MITÄ MEILLE KUULUU?
Viimeksi oon istahtanut blogin ääreen raapustamaan ajatuksiani noin kohta 4-vuotta sitten, silloin Nelli oli vuoden ikäinen tytöntyllerö, asuttiin rivitalossa maaseudun rauhassa. Nyt kun vertaa tätä hetkeä menneisyyteen niin asiat on kyllä todella paljon muuttunut, näihin vuosiin on mahtunut paljon iloa, surua, surua, ja vielä kerran surua. Paniikkikohtaukset sekä ahdistuneisuus ovat ympäröineet mua, peloista puhumattakaan. On paljon asioita joille en juuri ollenkaan puhu, asioita, jotka on mulle vaikeita ja ylitsepäästämättömiä. Heikko kantamaan kymmenenkiloa lantaa harteilla, kun lanta tippuu huomaakin et tekivät vahvemman. Okei, toi vertaiskuva ei kuullosta ihan siltä mitä just äsken ajattelin mutta ehkä tajusitte pointin.
Haluan eheyttää blogin ja toivon et vanhat lukijani löytävät tänne perille uudestaan ja tietysti uudet ovat tervetulleita. Vaikka mainitsin ylempänä että on asioita joista en puhu, siitä huolimatta haluan ja yritän päästää teidät katsomaan miltä mun kengissä maailman meno näyttää. Lupaan, että pääsette vähän ihon alle mutta siitä syvemmälle en uskalla luvata, aika näyttää.
Viimeksi kirjoitin Isovanhemmat sijaisvanhempina – postauksen. Se ehkä raottaa teille hieman mitä tänäpäivänä meille kuuluu joten en nyt tässä postauksessa enempää avaa tilannetta. Anyway, juuri tällä hetkellä istun ison keittiönpöydän äärellä, kuunnellen kun hiiri juo vettä, ja mahdollinen elämäni rakkaus katsoo telkkaria, viereisestä huoneesta kuuluu pikku likan tuhina. On puolikymmenen illalla, ulkona alkaa hämärtyä ja pihalla on hiljaista. Kotipesäni on siirtynyt Espooseen, uuteen ja tuntemattomaan kaupunkiin, rakkauteni perään.
Tulin tänne kääntämään uuden sivun elämässäni jos tällä tarinalla olisi onnellinen loppu niinkuin prinsessa saduissa. Ikävä kyllä, tälläkin sivulla ollut vastoinkäymisiä mut missä sivussa niitä ei olisi? Ei onneksi niin vaikeita ja ylitsepäästättömiä vastoinkäymisiä kuin ehkä silloin neljä vuotta sitten. Tällä hetkellä en jäänyt mitään kaipaamaan Lohjasta vaikka onkin ”rakas” kotikaupunki, mutta en koe olevani siellä onnellinen, pikemminkin olin ahdistunut. Todella ahdistunut. Espoossa mulla on mahdollisuus parantua ja rakentaa elämäni uudestaan palapelistä. Täällä mä olen onnellinen, täällä on hyvä olla.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin, hyvää yötä.
Veera