Surun pahin aika
Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta Jooan kuolemasta. Nyt on lokakuu, puiden lehdet ovat kauniin oranssit ja aamuisin herätessä on pimeää. Kohta sataa ensilumi ja on joulu. Muutamissa kaupoissa soi jo joululaulut ja hyllyt täyttyvät joulukoristeista. Sitten vaihtuu vuosi ja tulee tammikuun 5. päivä. Silloin olen kävellyt koko ensimmäisen vuoden läpi, omilla jaloillani talsinut läpi ihan jokaisen päivän, hajoamatta. Silloin olen selvinnyt siitä pahimmasta vuodesta.
Nyt eletään kuitenkin vielä tätä pahinta vuotta. Tämä aina niin ihana syksy on muuttunut kamalaksi. Olen saanut taas seurakseni sen ihanan kamalan tuskan ja ne päivittäiset itkukohtaukset, jotka seurasivat minua alkukesään saakka, kunnes helpottivat. Sitten oli ”pakko saada vauva nyt heti”- ahdistus..mutta sitä ei ole enää.
Omaan niin hirveän ison vauva -ja raskausahdistuksen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän sitä. En osaa onnitella uutisia kuullessani ja parhaani mukaan yritän näitä uutisia vältellä. Tämän takia olenkin saanut muutamia ”vihamiehiä” lähipiiriini. Olen itsekäs, olen niin itsekäs. – Näin ainakin muut sanovat minun olevan ja alan uskoa siihen itsekin. Muiden onni ei ole minulta pois, mutta en vain halua tietää kuinka ihanan onnellisia ihmiset ovat. Minä en ole onnellinen. Mutta onko sillä väliä, kun muut kerran ovat onnellisia?
Suren niin kamalasti sitä pientä poikaa, joka olisi nyt 8 kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Hän saattaisi alkaa kohta konttaamaan ja ehkä jopa ottamaan ensiaskelia. Voisin pukea hänelle Muumi-kumisaappaat ja sadetakin, olisin oikeasti onnellinen. Olen miettinyt mitkä asiat voisivat korvata tämän pienen pojan, jonka niin aikaisin menetin. Olen jopa yrittänyt tehdä kaikenmaailman hömpänpömppä-juttuja korvatakseni tämän menetyksen. Mutta ei mikään, eikä kukaan voi koskaan täyttää sitä suurinta aukkoa sydämestäni. En ole koskaan enää kokonainen, en koskaan.
Elämässä tapahtuu kokoajan kaikenlaista, kaikkien elämässä tapahtuu. Joka päivä joku menettää lapsensa ja aloittaa tämän loputtoman suon tarpomisen. Jossain vaiheessa tulee toivo ja usko paremmasta huomisesta ja sitten pudotaan takaisin sinne pohjalle, ollaan taas lähtöruudussa, niinkuin minä olen nyt. Huomenna on ehkä hieman parempi päivä, ehkä ei. Suru helpottaa ja sen kanssa oppii elämään, mutta se vaatii tahdonvoimaa.
Elämässä tapahtuu myös positiivisia asioita. Meillä on tiedossa muutto toiseen kaupunkiin ja sitä kautta haluaisin päästä aloittamaan alusta. Ehkä se tosiaan auttaa tähän pahaan oloon ja tuskaan, näin haluan ainakin uskoa. Toisinaan on vain hyvä vaihtaa maisemaa ja koittaa hengähtää, ottaa aikalisää, sillä sitä tässä tarvitaan.
Kaksin aina kaunihimpi,kolmisin vieläkin parempi. Mutta mitäs sitten kun meitä on neljä?
– Katariina
veera
Lok 02, 2015 @ 18:55:11
Et todellakaan ole itsekäs. Olet äiti, joka on menettänyt lapsensa ja sitä tuskaa eivät nämä äidit ymmärrä. Voimia <3
Sari Kykkänen
Lok 02, 2015 @ 22:41:42
Et ole itsekäs tai sitten olen minäkin. En myöskään kestä toisten onnea ja iloa vauvoistaan. Olet hienosti käsitellyt suruasi, Jatka samalla tavalla tunteet tulevat aaltoina välillä on iloa ja välillä surua.
Ideh
Lok 07, 2015 @ 21:28:00
Voimia hurjasti! Et ole itsekäs. Tunteesi kuulosti niin tutuille. Ei lapsen kuoleman kohdannut tarvitse hyppiä ilosta muiden raskaus/vauva uutisista, ei todellakaan. Sinä tunnet juuri niin kuin tunnet ja se on oikein. Toivon kovasti, että saat sen onnen tunteen joku päivä. Tiedä tarkalleen mitä on elää kun elämä tuntuu olevan yhtä tuskaa ja onnea ei ole. Jos sinusta tuntuu, että haluat vaikka vaihtaa ajatuksia voi mulle laittaa sähköpostia koska vain!
