supistus

Yleensä, niimpä.

Seuraava teksti sisältää voimakasta turhautumista, ja on kirjoitettu tunteiden vallassa. Jos kyseinen teksti herättää ristiriitaisia tunteita sinussa, pahoittelen.

Kyllä harmitti. Se pettymyksen tunne, se oli suunnaton.

Viime viikon torstaina alkoi supistukset. Niitä tuli monta tuntia noin kahden minuutin välein ja ne vain kovenivat koko ajan. Esikoinen hoitoon ja synnärille. Mä olin niin valmis. Mä olin ihan varma sen hetken että nyt se tulee. Synnärille päästyämme oli supistuksia tullut jo 4h säännöllisesti. Kätilö laittoi käyrille ja tutki; 3cm auki. Supistuksia piirtyi napakasti ja tasaisesti. Vuosin myös verta supistuksien alusta lähtien.

Menimme hetkeksi äitiyspoliklinikalle omaan huoneeseen miehen kanssa odottelemaan, kun en vielä saliin halunnut heti juosta. Jälleen kuuden aikaan illasta kun supistuksia oli tullut 7h säännöllisesti, olin 4cm auki ja menimme saliin. Aloin oleen itse jo hieman epävarma, että ei tää tuu tänään.

Salissa kätilö laittoi kanyylin valmiiksi ja kyseli tiedot, hän oli selkeästi ihan varma että vauva syntyy tänään. Jouduin ottamaan lävistykset varuiksi huulistani pois, ja kaikki oli valmista, vain vauva puuttui.

9 aikaan illalla olin jo todella epätoivoinen. Edelleen 4cm auki, mutta supistukset ovat kovat.

11 aikaan kätilö tuli kysymään, haluanko nukkua jo. Tällöin supistukset olivat loppuneet jo kokonaan. Niitä oli kestänyt säännöllisinä 11h, ja sitten ne vain loppuivat. Itkin epätoivossa että oksitosiinia annettaisiin, sillä voimani olivat ihan loppu, enkä jaksaisi millään lähteä kolmatta kertaa synnyttämään samaa vauvaa. Kätilö näytti säälivältä kertoessani kivuistani, mutta totesi ”näillä viikoilla ei aviteta vielä vauvaa ulos” ja ”lääkäri kuulee sinua aamulla kyllä, mutta ilman tarpeeksi painavaa terveydellistä syytä, ei lasta auteta pihalle”.

Voiko olla totta. Ihan oikeasti. Toista kertaa sairaalassa synnyttämässä, ja taas joudun lähtemään kotiin. Ja miksi? Siksi koska viikot olivat vasta 37+4. Parin päivän takia.

”Voitte päättää jääkö mies seuraksi saliin nukkumaan, mutta osastolle emme sinua siirrä. Kerro kun haluat nukkua.”

Muutamien mielessäni hokeneiden voimasanojen ja suunnattoman pettymyksen nielemänä totesin ”mä haluan kotiin”.

Kuinka monta kertaa yhtä vauvaa pitää lähteä synnyttämään? Mä itkin. Lähes kaksi vuorokautta putkeen mä vaan itkin. Mä en jaksa enää. Mä oon niin loppu näihin kipuihin ja väsymykseen, ja haluaisin vaan saada vauvan syliini, huokaista että mä selvisin ja katsoa ylpeänä lastani. Ja kun mä olin jo niin varma sen hetken, että yöllä mulla on nyytti kainalossa. Mä en voinut kuin itkeä.

Sitten mua lohdutetaan, tai yritetään lohduttaa. Sanomalla mm ”sen aika ei vaan ollu vielä”, ”sen on hyvä olla siellä” ja ”saisihan se vielä pari viikkoa pysyäkin”. Mutta ajatteleeko yksikään lohduttaja oikeasti, miltä tuntuu lähteä tyhjin käsin kotiin, ja todeta että kolmannen kerran vielä joutuu saman kokemaan? Tosi herttaista ja sillain, arvostan kyllä, mutta kai mä saan oikeasti silti tuntea ne tunteet, mitä mun sisälläni jyllää?

