Miltä tuntuu, kun peilistä katsoo tuntematon ihminen

Haluan kertoa vähän omia ajatuksiani siitä, kuka katsoo peilistä takaisin.

Vaikka tämänhetkinen elämäni on suurimmalta osin töissä käymistä sen äitiysloman sijaan, haluan liikkua mahdollisimman paljon. Olen ollut aina kauhean kriittinen itseäni kohtaan. Pienenä kun olin aina se muita isompi kaveri. Amikseen mennessäni huomasin kuinka hauskaa liikunta on. Olin aiemminkin liikkunut paljon, mutta kaikkiin lajeihin kuului aina kisaaminen. Minulta ei ole koskaan löytynyt yhtään kilpailuhenkeä, ei sitten yhtään! Miksi pitää ihmiset laittaa johonkin järjestykseen sitä mukaan mitä osaa? En ole sitä ikinä tajunnut. Aloin käymään yksin lenkillä ja salilla. Siinä ei tarvitse kisata kenenkään kanssa ja saa välillä olla ihan yksikseenkin. Pienen ajan jälkeen siitä tuli tapa joka jatkuu tietty edelleen.

Kun tulin raskaaksi, aloin pelkäämään sitä hirveää lihomista. Kun vauvamaha alkoi kasvaa, pelko ja itseinho vain kasvoi. Raskausmaha oli ihaninta, mitä ihmisellä voi olla ja nautin siitä todella paljon, mutta kun neuvolassa oli pakko käydä vaa’alla, niin inhosin itseäni aina enemmän ja enemmän. En osannut ajatella sitä, että vauva kasvaa ja siksi painoa tulee lisää, ajattelin vain lihoneeni (taas!). Koko raskausaikana kiloja minulle kertyi 15. Aivan normaali määrä siis, mutta minulle se oli aivan liikaa. Olin kaikkien mielestä hoikka odottaja, eikä minulle ollut tullut yhtään ylimääräisiä kiloja. Itsehän en tuota huuhaata uskonut.

Kun Jooa oli syntynyt, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Osin myös siksi, etten pystynyt pitämään häntä hengissä kohdussani, mutta myös siksi, että vaaka näytti 69 kiloa kun synnytyksestä oli kulunut viikko. Minä tosiaan surin Jooan menetyksen lisäksi omaa kroppaani, miten olinkaan päästänyt itseni siihen kuntoon. Halusin heti alkaa käymään lenkillä ja liikkumaan aktiivisesti niin kuin ennenkin, mutta ei se ollut ihan niin yksinkertaista. Olin kuitenkin juuri synnyttänyt yli kolme kiloisen vauvan, siitä ei ihan kahdessa päivässä toivutakaan.

Pikkuhiljaa pystyn käymään pienillä lenkeillä ja harjoittamaan pientä lihaskuntoa. Muutaman kuukauden jälkeen vaaka näytti 62 kiloa ja ajattelin sen olevan ihan hyvä lukema. Mutta kun katsoin itseäni peilistä, itseinho palasi takaisin. Näytin aivan samalta kun sairaalasta päästyäni. Jatkoin kokoajan enemmän lenkkeilyä ja jumppaamista ja viimeisimmän vaa’alla käynnin jälkeen meinasin hyppiä riemusta. Vaaka näytti 58 kiloa ja peilistä katsoi hieman erinäköinen ihminen. Sellainen ihminen joka hymyilee pukiessaan vanhoja farkkuja jalkaan.

Nyt kun on kevät ja luonto heräilee talviunestaan, olen innostunut käymään lenkillä entistä enemmän. Elämä ehkä hieman hymyilee tännekin päin, vaikka koko alkuvuosi onkin ollut todella raskas.

Haluan myös näyttää miltä tämä ihminen näyttää nyt katsoessaan peiliin. Harmittelen sitä, miksen kuvannut aivan alusta saakka sitä muutosta, mutta onhan tässä edes jotain.

Kun peilistä katsoo tämän näköinen ihminen, pystyy hieman hymyilemään.

Kun peilistä katsoo tämän näköinen ihminen, pystyy hieman hymyilemään.

 

Paljon on vielä tekemistä, mutta paljon on myös jo tehty.

Paljon on vielä tekemistä, mutta paljon on myös jo tehty.

 

11149489_839239612796735_1658295611795376031_n

Kuvat ovat todella huonolaatuisia kännykän kameran ansioista..

Mukavaa kevättä kaikille! Muistakaa nauttia kauniista luonnosta ja tietty toisistanne!

– Katariina-