VIEROITUSOIREET

Mulla on katkon vaatteet päällä, sisäkenkinä käytän crocseja. Makaan sängyssä, oon hiestä märkänä ja tunnen kuinka oksennus meinaa tulla. Yritän pitää sitä sisälläni sillä en halua oksentaa, kunnes se alkaa tulla voimalla ulos joten pakko juosta vessaan. Ruoka ei maistu, en muista milloin viimeksi oon syönyt kunnollisen aterian. Haluan vain nukkua, nukkua ja nukkua sillä en muista milloin viimeksi olisin nukkunut hyvät ja riittävät yöunet.

Oon aivan jäässä vaikka mulla on paksu peitto päälläni, ihan tärisen kylmyydestä. Yhtäkkiä mulla on kuuma, niin kuuma että otan peiton pois päältäni, vähennän vaatteitani ja laitan ikkunan auki. Tää lämpötila on aaltoilevaa, ei tiedä mitä olisi päällä ja miten päin olisi että olisi sopivan lämmin.

Vieroitusoireissa kamppailen ehdin kuitenkin ajatella paljon, ajattelen mun käyttöaikaa. Vaikka käytin ”vain” puoli vuotta niin siinä ajassa ehti tarpeeks koukuttamaan mut ja ennenkaikkea tuhoamaan mun elämän. Syyllistän itseeni, haukun itseäni, alan vihata itseäni. Ajatukset menee niin äärirajoille, että vieroitusoireiden kaveriksi tulee pieniä paniikkikohtauksia. Tärisen ja tunnen kuinka en saa vedettyä enää henkeä, rauhoittelen itseäni ja sain kohtauksen aisoihin. Voimani ei riitä tähän kaikkeen.

Hoitajat käyvät säännöllisesti huoneessani ja kyselemässä kuinka voin, en jaksa vastata joten esitän nukkuvaa. Haluan olla yksin, yksin ajatusteni kanssa ja saada lopettamaan kroppaa huutamaan kamaa. Tunnen itseni masentuneeksi, hylätyksi, maailman paskemmaks äidiksi. Jatkan itse syyttämistä, syytän itseeni että on mun vika kun tähän ajauduin vaikka oikeesti mun elämä oli täyttä helvettiä jo ennen huumeita eikä se ollut mun syytä. Päihdeongelma vaan kruunasi kaiken.

Veera

PAKOTIE

Pari viikkoa sitten Nelli muutti isovanhemmilleen. Olin luovuttanut riitelyssä ja annoin tytön mennä, hoin itselleni että tämä on paras ratkaisu mulle sekä Nellille ja ehkä vanhempani on oikeessa jaksamiseni suhteen. Olin todella haavoittuvainen ihan kaikesta, en siis pelkän Nellin suhteen, mun sydän oli rikottu sirpaleiksi enkä saanut sitä kasattua uudelleen. Uudessa asunnossani istuin mun lempisohvalla katsoen ulos leikkiviä lapsia, kyyneleet vierähti pitkin poskea. Ei kavereita, vain ja ainoastaan mun paraskaveri, hän on aina ollut mun tukena jo kuuden vuoden ajan. Nyt tarvitsin parastakaveriani ja kaljalaatikon, kilautin hälle ja hän toi mukanaan laatikon.

Musat täysille, tölkit auki sekä nostomalja vahvoille ja yksinäisille naisille. Tuntui hyvältä kaataa huolet ja paska olo kurkusta alas, laatikon pohja alkoi aika nopeesti näkymään ja tarvittiin lisää juotavaa, parastahan se olisi jos kirkasta löytyis niin ja kun sinkkuja oltiin niin jätkät kruunaisi illamme. Yhtäkkiä muistin mun 4-5 vuoden takaisen kesäheilän, siniset silmät ja ruskea tukka jäänyt mun mieleeni. Etsin hänet facebookista ja niinpä raapustin viestiä kyseiselle jätkälle, ei mennyt kuin tunti niin oli oveni takana kaverinsa kanssa sekä viinaa.