Olin silloin ihan varma että sunnuntaina kun on 38+0 menen sairaalaan ja sanon että en lähde ennenkuin vauva on sylissä. Todellisuudessa sunnuntaina totesin että en mä jaksa edes sen vertaa rehkiä sen eteen. Nyt mua vaan pelottaa, että mitä sitten, kun se oikeasti tuleekin? Olenko mä nyt jo niin kypsä että en osaa lähteä enää oikeaan aikaan sairaalaan? Mitä jos mun voimat loppuukin kesken? Mitä jos paniikki nostaakin päänsä hatusta ja valtaa mielen?

Kävin silloin pelkopoliklinikalla. Siellä hoettiin että ”toinen lapsi tulee helpommin ja nopeammin ja kun se alkaa niin se on hetkessä ohi, ei huolta”. Tekisi mieli mennä kysymään siltä kätilöltä että no mitäs nyt kun se on alkanut jo kahdesti mutta vauva vaan vieläkin on sisällä? Missä se nopeus ja helppous?! Miten nyt lohdutetaan, kun ei menekään niinkuin yleensä?
Niinhän sitä sanottiin ekastakin vauvasta että yleensä ponnistusvaihe on noin 15minuuttia ja plaaplaa diipadaapa mutta mullapa kestikin 55minuuttia ja lapsella hätä.
Ei ole mitenkään yleistä että allergisella lapsella olisi myös ihosairaus tai hengenvaaraa, ja korvatulehdukset loppuvat antibiooteilla, tai että niitä allergioitakaan olisi niin että lapsi siitä kärsisi paljon. No meilläpä on esikoisella ollut vaikeat ja laajat ruoka-aineallergiat, allergioista johtuva suolistotukos jonka vuoksi meinasi henki lähteä, vaikea korvatulehduskierre, jatkuvaa hoitoa vaativa iho, anemia, jatkuvasti verta vuotavat limakalvot (joille ei ole mitään tehtävissä) sekä yleisesti muitakin lukuisia allergioita.
Yleensä ja yleensä. Seuraavan kerran kun joku yleistää ja sanoo että ei varmasti koske meitä, mä nauran niin paskasen naurun ja totean että ”hyvä kun kerroit mitä meille tulee tapahtumaan”.

Siispä turhautuminen on vahvasti pinnassa, ja kyllä, mua suututtaa paljon. Mä vaan toivon että mä saan loppu ajan olla ihan rauhassa ilman yhdenkään kyselyitä ”joko se syntyi?” tai toteamuksia liittyen vauvan oloon vatsassa. Kyllä mä tiedän että sen on hyvä olla siellä, ja saakin olla niin kauan kuin tarve vaatii.

Mutta mä en halua edes ajatella että olen raskaana, vaan elää unessa loput viikot. Mä haluan olla rauhassa, yrittää päästä eroon siitä pettymyksen tunteesta ja ajatella positiivisesti ilman muiden hössötyksiä. Mä haluan vaan olla. Ja synnyttää sitten joskus.
Mitä, kauankohan tässä nyt vielä olisi? No pahimmillaan jos lasketaan 42+0 asti niin onhan tässä vaan 27 vuorokautta. Ja no, jos se menee yliaikaiseksi niin siitähän tulee vain lisää niitä vuorokausia.
Ja uskokaa pois, ei tää synny huomenna että voisin iloisin mielin kirjoittaa seuraavan postauksen nopeasta ja helposta syntymästä. Ei todellakaan.

-emiljaana

Unettomat yöt.

Mä alan olla jo epätoivoinen tähän olotilaan.

