Ei se ollutkaan niin helppoa
Kun mieli järkkyy niin pahasti, ettei sille voi tehdä mitään. Niin mitä silloin täytyisi tehdä?
Mikään ei anna ennakkoaavistusta tästä kamalasta päivästä, ei edes harjoitussupistukset edellisenä päivänä. Aamu alkaa suht tavallisesti, mutta muuttuu yllättävän pian itkun täyttämäksi. Itkemisen syykin taitaa olla vaan väsymys ja stressi. Sitten se muuttuu vihaksi ja peloksi, ehkä myös vähän epätoivoiseksi. Oven toiselta puolelta kuuluu vauvan jokeltelua, ihmisten keskustelua ja naurua. Jotain sellaista, mitä en haluaisi kuulla. Haluaisin olla vain hiljaisuudessa. Haluaisin ottaa vähän aikalisää, kaikesta. Ehkä eniten niistä aina tukevista sukulaisista. Sukuhan on pahin, eikö? Koskaan kukaan ei ole laittanut minua puoli väkisin ensiapuun vain sen takia, etten lopeta itkemistä. No, tälläkertaa laittoi.
-Ei tästä tule yhtään mitään. Ei sitä vauvaa elävänä meille tule, ihan turhaan me niitä pieniä vaatteita hypistellään. En jaksa uskoa enää, että kaikki menisi hyvin. Mä oon ihan loppu.
Se päivä oli isänpäivä, Jooan isän ensimmäinen isänpäivä ja mitä minä teen? Vollotan yksin tyhjässä huoneessa ja häädän auttavat ihmiset läheltäni, mukaan lukien hänet. Itkusta ei tule loppua. En ole koskaan itkenyt niin paljon, kuin silloin..En koskaan.
Tänään on ollut vähän parempi päivä, ei yhtään kyyneliä, ei surullisia ajatuksia. Niin kuin ei eilenkään. Paniikkikäynti neuvolaan onnistuu tekstiviestillä ja psykologinen sairaanhoitaja ottaa vastaan kiireellisellä lähetteellä. Neuvolakäynnit tihennetään kahteen viikkoon, sen kuukauden sijasta ja psyk. sairaanhoitajalle menen ensiviikolla uudestaan.
Nyt pystyn ehkä hieman hengähtämään. Vauva kasvaa ja liikkuu aktiivisesti. Psykologiselta sairaanhoitajalta saan paljon hyviä ehdotuksia ja neuvoja siihen, miten jaksaisin kevääseen asti.
Ensimmäinen asia on laittaa koulunkäynti jäihin. Tänä vuonna on tapahtunut niin paljon asioita, että jostain on pakko karsia. Olen siitä aivan samaa mieltä. Seuraavaksi suunnitellaan viikonlopuille ohjelmaa, jotain semmoista mukavaa. Kuitenkin niin, etten joudu olemaan kotona yksin. Kolmas asia on ne sukulaiset. Se lähisuku. Meidän tai siis minun on tehtävä ”säännöt/rajat” siihen, mitä asioita pystyn suodattamaan ja mistä pystyn oikeasti keskustelemaan. Tälläkertaa mennään ihan juuri niin kuin minä sanon ja millainen kapasiteetti asioille päästäni löytyy. Kerrankin minun pitäisi olla se, joka päättää yksin nämä asiat. Kenenkään muun mielipide ei saa vaikuttaa siihen. Jos tämä todella onnistuu, voin olla lähes varma, että viikonlopun tapahtumat eivät enää toistu. Jos ei onnistu, sitten en enää tiedä mitä teen seuraavaksi.
Nyt mennään kuitenkin näillä ohjeilla ja yritetään vähän hengähtää ja olla stressaamatta.. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu ja ehkä Vaapukka syntyykin meille elävänä. Koskaan ei voi tietää, mutta toisinaan on vaan pakko uskoa siihen.