Siinä vaiheessa mä ja paraskaverini oltiin sen verran hyvässä humalassa ettei välttämättä herätyskellot soinut ehkä just silloin kun olisi pitänyt. Tiesin mun kesäheilan taustat ja hän myös tiesi mitä mieltä oon sen taustoista, oon ehdottomasti sitä vastaan. Kuitenkin hetken juteltuamme ja juotuamme hän kaivoi taskustaan pienen minicrip pussin, jossa oli seitsemän vaaleanpunaista nappia josta hän tarjosi mulle ja parhaalle kaverilleni. Mietiskelin samaan aikaan kun tää kesäheila ylisti millaista oloa tää nappi tuo ja samalla unohdat murheet. Yks pieni nappi laitettiin puoliksi. Me neljä istutaan rivissä lempparisohvallani, vaaleanpunaiset napit koristaa kämmentämme, katsotaan toisiamme ja laitetaan samaan aikaan suuhun. Kuuden tunnin päästä otettiin toiset puolikkaat, myös polteltiin jointtia. Selvään elämään ei ollut puoleen vuoteen paluuta, jäin kerralla ekstaasiin koukkuun.

Seuraavana päivänä olin todella väsynyt, epätodellinen sekä entistä paskempi olo. Kaikenlisäksi omatunto kolkutti mitä on tullut otettua. Halusin unohtaa virheeni, halusin taas nostattaa itselleni hyvä olon eikä siihen auttanut mikään muu kuin pinkit napit ja jälleen kilautin kesäheilalle. Se muuttui miltei jokapäiväseks ja ympärilläni istui päihtyneitä ihmisiä jossa bongi kiersi rinkiä, musiikki pauhas ja kaikilla oli superhauskaa.

Sunnuntait. Ne oli edelleen sellaisia päiviä jolloin olin selvinpäin, ne olivat ainoita päiviä kun tunsin että oon vahvalla ilman mitään kemikaalista apukeinoja. Sillä, mun rakas tyttäreni tuli yöksi. Kelatkaa, miten niin pieni ihminen saa sut kertaheitolla voimaan paljon paremmin kun on ollut monta päivää todella paska olo? Miten niin pieni ihminen saa sun himot häviämään päihteistä? Tyttäreni on mulle parasta huumetta, aina odotin sunnuntaita koska tiesin että saan hänet sulkea taas syliini. Maanantaisin vein Nellin pph, sen jälkeen ahdistus valtasi ja silloin tiesin että se on hyvästi selväpäivä.

Ennen vappua vanhempani saivat kuulla mun päihdeongelmasta, he eivät uskoneet että olin selvinpäin sunnuntaisin vaikka kuinka yritin vakuuttaa ja selittää. Eihän kukaan voi uskoa narkkarin selityksiä, he halusivat pelata varmuudella ja sanoivat ettei Nelli tule mulle enkä myöskään nää häntä ellen todista olevani selvinpäin. En suostunut käymään seuloissa todistaakseni, mä romahdin ja siinä vaiheessa mulle oli yks ja sama. Huumeet turruttivat tunteeni, loppujen lopuks en tuntenut enää itseäni. Olin jokin muu ihminen. 

Pimeä mutta lämmin asunto, ikkunasta valaisi tähdet. Menin keittiöön, katsoin itseäni peilistä ja pikkuhiljaa kyykistyin lattialle, lopuksi tömähdin lattialle. Menin sikiöasentoon. Kunnes nostin katseeni kohti peiliä ja kysyin itseltäni kuka oikein olen, mitä mä olen mennyt tekemään ja miks oon tässä tilanteessa? Hoin itselleni etten kuulu tähän julmaan ja paskaan maailmaan, haluan pois tästä. En tiedä miten sillä olin kuin sokea pimeässä ja sokkeloisessa tunnelissa. Mä en löytänyt tunnelin päästä valoa, eikä voimani riittänyt löytämään sitä yksin. Kaiken hyvän menettänyt ja kaiken paskan saanut tilalle. 

Veera

 

KUIN UUDELLEENSYNTYNYT

Aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä, on keskiviikko. Mulla päällä monen päivän vaatteet, tukka rasvainen, tummat silmänaluset, pirilaskuissa kävelin abc ja ihmiset toljottivat mua kuin jotain hirviötä. Hyppäsin auton etupenkille, mun täti tuli hakemaan mut. Kävin hänen luonaan suihkussa ja vaihdoin puhtaat vaatteet päälleni, yritin syödä mutta ei maistunut. En ollut syöny moneen päivään mitään, pienikin leivän murunen sai mut voimaan pahoin.