Nyt on öitä valvottu muutaman tunnin yöunilla. Miten mä en muista että olisin esikoisesta ollut yhtään näin kipeä, enkä varmasti ollut edes! Lonkkaan särkee, polviin särkee, ja missään asennossa ei ole hyvä olla. Makaan suurimman osan yöstä pyöritellen sormiani koska mikään ei auta, ja toivon että väsymys menisi niin pahaksi että nukahtaisin kivuista huolimatta. Särkylääkkeetkään eivät auta. Pahoinvointi tulee aaltoina ja on välillä läsnä koko päivän. Vauvan kaikki liikkeet sattuu niin että itkettää ihan oikeasti. Sukkapuikkokivut (=äkkinäiset erittäin kovat kivut ihan alhaalla, jotka eivät kuitenkaan kestä kuin sekunnin verran) vie jalat alta, mutta eivät saa itkemään koska kestävät niin lyhyen aikaa. Silti sellainen ei ole lainkaan mukavaa jos pitää bussista hypätä pois ja käsipuolessa on 4 vuotias ja toisessa kädessä kantaa kassia. Supistukset ovat ihan hirveitä, ne on oikeesti nyt tosi kivuliaita, ja niitä tulee noin tunnin välein joka päivä koko ajan, jopa yölläkin. Ja kun tuo vauva tuntuu olevan kovinkin ahdistunut aina supistaessa, ei auta yhtään että hän alkaa riehua joka kerta kun kohtu alkaa pikkuisenkin kiristämään.
Ei mulla oo enää niitä liitos- ja kasvukipuja, mutta näihin verrattuna mä ottaisin ne mielihyvin ja lahjottaisin nämä pois!

En mielestäni lukeudu äiteihin jotka huutavat ja karjuvat lapsilleen, olen sinänsä aika rauhallinen vanhempi. Korotan kyllä ääntäni, mutta juuri koskaan en huuda. Ja siksi soimaan itseäni, sillä väsymys purkautuu automaattisesti aina mielestäni väärin. Tänäkin aamuna esikoinen veti normaalin aamupukemisrumbansa kiukun. Normaalisti tässä tilanteessa korotan ääntäni jossei mitään tapahdu kehotuksista huolimatta. Nyt kehotin paristi, ja salamana karjaisin kun poika heittäytyi lattialle ja potkaisi minua.
Pienehkön (kummankin) rauhoittelun myötä pukeminen kuitenkin sujui ihan hienosti, ja oman itsehillintäni puutteen vuoksi pyysin anteeksi koska tiesin tehneeni väärin. Poika toki rauhoittui ja hyväksyi anteeksipyyntöni, mutta miten se jääkään omaan mieleen kaihertamaan vaikka kaikki olisikin ihan hyvin jo.
Joku voi pitää tätä asiaa hyvinkin vähäpätöisenä, mutta ehkä tästä kuitenkin huomaa sen etten oikeasti lukeudu kovaäänisiin vanhempiin. Usein heti huutamisen jälkeen tajuan jo että nyt meni yli, ja vaadin itselleni rauhoittumishetken jossa poikkeuksetta itken olotilaani, niinkuin tänään.
Joidenkin vanhempien mielestä lapselle saa ja pitää huutaa, toiset eivät sallisi huutamista lainkaan. En ota asiaan kantaa yleisellä tasolla, mutta itseltäni huutaminen ei luonnistu. Toki ulkona ollessa jos poika on juoksemassa autotielle, karjaisen kovaan ääneen häntä nimeltä jotta hän jähmettyisi, ja se tulee täysin refleksinomaisesti (ja toimii aina). Mutta arkena en osaa huutaa, enkä näe sille tarvettakaan. Esikoinen on niin kiltti persoona, että vaikeissakin tilanteissa vain äänen korottaminen riittää napakan käskyn kanssa.