Ideh
Lok 07, 2015 @ 21:29:14
Ideh(at)hotmail.fi
Sumppu
Lok 13, 2015 @ 14:25:00
Oon tätä blogia sivusilmällä lukenu ja menee niin tunteisiin ja jotenki niin liikuttavaa näitä lukea, koska meidän kaksospojat syntyivät tänä vuonna juuri 5. tammikuuta. Eli en voi tuskaasi sanoa ymmärtäväni, mutta voin vaan kuvitella mitä tunnet. Jaksamisia!
Mumma
Mar 10, 2015 @ 16:09:34
Menetin tyttövauvan, esikoisemme, 45 vuotta sitten. Hän oli sairas ja eli 54 tuntia. Hoitohenkilökunnalta ei juuri riittänyt empatiaa, omat ja puolison vanhemmat ja sisarukset asuivat toisella puolen Suomea. Ei ollut kännyköitä, ei edes lankapuhelinta, ei nettiä eikä whatsappia! Kun mies lähti töihin, istuin pöydän ääreen ja itkin, itkin ja huusin tuskaa. Itkin päivät yksinäni. Kevät meni siinä pöydän ääressä. Sukulais- ja tuttavapiirissä odotettiin ja synnytettiin vauvoja, mutta en kestänyt nähdä niitä. En kestänyt nähdä yhtäkään raskaana olevaa naista, en onnellisia perheitä. Lohtua ei tuonut neuvot: tehkää uusi! Ei menetetty lapsi ole esine, jonka uusi korvaa. 1,4 vuoden kuluttua synnytin terveen pojan, ihmeeni. En lakannut katsomasta häntä, silittämästä pientä mustatukkaista päätä. Siitä 2,4 vuoden päästä synnytin kaksoset ja sitten vielä myöhemmin ”iltatähden”. Kukaan ei ole vienyt enkelityttöni paikkaa, vaan jokaisella on tasan tarkkaan oma paikka äidin sydämessä. Toivon sydämestäni onnea ja voimia odotukseenne. Ehkä näillä menetyksillä on merkityksensä kasvamisessamme ihmisinä, vaikka suuren menetyksen hetkellä ei jaksa nähdä muuta kuin mustaa.
enkelipoika
Mar 10, 2015 @ 22:27:40
Kiitos <3
miccc
Huh 17, 2016 @ 00:40:54
Meillä kaik piti olla ok, raskausviikolla 28. Sydänäänet ja keuhkot ultrattiin ok. Viikko ja lapsivesi meni. Vaimo ambulanssilla sairaalaan ja itse perässä. Laps syntyi ja eli vain 20 min ensiavussa. Saimme syliin kuoleen lapsen joka sai hätäkasteen…ilon kevät muuttui, tuskaksi. Yli kaksi kuukautta eikä tahdo uskoa tapahtunutta todeksi. Siunaukset ja tuhkaukset ja hautausjärjestelyt ei ole sitä, mitä tästä keväästä piti tulla. Olin niin valmiina pesuihin ja vaipanvaihtoihin. Haleihin ja leikittelyihin, vauvajumppaa. Isiltä vietiin vauva pois…ei ole häntä enää…hirvittävä tuska ja ikävä, lopun ikää…..
Anita
Huh 18, 2016 @ 11:00:59
Kyyneleet nousivat silmiini lukiessa elämästä, joka kesti vain hetken. Voiko olla suurempaa surua, kuin oman lapsen menetys. Silloin kun on surun aika, ei lohduta, vaikka joku sanoisi;” kyllä te vielä saatte toisen lapsen”. Surussa auttaa vain aika. Vaalikaa lapsenne muistoa ja eläkää aikoja jolloin olitte onnellisia, näin kunnioitatte rakastanne. Luonto herää eloon ja alkaa uuden kasvun aika. Rakkaista luopumisen jälkeen meissä ihmisissäkin tapahtuu henkistä kasvua, joka valmistaa uuteen jaksoon elämässämme. Kaikki taimet eivät jaksa kasvaa täyteen mittaan, mutta heidänkin pienellä elämällään oli tarkoitus Jumalan suunnitelmassa. Siunausta ja enkeleiden voimaannuttavaa läsnäoloa.