Kello alkoi lyödä tasan kymmentä, mut kutsutaan nimellä huoneeseen. Sulla on kaksi tuntia aikaa olla Ridasjärven katkolla. Äkkiä pakkaamaan kotiin, tädille luovutin avaimeni jotta pääsee hoitaa hiiret ja puput. Kämppä jäi hirveeseen kuntoon, joka puolella tyhjiä kaljatölkkejä, ”kavereitten” tavarat levällään, väsäreitä pöydällä ja niiden vieressä bongi. Ovet paskana ja laminaattilattia tahrainen sekä kuivunutta eyeliner. Katsoin viimeistä kerran bongia ja kelasin että sitä tulee ikävä. Pelokkaana ja ahdistuneena hyppäsin tädin kyytiin.

Ridiksen katko oli hyvin kotoisan näköinen, istahdin sohvalle kunnes hoitaja kutsui mut toimistoon. Mun tavarat pengottiin ja jopa mun rasva varakoitiin myös puhelimeni, hoitaja luki säännöt ja ilmeni ettei katkolla saa käyttää puhelinta saati tietokonetta. Meillä oli tietty puhelinaika ja puhelut kuunnellaan, ei saanut tekstailla. Ulos ei pääse vain ja ainoastaan silloin kun hoitaja pääsee irtautumaan töistä ja ulkoiluttamaan meitä mutta sekin oli harvinaista. Sääntöjen ja haastattelun jälkeen mut passitettiin suihkuun, kaikki vaatteeni matkalaukussa sekä ylläni olevat laitettiin suoraan pesukoneeseen.

Meillä oli käytössä pieni eristetty terassi, iso korkea valkoinen aitaus josta näkyi raosta just ja just kuusen latva. Terassi oli 4-5 metrin pituinen. Siellä vietettiin paljon aikaa polttaen tupakkaa ja juoden kahvia sekä keskustellen päihdehistoriasta.

Kaksi viikkoa meni hitaasti, kulutin sen omassa huoneessani. Välillä tuijotellen kattoa syyllistäen itseeni ja taistellen paniikkikohtauksista, mutta suurinosa ajasta nukuin ja tietty yritin olla niin paljon muiden kanssa kun vaan pystyin tai jaksoin.

Ruoka ällötti mua. ällötti nähdä se jääkaappi joka pursui ruokaa. Muut katkolaiset ramppasivat tasasin välein jääkaapilla mutta minä tyydyin omenaan, joka ei edes pysynyt mun sisälläni. Eikä mikään ihme, sillä kroppa ei tottunut saamaan ruokaa vaan aivan jotain muuta.

1½ viikkoa kulunut. Oloni on virkeempi, ruoka alkaa maistumaan hieman paremmin, vieroitusoireet miltei selätetty mutta douppia teki mieli, luojan kiitos oli vaan mielihalu. Ei sen vakavampaa.

Katkolaisten kanssa vedettiin yhteen hiileen, tuettiin toisiamme sillä olihan pieneen taloon ängetty addikteja jotka taistelee puhtaudestaan. Loppujen lopuksi ängettiin kaikki pienelle sohvalle katsomaan pakoa, se oli meidän juttu ja no välillä tai itseasiassa paljonkin valiteltiin sitä ettei saada nähdä ulkomaailmaa eikä meillä ole mitään aktiviteettia.

Jos nyt viilaa pilkkua niin olihan meilä xbox, pleikka, läjä elokuvia ja pari peliä.. Nekin pelit tuli pelattua liian monta kertaa. Ei haluttu olla sisällä, haluttiin kaikki päästä ulos kävelemään. Pienen jankkauksen jälkeen meidät vietiin 5 minuutin kävelylenkille valvotusti, sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Se oli jotain aivan parasta.

  • Veera

MITÄ MEILLE KUULUU?