Nyt tämä väsymys on saanut minut kiukkuiseksi, kuka nyt ei kiukkuinen olisi väsyneenä. Olen jo kuullut huolestuneita kyselyitä siitä, onko meillä kotona jotain hätänä. Ei, kotona on kaikki ihan täydellisesti; mies hoitaa, hellii ja auttaa. Hemmottelee mut ihan pilalle. Mä varmaan itkisin kaiket päivät silmät päästäni jossei se olisi läsnä. Se kuuntelee mun kaikki kiukuttelut ja antaa itkee jos itkettää, ja on vielä sylinä aina. Esikoinen on hyväntuulinen ja on päivät päiväkodissa, jossa saa aktiviteettia. Joten suotta meistä huolissaan ollaan, kun ainoa syy on raskausvaivat.
Olen yrittänyt nukkua päikkäreitä, mutta aina sekään ei onnistu. Liikun joka päivä ja elän normaalin arkirytmimme mukaan, mutta silti uni ei vaan tule, varsinkaan aamuyöstä kun kivut ovat pahimmillaan. Vinkkejä otetaan vastaan, jos joltain sellaisia vielä löytyisi!

Mä niin vaan jo toivon, että tämä pieni syntyisi. Nyt on viikkoja täynnä 36+3. Vielä pitää vain jaksaa. Hammasta purren ja itkien, mutta pakko.

-emiljaana

Neuvolapäivitys

Eilen oli neuvola. Rauta-arvot olen vihdoin saanut nousemaan kovalla rautakuurilla. Pahimmillaan ne oli 103, mikä aiheutti kamalaa kuvotusta ja heikotuksen tunnetta niin, etten bussissa pystynyt istumaan 20 minuutin matkaakaan. Oloni ei ollut väsynyt, mutta selkeästi tuo pahoinvointi johtui liian alhaisista arvoista. Alkuun en saanut niitä nousemaan, kun söin joka toinen päivä kahta 100mg tablettia, ja joka toinen vain yhtä. Neuvolassa neuvottiin nostamaan kuuriluonteisesti lisää määrää, sillä arvot vain laskivat ennestään. Näin ollen otin kolme tablettia päivässä, jolloinka arvot lähtivät nousemaan. Nyt otan enää yhden päivässä, ja arvot ovat 116! :) Olokin on paljon parempi, ja olin ihan varmakin että ovat nousseet juuri siksi.

Nyt oli ensimmäistä kertaa verenpaineet normaalit. Minulla on normaalisti alhaiset paineet, joiden vuoksi tunnen heikotusta normaalistikin pitkin päivää. Olin tosin edellisenä iltana syönyt salmiakkia pienen rasiallisen, joten liekö sillä vaikutusta asiaan. Paineeni olivat 121/68.

Vauvan sykkeet ja liikkeet ovat olleet aina hyvät, ja hän on ollut raivotarjonnassa jo viikoilta 20 lähten. Liikkeet varsinkin. Vauva alkaa potkia ja töniä heti kun joku vähänkin vatsaa menee koskemaan. Nyt ne liikkeet ovat todella kivuliaita, kun vatsani on laskeutunut. Etenkin ihan alhaalla liikkeet sattuvat tolkuttoman paljon.

IMG_4755

34+3

Sf-mitta menee melko tasaisesti nyt, ja on nyt viikoilla 34+5 31cm.

Vaikka sf-mitta menee normaalisti, on silti ollut puhetta painostani. Viimeisen 2,5kk aikana painoni on noussut 2kg, ja pienentynyt sitä mukaa, mitä pidemmälle raskaudessa mennään. Kuukausi sitten painoa nousi vielä parisen sataa grammaa päivässä, kun nyt se on vain sadan luokkaa. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta jos kaksi viikkoa takaperin on katsottu vauvan olevan hyvän kokoinen, niin itse en näe asiassa mitään huolen aihetta. Toki lapsenhan tulisi kasvaa jo paria sataa grammaa viikkoa kohden, joten kaiken järjen mukaan itseltäni paino putoaa. Mutta tähän mennessä minulla on paino noussut yhteensä 12kg, joten ehkä siinä olisi tiputettavaakin hieman.

Neuvolatäti kehotti huomioimaan ruokailua, vaikka painotin syöväni täysin normaalisti, ja mielestäni samalla tavalla kuin ennenkin.

Enemmän itseäni pelottaa imetysaika, sillä esikoisesta painoni tippui kriittisesti ensimmäisen kuukauden aikana. Tosin olen aina ollut hoikka, enkä koskaan ole joutunut katsomaan mitä suuhuni laitan, joten saa nyt nähdä mitä imetys tuo tullessaan. Paljon vain ruokaa naamaan niin ainakin ravintoarvot ovat kohdillaan!

