Seuraavana päivänä mua alettiin valmistautumaan synnytys osastolle. Isälle
armeijaan on mahdotonta soittaa, kätilö soitteli vartin välein sinne myös.
Kunnes isovanhemmat hyppäsivät autoon ja lähtivät hakemaan tulevan isän
pois armeijasta. Hän tuli osastolle kun lapsivedet oli jo puhkaistu.
Synnytys edistyi liian hitaasti ja avuksi laitettiin oxitoosi tippa! Hui, kuinka kamalaa se oli! Sain jossain vaiheessa epiduraalin ja ilokaasua. Avautuminen ja ponnistus vaihe kesti yhteensä 13 tuntia. 2 eri ponnistus vaihetta, ensimmäinen kesti tunnin ja sen jälkeen sain kolmannen annoksen epiduraalia, ei se enää tehonnut! Toinen ponnistus vaihe kesti 45 minuuttia ja seki oli ihan tulokseton! Lääkäri tuli ja päätös oli kiireinen sektio.
Tunnin päästä jo pieni ja terve poika oli maailmassa pisteet 10/10!
Kotiutumisen jälkeen isä lähti takas armeijaan ja mä aloin tutustumaan
vauva-arkeen. Helpoa se ei ollut, iso kiitos isovanhemmille! He olivat
Olen 35-vuotias diabeetikko äiti. Sairastuin diabeetekseen 2000, minulla on 1 tyypin diabetes. Vuonna 2010 tulin raskaaksi vihdoinkin 10 vuoden yrittämisen tuloksena. Alku näytti lupaavalta ja kävin kontrollissa 2 viikon välein, kunnes rv 15+3 kaikki romahti. Menin naisten klinikalle lisä tutkimuksiin, koska sikiöillä oli todettu jotakin häiriötä. Siellä sain kuulla että molemmat sikiöt olivat menehtyneet. Se oli meille kummallekkin kauhea shokki ja itkimme vain kokoajan aluksi, muistan aina päivämäärän kun sikiöistä tuli enkeleitä, se oli 5.11.2010. Sikiöillä todettiin ruumiinavauksessa down-syndrooma ja vakava sydänvika.
Vuonna 2013 tulin uudelleen raskaaksi. Alusta alkaen olin taas tiukassa kontrollissa. Kävin neuvolassa ja äitiyspolilla 2 viikon välein. Minulta otettiin heti verikokeet ja suljettiin pois ajatus että tämäkin lapsi olisi sairas. Raskaus eteni omalla painollaan ja insuliinien määrä kasvoi raskauden myötä, kun painoakin tuli lisää. Rakenne ultrassa rv 12 saimme tietää että lapsemme olisi täysin terve. Rv 22 saimme tietää että saisimme pojan ja aloimme hankkia lasten tavaroita ja vaatteita yms.
Yöllä 23.11.2013 minulla meni lapsivesi rv 36+6. Aamulla lähdimme sairaalaan ja terve pikkupoika syntyi maailmaan iltapäivällä. Hän sai syntymäpisteiksi 10/10. Olimme todella onnellisia, koska pitkäaikainen haaveemme toteutui vihdoinkin. Vaikka minulle sanottiin ensimmäisen raskauden jälkeen, että en voi koskaan saada tervettä lasta ja se sattui minuun todella paljon, mutta en lannistunut siitä vaan yritimme kunnes ihana pieni poika syntyi.
Rakkaudesta odotukseen ja lapsiin