Viimeksi oon istahtanut blogin ääreen raapustamaan ajatuksiani noin kohta 4-vuotta sitten, silloin Nelli oli vuoden ikäinen tytöntyllerö, asuttiin rivitalossa maaseudun rauhassa. Nyt kun vertaa tätä hetkeä menneisyyteen niin asiat on kyllä todella paljon muuttunut, näihin vuosiin on mahtunut paljon iloa, surua, surua, ja vielä kerran surua. Paniikkikohtaukset sekä ahdistuneisuus ovat ympäröineet mua, peloista puhumattakaan. On paljon asioita joille en juuri ollenkaan puhu, asioita, jotka on mulle vaikeita ja ylitsepäästämättömiä. Heikko kantamaan kymmenenkiloa lantaa harteilla, kun lanta tippuu huomaakin et tekivät vahvemman. Okei, toi vertaiskuva ei kuullosta ihan siltä mitä just äsken ajattelin mutta ehkä tajusitte pointin.

Haluan eheyttää blogin ja toivon et vanhat lukijani löytävät tänne perille uudestaan ja tietysti uudet ovat tervetulleita. Vaikka mainitsin ylempänä että on asioita joista en puhu, siitä huolimatta haluan ja yritän päästää teidät katsomaan miltä mun kengissä maailman meno näyttää. Lupaan, että pääsette vähän ihon alle mutta siitä syvemmälle en uskalla luvata, aika näyttää.

Viimeksi kirjoitin Isovanhemmat sijaisvanhempina – postauksen. Se ehkä raottaa teille hieman mitä tänäpäivänä meille kuuluu joten en nyt tässä postauksessa enempää avaa tilannetta. Anyway, juuri tällä hetkellä istun ison keittiönpöydän äärellä, kuunnellen kun hiiri juo vettä, ja mahdollinen elämäni rakkaus katsoo telkkaria, viereisestä huoneesta kuuluu pikku likan tuhina. On puolikymmenen illalla, ulkona alkaa hämärtyä ja pihalla on hiljaista. Kotipesäni on siirtynyt Espooseen, uuteen ja tuntemattomaan kaupunkiin, rakkauteni perään.

Tulin tänne kääntämään uuden sivun elämässäni jos tällä tarinalla olisi onnellinen loppu niinkuin prinsessa saduissa. Ikävä kyllä, tälläkin sivulla ollut vastoinkäymisiä mut missä sivussa niitä ei olisi? Ei onneksi niin vaikeita ja ylitsepäästättömiä vastoinkäymisiä kuin ehkä silloin neljä vuotta sitten. Tällä hetkellä en jäänyt mitään kaipaamaan Lohjasta vaikka onkin ”rakas” kotikaupunki, mutta en koe olevani siellä onnellinen, pikemminkin olin ahdistunut. Todella ahdistunut. Espoossa mulla on mahdollisuus parantua ja rakentaa elämäni uudestaan palapelistä. Täällä mä olen onnellinen, täällä on hyvä olla.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin, hyvää yötä.

Veera

 

 

ISOVANHEMMAT SIJAISVANHEMPINA

Eheytin blogin eloon, onhan siitä ainakin vuosi kun viimeks istunut koneen äärellä kirjoittelemassa postauksia. Olen lukenut mun vanhoja postauksia ja niistä sai sellaisen kuvitelman että perhe elämämme on ollut pelkkää onnellisuutta ja ihanaa. Nyt tästä hetkestä aion kirjoittaa blogia niin kuin asiat on, yhtään kaunistelematta. Blogin hiljaisuuden aikana on tapahtunut vaikka mitä, ja sen tuun pikku hiljaa raapustamaan tänne. Mutta, eiköhän mennä pääaiheeseen.

Otsikko herättää varmasti paljon kysymyksiä ja mielenkiintoa, mitä se pitää sisällään. Mennään vuosi takaperin ja hypätään kylmään ja lumeiseen Marraskuuhun. Silloin olin pakkaammassa tavarani banaanilaatikoihin, jätin avaimet pöydälle, katselin meidän yhteistä asuntoa viimeisen kerran jonka jälkeen sammutin valot ja suljin oven perässäni. Muutin lähistölle pieneen kaksioon mutta tällä kertaa yksin.

Ex-mies jäi väliaikaisesti asumaan meidän yhteiseen asuntoon kunnes löytää itselleen pienemmän kämpän, lapsi sen sijaan muutti mun vanhemmille maalle, 35km päähän. Minä ja Makke käytiin tuolloin koulua, vanhemmat ajatteli mun parasta ja jaksamista sillä en jaksaisi käydä koulua ja sen ohella hoitaa lasta. Totta puhuen itse olin erimieltä, siitä tietenkin syntyi riita. Se vei mun voimat ja jaksamisen riitelyyn, kunnes turvauduin sellaseen asiaan joka muutti mun elämän (siitä teen oman postauksen).