Ensi viikolla pitäisi olla loppuraskauden lääkärikäynti. Hieman pelottaa tuo käynti, sillä nyt lomaviikon aikana on supistellut todella kipeästi, ja vauva on tosiaan laskeutunut ihan ryminällä viime päivien aikana. Toissapäivänä tuli kipeitä supistuksia säännöllisesti noin tunnin kahden ajan, mutta ne rauhoittuivat. Välillä niitä tulee muutama säännöllisesti, sitten on taas hetken rauhallista. Satunnaisesti tulee todella kipeä, mutta seuraava saattaakin olla taas harjoitus. Joten mitä sitten kun lääkäri käy sörkkimässä, provosoiko se vai pysyykö tilanne samana?

Toisaalta en pistäisi pahitteeksi että vauva syntyisi nyt, sillä joka päivä on sellainen olo että ”kyllähän tämä voisi merkeistä päätellen jo tulla”, mutta toisaalta hän olisi keskonen, joten pysy vain vielä hetki siellä <3

– emiljaana

Lepoa ja valmisteluja

Kotiin päästyä tuntui että tuli kiire saada vauvan tarvikkeet paikoilleen ja valmiiksi! Niinpä meillä laitettiin kotiutumisiltanani pinnasänky valmiiksi, ja viimeisetkin vauvan vaatteet on pestynä kaapissa. Mutta silti tuntuu että jotain vielä puuttuisi.

Meillä on vaatteet pestyinä kaapissa, sänky, rattaat, istuin ja sitteri. Tuttipulloja ja rintapumppu, sekä pari tuttia lähinnä iskää varten, tai jos kuopus on yhtä vaikea kuin esikoinen oli! Ilman rintapumppua pärjäisi hienosti, ja minulta on moni kysynytkin miksi meillä sellainen on.

Esikoista odotin yksin, ja kasvatin yksin pitkään. Näin ollen meidän välinen side on todella vahva, ja olen kieltämättä melkoinen höösääjä, koska vain minä tiedän miten tuo poika on kasvatettu. Täysimetin esikoista ensimmäiset kuusi kuukautta, kunnes tuli terveydelliset seikat tielle. Imetyksen aikana minulla oli aina ”p*ska mutsi”-olo jos hän sai korviketta jossain kyläillessään, vaikka nämä korvikekerrat ovat jääneet ihan helposti laskettaviksi.

Nyt kun meitä on kaksi vanhempaa, en voi ajatella että lapsi saisi aina tissistä maitoa. Ja koska korvikkeita haluan välttää, jos se vain on mahdollista, niin mielelläni pumppaisin maidon valmiiksi kaappiin, josta se olisi helppo juottaa ilman omantunnontuskia. Mielestäni on myös tasavertaista, että isä pääsee yhtä lailla osallistumaan myös syöttämiseen. Ja jos maidontuloni on yhtä runsasta nyt kuin esikosienkin aikaan, maitoa riittää helposti vaikka kahdelle vauvalle.

Mielipiteeni korvikkeista ei silti ole niin jyrkkä, vaikka itse en niitä mielelläni lapsillani käytä. Ymmärrän hyvin, jossei lasta halua imettää, tai ei siihen pysty, ja antaa korviketta. Mutta oma näkökantani on, että itse annan omaa maitoani jos se vain on mahdollista, ja korvikkeet ovat vasta viimeinen keino.

Meillä todennäköisesti siis on jo kaikki tarvittava, mutta silti on olo että jotain puuttuisi. Ehkä se on vauvan odotusta vain. :)

IMG_4720Viime päivät on mennyt lepäillessä ja laiskotellessa. Supistuksia tulee edelleen päivittäin, ja pahoinvointi on ihan kamala toisinaan. Olo alkaa olla todella tukala, sillä vauva painaa keuhkoihin, ja astmani on puhjennut uudelleen. Tuntuu että tukehdun, ja samaan aikaan keho painaa tolkuttoman paljon. Joka paikkaa turvottaa, ja koska turvottaa, ahdistaa myös fyysisesti lähes jatkuvasti. Iltaisin tulee usein itkun tunteita koska olo vain on auttamattoman hirveä.

