Surun pahin aika

Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta Jooan kuolemasta. Nyt on lokakuu, puiden lehdet ovat kauniin oranssit ja aamuisin herätessä on pimeää. Kohta sataa ensilumi ja on joulu. Muutamissa kaupoissa soi jo joululaulut ja hyllyt täyttyvät joulukoristeista. Sitten vaihtuu vuosi ja tulee tammikuun 5. päivä. Silloin olen kävellyt koko ensimmäisen vuoden läpi, omilla jaloillani talsinut läpi ihan jokaisen päivän, hajoamatta. Silloin olen selvinnyt siitä pahimmasta vuodesta.

Nyt eletään kuitenkin vielä tätä pahinta vuotta. Tämä aina niin ihana syksy on muuttunut kamalaksi. Olen saanut taas seurakseni sen ihanan kamalan tuskan ja ne päivittäiset itkukohtaukset, jotka seurasivat minua alkukesään saakka, kunnes helpottivat. Sitten oli ”pakko saada vauva nyt heti”- ahdistus..mutta sitä ei ole enää.

Omaan niin hirveän ison vauva -ja raskausahdistuksen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän sitä. En osaa onnitella uutisia kuullessani ja parhaani mukaan yritän näitä uutisia vältellä. Tämän takia olenkin saanut muutamia ”vihamiehiä” lähipiiriini. Olen itsekäs, olen niin itsekäs. – Näin ainakin muut sanovat minun olevan ja alan uskoa siihen itsekin. Muiden onni ei ole minulta pois, mutta en vain halua tietää kuinka ihanan onnellisia ihmiset ovat. Minä en ole onnellinen. Mutta onko sillä väliä, kun muut kerran ovat onnellisia?

Suren niin kamalasti sitä pientä poikaa, joka olisi nyt 8 kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Hän saattaisi alkaa kohta konttaamaan ja ehkä jopa ottamaan ensiaskelia. Voisin pukea hänelle Muumi-kumisaappaat ja sadetakin, olisin oikeasti onnellinen. Olen miettinyt mitkä asiat voisivat korvata tämän pienen pojan, jonka niin aikaisin menetin. Olen jopa yrittänyt tehdä kaikenmaailman hömpänpömppä-juttuja korvatakseni tämän menetyksen. Mutta ei mikään, eikä kukaan voi koskaan täyttää sitä suurinta aukkoa sydämestäni. En ole koskaan enää kokonainen, en koskaan.

Elämässä tapahtuu kokoajan kaikenlaista, kaikkien elämässä tapahtuu. Joka päivä joku menettää lapsensa ja aloittaa tämän loputtoman suon tarpomisen. Jossain vaiheessa tulee toivo ja usko paremmasta huomisesta ja sitten pudotaan takaisin sinne pohjalle, ollaan taas lähtöruudussa, niinkuin minä olen nyt. Huomenna on ehkä hieman parempi päivä, ehkä ei. Suru helpottaa ja sen kanssa oppii elämään, mutta se vaatii tahdonvoimaa.

Elämässä tapahtuu myös positiivisia asioita. Meillä on tiedossa muutto toiseen kaupunkiin ja sitä kautta haluaisin päästä aloittamaan alusta. Ehkä se tosiaan auttaa tähän pahaan oloon ja tuskaan, näin haluan ainakin uskoa. Toisinaan on vain hyvä vaihtaa maisemaa ja koittaa hengähtää, ottaa aikalisää, sillä sitä tässä tarvitaan.

Kaksin aina kaunihimpi,kolmisin vieläkin parempi. Mutta mitäs sitten kun meitä on neljä?

– Katariina