Anyway. Nellille ei ollut vaikeaa ainakaan mun käsittääkseni muuttaa isovanhemmille, he ovat olleet vauvasta asti tiiviisti mukana meidän elämässä ja oltiinhan me synnytyksen jälkeen pari viikkoa vanhemmillani ja muutenkin siitä eteenpäin Nelli ollut säännöllisesti yötä mummilassa. Tietenkin lapsi ollut varmasti ihmeissään ettei omat vanhemmat ole yhtäkkiä mukana arjessa ja ihmetys sekä ikävä purkautui itkupotkuraivarina ja lyömällä.

Vaikka ratkaisu oli nyt tällainen nii viikonloput Nelli viettää vanhemmillaan vuorotellen. Lauantai on isäpäivä ja Sunnuntai äitipäivä, vaikka moni ajattelee ettei se lapsi kestä mitään tällaista isoa muutosta mutta totuus piilee siinä ettei me itse aikuiset kestetä. Lapset tottuu aika nopeesti muutoksiin ja kestävät kyllä sen, nyt tarkoitin yleisesti.

Tämä Nellin muuttaminen oli alunperin meidän ”sopimus” vaikka olin tiukasti muuttamista vastaan niin tarkoitan sopimuksella sitä ettei lastensuojelu ollut ollenkaan kuvioissa. Eikä silloin ajateltu että Nelli sijoitetaan vaan sitä että vanhempani auttavat mua lapsenkasvatuksessa sekä koulunkäymisessä. Lastensuojelu tuli noin alle vuosi kuvioihin (sen jälkeen ku oltiin yhdessä ”sovittu” muutosta) sattuneista syistä ja heille selvisi tämä kuvio, heidän kautta päätettiin hakea oheishuoltajuutta jotta vanhempani voivat käyttää esimerkiks Nelliä lääkärissä jos on akuuttitarve tai voivat ottaa töistä vapaata jos Nelli tulee kipeeks. Eli kyllä, lapsi on virallisesti sijoitettu, nyt vanhempani ovat isovanhempia mutta myös sijaisvanhempia lapsenlapselleen.

  • Veera

ISO ELÄMÄNMUUTOS

Oon viimeks kirjoittanut blogia 1.9.15 luulin että ois ollut pidempi aika, mutta ei näköjään. Tän pari kuukauden aikana on tapahtunut paljon asioita, joista on ihan hyvä kirjoitella tänne blogiinkin, rehellisesti en tiedä mistä aloittaisin.

Muutettiin Karjalohjalta Lohjalle, ei ehditty asua kauaan kolmiossa kun kaikki yhtäkkiä muuttui. Se muutos johtui musta, mä laitoin sen alulle ja pakko myöntää että oon todella helpottunut. Jälkeenpäin tajusin että blogistani saa helposti sellaisen kuvan et eletään onnellista perhe elämää, vaikka todellisuudessa se oli myös muutakin kuin sitä pelkkää onnellisuutta. Just ku sain meidän yhteisen pesän rakennettua niin piti niin sanotusti kelata taaksepäin ja laittamaan tavarat takaisin muuttolaatikoihin. Surullisena mutta helpottuneena kannan Nellin kanssa muuttolaatikot uuteen asuntoon Joulukuun alussa, kerrostalon pieneen kaksioon.

Hyvät kaverit ovat olleet mun tukena, ovat lupaneet auttamaan mua muutossa ja tuomaan mulle voimaa sekä energiaa ”yh-elämään” puhuttamattakaan porukoistani. Meillä säilyy yhteishuoltajuus mutta lain silmissä mua katsotaan yh-äidiksi koska pääsääntöisesti Nelli asuu kanssani. Tällä hetkellä Nellin käytös ei oo muuttunut mitenkään, ehkä juuri siksi ku vielä asutaan kaikki kolme saman katonalla mut kirjoitan myöhemmin sitten miten ero on vaikuttanut lapseen.