Olen yrittänyt liikkua ja ulkoilla rennosti, jotta turvotuskin laskisi, muttei tunnu auttavan. Olen yrittänyt levätä, muttei sekään tunnu auttavan. Pahinta on ehkä se, että haluaisin juosta maratonin jotta vauva syntyisi, että oloni helpottuisi. Mutten voi koska vauva on vielä niin pieni, enkä voi itsekkäästi uhmata hänen terveyttään vain koska en itse jaksa. 6 viikkoa laskettuun aikaan, joten eiköhän sen kestä. Pahimmassa tapauksessa 8 viikkoa, mutta ei sitä tiedä vaikka olo paranisi yllättäen :)

IMG_4722En silti täysin vuodelevossa ole ollut, pieniä lenkkejä on tullut tehtyä ja leikkipuistossa oltua pojan kanssa. Nyt kun on tullut pimeää, ja ilmat viilenevät, viihdyn enemmän ulkosalla. En lukeudu kesästä pitäviin, vaan päinvastoin syksy, talvi ja pimeys ovat mun juttu. Mitä kylmempi ulkona on, sitä enemmän tunnen oloni kotoisammaksi. Lenkit viileässä ilmassa on ihan mahtavaa, vaikka vaatetta joutuisikin pukemaan enemmän. Syksyisin on mukava istua sohvalla kynttilänvalossa teetä juoden, ja luksustahan on jos pääsee kainaloon vielä. Täydellinen vuodenaika. :3

Siispä meillä syysiltoina on esikoinen alkanut piirtään ja askarteleen paljon.

IMG_4723

 

-emiljaana

Vuodelevolle

Kävihän tässä sitten loppujen lopuksi hyvin, ainakin toistaiseksi! Keskiviikkona aamulla sain estolääkkeen, sillä supistuksia piirtyi käyrälle noin 10 minuutin välein. Ne eivät kuitenkaan olleet kivuliaita, joten sain luvan kotiutua muutamilla ehdoilla. Vuodelevosta vastaavissa tilanteissa ei lääkärin sanojen mukaan ole ollut merkittävää hyötyä, joten sairaalassa minun on hieman turha vain makoilla. Silti kotona en saisi mm. lenkkeillä koiran kanssa tai siivota (koskien imurointia ja lattioiden pesua eritoten). Suoraan lääkäriäni lainaten; ”voit kyllä jääkaapille kävellä ja ruokaa tehdä, mutta muuten suosittelen makoilemaan sängyssä tai sohvalla”. Ja nostelu tosiaan olisi kanssa täysin kiellettyä.

Kotiin tulo oli bussissa hieman raskas, sillä alhaisten verenpaineideni vuoksi kärsin pahoinvoinnista alituiseen. Nyt ihan kotonakin ollessa on pahoinvointia esiintynyt, vaikka vain istuisi paikoillaan sohvalla. Uutena vaivana myös tullut korkea leposyke ja sydämen tykytykset pitkin päivää liittymättä mihinkään. Tosin luettuani muiden raskaana olevien kokemuksia, olisi nämä hyvinkin yleisiä vaivoja. Ja koska vauva on laskeutunut paljon, sattuu hänen liikkeensä häpyluuhun aivan suunnattomasti. Kuitenkin olen iloinen että pienokainen on vielä turvallisesti sisällä, sillä olisi suunnattoman rankkaa jättää hänet sairaalaan moneksi viikoksi. Tästä kokemusta on sen verran, että esikoinen on ollut sairaalassa kahteen otteeseen teho-osastolla monia öitä vauva-aikana. Sitä huolen määrää on lähes mahdotonta kuvailla sanoin.

