Kummia tuntemuksia
Voimamamma iPana-blogissaan aiemmin pohti omaan itseen liittyvää hyväksyntää ja rakkautta. Olen suorastaan hämmästynyt tässä raskauden kolmannen kolmanneksen korvalla siitä, mihin katosivat positiiviset tuntemukset omaa kehoa kohtaan. Tunnen itseni hidastuneeksi, väsyneeksi ja melkein liikuntarajoitteiseksi. Tämän viikon aikana on iskenyt väsy. Olo on sumuinen kesken viikon, iltapäivisin, mutta ottamalla itseä niskasta kiinni pääsee eteenpäin ja pahimman väsymyksen yli. Viikonloppuna on nukuttu hyvin ja muistettu nauttia ne päikkärit.
Ehkä tämä on se vaihe, kun vatsa alkaa oikeesti rajoittaa liikkumista (juoksua, pyöräilyä, jumppaa, kyykkäämistä tai punnertamista) ja tosiaan hengästyn hämmästyttävän paljon portaissa tahi rinteessä. Yritän tosissani totutella kävelyliikuntaan vähitellen, mutta olen ilmeisesti addiktoinut itseni hiki pintaan -liikunnalla, joten jään kävelylenkin jälkeen kaipaamaan sitä hikiliikunnan aiheuttamaa endorfiinihuppelia.
En ole paisunut pahannäköiseksi tai muuttunut keilanmalliseksi. En ole turvoksissa tai tunne oloani pöhöttyneeksi, mutta jotenkin tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä ja halua piilotella nykyistä olomuotoani. Enkä voi kieltää pahaa mieltä näistä tuntemuksista.
En ole masentunut enkä stressaantunut, koska mikäään ei voisi olla paremmin elämässäni juuri nyt. En edes koe syysväsymystä, jota joinakin vuosina on ilmennyt. Toivon vain, että tämä ei tästä ainakaan pahene.
Luin jostain iltalehdestä, kuinka laulaja Suvi Teräsniska hehkuu raskauden onnea. Hän toki taitaa olla raskaudessaan pitemmällä kuin minä. Haluaisin itsekin tuntea ylpeyttä ja iloa kaikesta tästä, mitä raskauteen liittyy. Mutta näin elämä taas yllättää kummilla tuntemuksilla.