KUIN UUDELLEENSYNTYNYT
Aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä, on keskiviikko. Mulla päällä monen päivän vaatteet, tukka rasvainen, tummat silmänaluset, pirilaskuissa kävelin abc ja ihmiset toljottivat mua kuin jotain hirviötä. Hyppäsin auton etupenkille, mun täti tuli hakemaan mut. Kävin hänen luonaan suihkussa ja vaihdoin puhtaat vaatteet päälleni, yritin syödä mutta ei maistunut. En ollut syöny moneen päivään mitään, pienikin leivän murunen sai mut voimaan pahoin.
Kello alkoi lyödä tasan kymmentä, mut kutsutaan nimellä huoneeseen. Sulla on kaksi tuntia aikaa olla Ridasjärven katkolla. Äkkiä pakkaamaan kotiin, tädille luovutin avaimeni jotta pääsee hoitaa hiiret ja puput. Kämppä jäi hirveeseen kuntoon, joka puolella tyhjiä kaljatölkkejä, ”kavereitten” tavarat levällään, väsäreitä pöydällä ja niiden vieressä bongi. Ovet paskana ja laminaattilattia tahrainen sekä kuivunutta eyeliner. Katsoin viimeistä kerran bongia ja kelasin että sitä tulee ikävä. Pelokkaana ja ahdistuneena hyppäsin tädin kyytiin.
Ridiksen katko oli hyvin kotoisan näköinen, istahdin sohvalle kunnes hoitaja kutsui mut toimistoon. Mun tavarat pengottiin ja jopa mun rasva varakoitiin myös puhelimeni, hoitaja luki säännöt ja ilmeni ettei katkolla saa käyttää puhelinta saati tietokonetta. Meillä oli tietty puhelinaika ja puhelut kuunnellaan, ei saanut tekstailla. Ulos ei pääse vain ja ainoastaan silloin kun hoitaja pääsee irtautumaan töistä ja ulkoiluttamaan meitä mutta sekin oli harvinaista. Sääntöjen ja haastattelun jälkeen mut passitettiin suihkuun, kaikki vaatteeni matkalaukussa sekä ylläni olevat laitettiin suoraan pesukoneeseen.
Meillä oli käytössä pieni eristetty terassi, iso korkea valkoinen aitaus josta näkyi raosta just ja just kuusen latva. Terassi oli 4-5 metrin pituinen. Siellä vietettiin paljon aikaa polttaen tupakkaa ja juoden kahvia sekä keskustellen päihdehistoriasta.
Kaksi viikkoa meni hitaasti, kulutin sen omassa huoneessani. Välillä tuijotellen kattoa syyllistäen itseeni ja taistellen paniikkikohtauksista, mutta suurinosa ajasta nukuin ja tietty yritin olla niin paljon muiden kanssa kun vaan pystyin tai jaksoin.
Ruoka ällötti mua. ällötti nähdä se jääkaappi joka pursui ruokaa. Muut katkolaiset ramppasivat tasasin välein jääkaapilla mutta minä tyydyin omenaan, joka ei edes pysynyt mun sisälläni. Eikä mikään ihme, sillä kroppa ei tottunut saamaan ruokaa vaan aivan jotain muuta.
1½ viikkoa kulunut. Oloni on virkeempi, ruoka alkaa maistumaan hieman paremmin, vieroitusoireet miltei selätetty mutta douppia teki mieli, luojan kiitos oli vaan mielihalu. Ei sen vakavampaa.
Katkolaisten kanssa vedettiin yhteen hiileen, tuettiin toisiamme sillä olihan pieneen taloon ängetty addikteja jotka taistelee puhtaudestaan. Loppujen lopuksi ängettiin kaikki pienelle sohvalle katsomaan pakoa, se oli meidän juttu ja no välillä tai itseasiassa paljonkin valiteltiin sitä ettei saada nähdä ulkomaailmaa eikä meillä ole mitään aktiviteettia.
Jos nyt viilaa pilkkua niin olihan meilä xbox, pleikka, läjä elokuvia ja pari peliä.. Nekin pelit tuli pelattua liian monta kertaa. Ei haluttu olla sisällä, haluttiin kaikki päästä ulos kävelemään. Pienen jankkauksen jälkeen meidät vietiin 5 minuutin kävelylenkille valvotusti, sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Se oli jotain aivan parasta.
Veera