– Katariina
Mar 10, 2015 @ 23:33:39
Sun hyvinvointi on ensisijalla ! Jos sukulaiset ahdistaa (mitä ne yleensä tuppaa liian usein tekemään) sanoo vaan että ei nyt. Joskus ei kyl kaikki sitä tajua mutta sun ei saa stressata liikaa. Mä toivon teille hyvää ja turvallista odotusaikaa!♡
Vaikka se onkin vaikeeta niin mitä enemmän yrittää olla miettimättä niitä pelottavia asioista sitä paremmin se omakin mieli jaksaa !! ♡
Mar 10, 2015 @ 23:35:59
Te ootte kokenu niin paljon kaikkee pienellä aikaa..:/ ymmärrän, että todella vaikea ees yrittää olla stressaamatta.. muistan itse raskausajalta että jos joku harmitti, niin se todellaki HARMITTI.. sulla varmasti vielä tuplaten, kun rankka vuosi takana:( silti toivotan jaksamista ja tsemppejä! Puhu tunteistas, ja vaikka et puhuis, niin oo lähimmäistes kanssa vaikka ihan hiljaa, kunhan et jää yksin tunteides kanssa..:) välillä hyvä tietty kasata itteensä yksinkin, mutta kokonaan ei saa yksin jäädä murehtiin ja miettiin ♡
Mar 10, 2015 @ 23:59:57
En tiedä mitä sanoisin, mutta tekee mieli kirjoittaa jotakin, kosketti taas niin paljon nuo tapahtumat. Tuntuu niin tökeröltä sanoa, että minä niin tiedän mitä käyt läpi, enhän minä oikeasti tiedä, ei kukaan tiedä, ollaan kaikki erilaisia. Voin vain kuvitella, kuulostaa niin kovin tutulta kaikki. Mutta kaikki voi mennä hyvin! Täällä on yksi elävä todiste siitä. Uudestaan ei tosin tee mieli lähteä kokeilemaan, että kuinka käy.. Raskaus aika oli suoranainen helvetti, kun ei voinut luottaa, eikä uskoa, ei oikein osannut toivoakaan, valtava pelko ja epätoivo oli koko ajan läsnä, koko ajan valmistautui pahimpaan. Harjoitus supistukset alkoi täälläkin tosi aikaisin ja niitä sitten riittikin loppuun saakka. Kuulostaa hyvältä tuo, että nyt mennään täysin sun tahdissa, niin sen pitää nyt ollakkin! Paljon voimia ja enkeleitä matkalle mukaan!
Mar 11, 2015 @ 00:35:15
Tiedän niin mitä käytte lävitse. Meilläkin on yksi pieni enkelipoika. Itse olin juuri 18 täyttänyt ja se kun kaksi päivää ennen laskettua aikaa todettiin että vauva oli menehtynyt romautti koko maailman. Tasan vuoden päästä pojan syntymästä rupesin odottamaan toista poikaa ja koko raskaus aika oli täynnä pelkoa ja surua. En edes uskaltanut ostaa niitä pieniä vaatteita tai edes hypistellä koska olin varma ettei meille koskaan syntyisi elävää lasta. Nyt olen neljän alle 6-vuotiaan lapsen äiti ja viides lapsemme suojelee näitä pieniä sisaruksiaan täällä maan päällä. Toivon koko sydämestäni että teillä menee kaikki hyvin <3 Paljon jaksamisia ja tsemppiä raskaus ajalle.
Mar 11, 2015 @ 11:07:25
Teidän tarkalleen nuo tunteet jotka vellovat ja pöyrivät oravan ympyrää sinun sisälläsi. Olen itse kokenut samat tunteet silloin nuoruudessa kun odotin ensimmäistä lastani joka syntyi aivan liian kesken jo alkuvaiheessa. Ensimmäinen poikani syntyi lopulta mutta pitkien vaikeuksien ja tunnemullerryksien jälkeen isänpäivänä 12.11.1972. Nyt nuorimmaisen poikani vaimo Norjassa odottaa ensimmäistä lasta ,raskaus on alkuvaiheessa ja erittäin vaikeaa. Samallaisia mielialanpurkauksia on hänelläkin raivo , epätoivo , masennus, toivottumuus ja itkuisuus kalvaa hänen sisimmässään. Poikani turvautuu minuun soittaa tämän tästä ja kysyy omalta äidiltään neuvoa että miten hän voi auttaa vaimoaan noissa tunnetiloissa. Sanon vain pojalleni että ole lähellä kuuntele ja tue se on teidän yhteinen projekti ja vaatii voimia sinultakin – täytyy ennen kaikkea jaksaa olla hiljaakin mutta kuitenkin läsnä. Minulla nuoruudessani oli tukena paras lapsuuden ystävä sillä hän odotti myös lasta, ollaan vieläkin läheisiä toisillemme. Rukoilen joka ilta enkeleiden suojelusta ja voimia poikani perheelle . Vaikka en tunne teitä , olette vieraita minulle mutta silti yhtä lailla rukoilen myös enkeleiden suojelusta ja voimia teille! Teidän lämpöisessä ja rakastavassa perheessä on paras paikka lapsen olla ja kyllä Jumala sen tietää – teille syntyy suloinen lapsi!