Itse en ole enää niin suunnattoman huolissani vauvan ennenaikaisesta syntymästä. Olen toki huolissani vauvan tilasta, jos hän nyt päättäisi syntyä, sillä kipeitä supistuksia tulee pitkin päivää jatkuvasti ja hän todellakin on pieni. Mutta kun tiedostan, että kortisoni on vaikuttanut jo, ja olisi täysin turvallista synnyttää, en luultavastikaan panikoisi enää, jos synnytys käynnistyisi. Toista se oli silloin viikko sitten, kun oli täysin tietämätön. Ja nyt ollaan kuitenkin turvallisilla viikoilla, jolloin lapsella ongelmana olisi hengittäminen itse, ravinnon saaminen sekä kellastuminen. Silti hengitysapukaan ei olisi raskainta mahdollista, vaan selvittäisiin hyvinkin vähällä. Kysyessäni lääkäriltä, mitä käytännössä oikeasti tapahtuisi jos lapsi syntyisi, oli vastauksena nenämahaletku ravinnon takaamiseksi, sinivalohoito kellastumiseen sekä lisähapen anto.

Takaraja synnytyksen estollehan on 34 raskausviikkoa. Näiden viikkojen jälkeen lapsen annetaan syntyä. Tästä ei missään informoida, kuten ei myöskään siitä, mitä tehdä, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Olisin itse ollut suunnattoman kiitollinen, jos neuvolassa olisi ohjeistettu kyseisestä aiheesta, sillä se ei kuitenkaan ole todella harvinaista. Miksi tästä ei informoida?

No mitä sitten pitää tehdä, jos synnytys käynnistyy reilusti ennen laskettua aikaa? Otatko särkylääkkeen, kuuman suihkun ja levon? Kauanko odotat että supistuksia tulee säännöllisesti, ennenkuin pitää lähteä sairaalaan? Faktahan on kuitenkin se, että he haluavat estää lapsen tulon, joten mitä jos kotona tulee kärvisteltyä tuntikausia supistuksien kanssa ja kohdunsuu onkin jo auki kun sairaalaan menet? Ja vain sen vuoksi, ettei kukaan ole ohjeistanut asiasta?

Itse lähdin melko heppoisin perustein sairaalaan, mutta heidän mielestään olisi pitänyt tulla heti. Kiinnostaisi tietää, ovatko muut äidit saaneet minkäänlaista ohjeistusta asiaan? Ja ennenkuin mitään on tapahtunut? Sillä minua ohjeistettiin jälkikäteen, vaikka onhan se jälkiviisaskin ihan hyvä olla :)

Pääasia kuitenkin että meillä on kaikki kunnossa, ja tilanne on rauhoittunut. Toki niitä supistuksia tulee paljonkin ja ovat kipeitä, mutta eivät säännöllisiä. Ohjeistukseksi sain, että ennen viikkoa 34 pitää sairaalaan lähte heti jos lapsivesi menee, supistukset ovat säännöllisiä eivätkä rauhoitu särkylääkkeellä, tai jos lapsen liikkeet vähenevät huomattavasti. Viikon 34 jälkeen voin rauhassa kotona käynnistellä synnytystä, turvallisin mielin. Nyt viikkoja on tänään maanantaina 33+1.

 

-emiljaana

Älä synny vielä rakas!

image Teksti saattaa sisältää herkimmille rankkaa materiaalia, joten lukaisethan varovasti eteenpäin :) Sunnuntaina illasta menin ihan tavallisesti sänkyyn makoilemaan, aikomuksenani mennä nukkumaan hieman ennen yhtätoista. Eipä siinä sitten paljoa nukuttu, kun alkoi yht äkkisesti kipeät supistukset ja heti säännöllisinä. Tunnin verran pistin ylös ”synnytyspoltot” -nimiseen sovellukseen puhelimessani kaikki supistukset, ja aloin jo jännittää, sillä ne vain kipeytyivät yhä enemmän. Nousin ylös ja menin miehelleni, joka vielä valvoi, kertomaan että nyt olis pieni ongelma. Viikkojahan minulla oli vasta 32+0. Tunnin verran vielä katseltiin lisää että jospa rauhoittuisi, ja otin särkylääkettä. Kun kivut vain yhä pahenivat ja supistusten väli pysyi 3-6 minuuttia, alkoi paniikki iskeä että ei herran jumala hän on keskonen ja minulla on synnytys käynnistynyt! Itkinkin muutamaan kertaan pelon vuoksi, koska pienihän hän on, ja mitä jos hän nyt tulee! Sairaalakassi on pakkaamatta, pinnasänky kokoamatta ja miten kestän sen ajan kun hän on sairaalassa letkuissa?!