– Veera

ARKI ON ALKANUT

Oon ollut yli vuoden kotona Nellin kanssa, se ei tuntunut pitkältä mutta nyt kun jälkeenpäin miettii niin se on oikeesti pitkä aika olla vaan kotona. Stressasin sitä että jos en pääse kouluun niin jäänkö taas kuluttamaan sitä meidän sohvaa, koska mikään muu ala ei kiinnosta ja töitäkään ei saa hirveen helpolla, varsinkaan silloin jos ei ole ammattia. Onneks pääsin kouluun, niin kuin taisin mainita viime postauksessa  nii opiskelen Nummelassa eläinhoitajan alaa. Pakko myöntää, että tää on iha huippua enkä voi vieläkään uskoa että musta tulee eläinhoitaja, joka on vielä mun lapsuuden haaveammatti. Myös Makkekin pääsi unelma alalleen, opiskelee Karjaalla puuseppä alaa, eli molemmat saa tehdä juuri sitä mitä haluaa.

Nellillä on alkanut hyvin pph, on kuulemma aina niin reipas ja iloinen hoidossa. Hänen lisäkseen siellä 2v ja 4v tytöt, leikkivät keskenään paljon, mahtavaa kuulla että Nellillä on siellä kavereita. On oikeesti outoa herätä aamu kuudelta, valmistautua, viedä tyttö hoitoon ja hypätä itse bussiin puoleksi tunniksi suunnilleen. Makke hakee koulusta päästyään Nellin ja mä tulen perässä, tehdään päivällistä, syödään ja mennään puistoon leikkimään sitten mennäänkin nukkumaan.

Arjen pyörittäminen on meille siis ihan tuttua puuhaa, mutta nyt vaan koulut ja päivähoidot hyppäsivät mukaan arkeen ja sen myötä se päivärytmi muuttuu väkisin. Vaikka väsyttää niin täytyy jaksaa kokata, leikkiä Nellin kanssa ja vielä kaikenkukkuraks pitäisi käydä omissa harrastuksissa, vaikka oon käynyt koulua vasta muutaman päivän niin tähän uuteen rytmiin alkaa tottua.

Jos postaus on sekainen niin johtuu ihan siitä, että tein tämän koulussa ja hälinää on ympärillä. Vieläkään ei toimi netti kotona mutta yritän saada sen toimimaan, koska on suht paljon kerrottavaa! Mutta nyt takas tunnille kuuntelemaan eläinten hyvinvoinnista!

– Veera

PIKAISET KUULUMISET

Blogissa on ollut todella hiljaista, mutta siihen on hyvät syyt. Nimittäin muutettiin Karjalohjalta ojamolle hiljattain, täällä on kaikki vielä vähän levällään kuten muutamat tavarat ja internetti. En siis oo pääsyt tietsikalle ku ei ole nettiä, ja puhelimella vihaan ylikaiken blogata mutta nyt oli pakko uhrautua. Nyt pikaisesti kuulumiset.

Nelli aloitti pph, tykkää olla todella paljon siellä. Mä ja makke käydään karjaal ja nummelassa koulua, opiskellaan molemmat pari vuotta eli meistä tulee puuseppä ja eläinhoitaja! nelli on oppinut vaikka mitä, uusia sanoja kuten hömppä, osaa näyttää milloin on pissahätä ja jopa tuttiki on jäänyt kokonaan pois! Apua, enhän mä edes muista mitä kaikkea se prinsessa on oppinut, no eiköhän ne tule sit ajallaan mieleen.

Kävin juuri bloggari tapaamisessa helsingissä, paljon uusia juttuja on tulossa ipana sivuille ja myös tänne blogin puolelle on tulossa pari kivaa juttua vain teille lukijoille, mutta niistä sitten myöhemmin kun pääsen koneen ääreen nimittäin tällä kännykällja on tosiaan ärsyttävää tehdä blogi hommia.

Nyt unta palloon sillä huomenna on eka koulupäivä ja illalla ois tiedossa pitkästä aikaa tanssi treenit! Hyv yöt.

– Veera

RAASEPORIN LINNA

Muutama viikko takaperin piipahdettiin Raaseporin linnassa, Makke ja Nelli kävivät siellä ensimmäistä kertaa taas kun mä oon käynyt siellä useasti. Pihalle astuessamme meitä toivotti tervetulleiksi lampaat ja heidän naapureina possut. Nelli kovin osotteli lampaita ja possujen kohdalla normaalin tapaan matkittiin niiden ääntä.

