LAAVULLE
Pakko myöntää, että blogi on ollut todella hiljainen mutta on tapahtunut viime aikoina vaikka mitä ja nyt alkaa näyttämään vihreetä valoa. Yritän tässä piakkoin tehdä kuulumis postaus koska se kuuluu mun vakituis postauksiin ainakin se kerran kuukaudessa, on siis paljon hyvää kerrottavana teille! Mutta nyt uppoudutaan meidän laavu retkeilyyn.
Nelli lähti pikkuserkkuille leikkimään, me hoideltiin asioita ja sen jälkeen lähdettiin Lohjan liessaareen kävelemään luontopolkua jonka varrella on laavu, siitä on aikaa kun oon siellä viimeksi käynyt. Pari kertaa matkan aikana ehdin pelätä, että ollaan eksysissä ja tosiaan jouduttiin käyttämään karttaa joka loppujen lopuksi näytti siltä että ihan oikealla polulla ollaan mutta sattumoisin valittiin se pisin polku laavulle.
Luontopolku tuntui siltä ettei se ikinä lopu, ei ollut opasteita reitillä ja muutama mökkikin oli polun varrella. Mietittiin että olisi kauheaa kävelä tää reitti yksin ja että kohta ollaan varmaan Ruotsin puolella. Kun käveltiin niin edessämme makasi rantakäärme, niitä en oikeesti pelkää kun porukoilla on ollut sellainen ihan sisällä asti mutta nyt kun sen kohtasin niin en katsonut tarkemmin mikä käärme se oli, huomasin vaan että käärme on edessäni ja tottakai minä maalaistyttönä kiljahdin ja hyppäsin miehen kaulaan. Siinä se rantakäärme luikerteli takasin piiloon ja mies vaan voivoitteli että jos olisit pysynyt hiljaa niin oisit saanut mahtavan kuvan siitä. Niinpä, kyllä vähän jälkikäteen harmitti.
Joka tapauksessa meitä odotti todella jyrkkä alamäki ja mäen alla näkyi laavu, vihdoin ja viimein. Mies alkoi tekemään miehen työtä samantien, eli sytyttää nuotio ja mä istahdin penkille haistaakseni metsän tuoksua ja kuunnellessani järven kohinaa. Kunnes kuulen miehen kirosanat, perkelevittusaatana tää ei syty. Jep, se siitä. Oli vähän kosteat puut niin ei saatu sitä syttymään, kassissa odottaa makkaraa ja vaahtokarkkeja. Loppujen lopuksi löydettiin laavun alta kuivia puita ja sanomalehtejä, jes! Eikun vaan rillaamaan.
Masut täynnä, akkukin loppui molemmilta juuri sopivasti. Ei muuten, mutta sovittiin tietty aika milloin ollaan kotona vastaanottamassa Nelliä, onneks ehdittiin kotiin ajoissa. Itseasiassa olisi tehnyt mieli jäädä tonne yöks, en tiedä ihanampaa paikkaa kuin tämän. Tulee niin rauhallinen ja rento fiilis, ai että! Lähtiessämme miehen oli pakko heittäytyä teinipojaks ja raapustaa meidän nimi kirjaimet sydämen keran laavuun, noh nyt se siellä sitten koristaa.
Tähän on hyvä lopettaa.
– Veera