_DSC0306 _DSC0312 _DSC0319Liput kouraan ja linnaa kohti. Joutui jättämään rattaat ulkopuolelle ku siellä on tosi vaikeeta liikkua rattaiden kanssa, joten kannettiin Nelliä vuorotellen koska siellä on sen verran vaarallista antaa taaperoiden kävellä itse.

_DSC0321 _DSC0327 _DSC0333 _DSC0336 _DSC0338 _DSC0349 _DSC0351Linna oli tosi iso ja sokkeloinen, paljon jyrkkiä rappusia että ihan itseäkin hirvitti. Mielenkiintoinen paikka, jos haluaa Raaseporin suunnalta nähtävyyksiä niin kannattaa pitää tämä  mielessä.

– Veera

 

LAAVULLE

Pakko myöntää, että blogi on ollut todella hiljainen mutta on tapahtunut viime aikoina vaikka mitä ja nyt alkaa näyttämään vihreetä valoa. Yritän tässä piakkoin tehdä kuulumis postaus koska se kuuluu mun vakituis postauksiin ainakin se kerran kuukaudessa, on siis paljon hyvää kerrottavana teille! Mutta nyt uppoudutaan meidän laavu retkeilyyn.

Nelli lähti pikkuserkkuille leikkimään, me hoideltiin asioita ja sen jälkeen lähdettiin Lohjan liessaareen kävelemään luontopolkua jonka varrella on laavu, siitä on aikaa kun oon siellä viimeksi käynyt. Pari kertaa matkan aikana ehdin pelätä, että ollaan eksysissä ja tosiaan jouduttiin käyttämään karttaa joka loppujen lopuksi näytti siltä että ihan oikealla polulla ollaan mutta sattumoisin valittiin se pisin polku laavulle.

_DSC0362_DSC0363_DSC0365_DSC0367 _DSC0369 _DSC0372 _DSC0375 _DSC0377 _DSC0378 _DSC0379 _DSC0386Luontopolku tuntui siltä ettei se ikinä lopu, ei ollut opasteita reitillä ja muutama mökkikin oli polun varrella. Mietittiin että olisi kauheaa kävelä tää reitti yksin ja että kohta ollaan varmaan Ruotsin puolella. Kun käveltiin niin edessämme makasi rantakäärme, niitä en oikeesti pelkää kun porukoilla on ollut sellainen ihan sisällä asti mutta nyt kun sen kohtasin niin en katsonut tarkemmin mikä käärme se oli, huomasin vaan että käärme on edessäni ja tottakai minä maalaistyttönä kiljahdin ja hyppäsin miehen kaulaan. Siinä se rantakäärme luikerteli takasin piiloon ja mies vaan voivoitteli että jos olisit pysynyt hiljaa niin oisit saanut mahtavan kuvan siitä. Niinpä, kyllä vähän jälkikäteen harmitti.

Joka tapauksessa meitä odotti todella jyrkkä alamäki ja mäen alla näkyi laavu, vihdoin ja viimein.  Mies alkoi tekemään miehen työtä samantien, eli sytyttää nuotio ja mä istahdin penkille haistaakseni metsän tuoksua ja kuunnellessani järven kohinaa. Kunnes kuulen miehen kirosanat, perkelevittusaatana tää ei syty. Jep, se siitä. Oli vähän kosteat puut niin ei saatu sitä syttymään, kassissa odottaa makkaraa ja vaahtokarkkeja. Loppujen lopuksi löydettiin laavun alta kuivia puita ja sanomalehtejä, jes! Eikun vaan rillaamaan.

_DSC0390 _DSC0394 _DSC0391 _DSC0412 _DSC0401 _DSC0416Masut täynnä, akkukin loppui molemmilta juuri sopivasti. Ei muuten, mutta sovittiin tietty aika milloin ollaan kotona vastaanottamassa Nelliä, onneks ehdittiin kotiin ajoissa. Itseasiassa olisi tehnyt mieli jäädä tonne yöks, en tiedä ihanampaa paikkaa kuin tämän. Tulee niin rauhallinen ja rento fiilis, ai että! Lähtiessämme miehen oli pakko heittäytyä teinipojaks ja raapustaa meidän nimi kirjaimet sydämen keran laavuun, noh nyt se siellä sitten koristaa.

_DSC0418Tähän on hyvä lopettaa.

– Veera