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soittaa synnytysvastaanottoon ja kysyä mitä tehdään, koska minulle ei ole koskaan informoitu miten toimitaan, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Svo:lta käskettiin kiireesti näytille, koska lapsi voi tulla nopeastikin kun toinen kyseessä.
Reilu tuntihan siinä taas meni että saatiin esikoiselle hoitaja meille kotiin ja päästiin taksilla sairaalaan.

Sairaalassa sitten käyrille, heti estolääkitys kun supistukset todettu erittäin napakoiksi ja sisätutkimukseen. 1,5cm kanavaa jäljellä ja kohdunsuu jo auki.
Ja nythän se paniikki vasta itkikin, kunnes muistin sitten kertoa että muuten minä kävin pelkopolilla ja nyt pelottaa oikeasti.

Sain toisen estolääkkeen, sillä ensimmäinen ei vaikuttanut millään tapaa, sekä kortisonipiikin, joka vahvistaa vauvan keuhkoja. Supistukset rauhoittuivat niin että minut siirrettiin osastolle.

Jouduin täysin vuodelepoon, enkä saanut käydä edes vessassa. Istua ei saa, ja sänky on kallellaan niin, että pää on alempana kuin jalat.

Sain vielä kolmannen estolääkkeen piikkinä olkaani, joka ei taaskaan auttanut mitään. Verenpaineeni laski ja sykkeeni oli pilvissä, sekä supistuksia vain tuli ja tuli. Nyt sitten sanottiin että viimeinen oljenkorsi ja kanyylin kautta neljäs estolääkitys. Jos tämä ei auta, niin vauva syntyy.

image Onneksi supistukset rauhoittuvat. Kanava kasvoi takaisin 3,5cm vuorokauden aikana, mutta sain silti varuiksi toisen kortisonipiikin toisena yönä. Nyt viimeisen 12h aikana ei ole supistuksia tullut kuin harjoituksien tuntuisina, joten estolääke otettiin kokeiluksi pois. Sain luvan käydä myös vessassa, mutta rauhakseen pitää ottaa, ja jos supistukset pahenevat, joudun takaisin lääkkeelle. Jos taas kaikki menee hyvin, saatan jo huomenna päästä kotiin lepäilemään! 34 viikoille asti yritetään estää lapsen tulo, jos vain mahdollista, joten erittäin rauhalliset pari viikkoa olisi tulossa, jos hyvin käy. Äitiysloma alkaakin hieman aikaisemmin!

Esikoiselle tämä oli todella rankkaa. Ensimmäinen vuorokausi meni hienosti, mutta nyt toinen on ollut todella itkuinen. Hän on ollut kovin huolissaan, ja kyseli paljon, olenko syönyt ja juonut ja saanut lääkkeitä. Mutta mielellään jäi miehen kanssa kotiin viettämään vähän laatuaikaa. Onkin ensimmäinen kerta, kun kaksistaan hoitavat kaiken, joten vähän kieltämättä jännittää, vaikka tiedän pohjimmiltani että he pärjäävät varmasti. Lieneekö sitten äidin normaalia huolehtimista, vaiko sitä ylihuolehtivaista puoltani, kun pojan aina olen yksin kasvattanut, tiedä sitten. Mutta että olen onnellinen tuosta miehestä!

No täällä sitä sitten makoillaan. Lukemista on ja oma huone, sekä vieraita on käynyt, joten eipä tässä valittamista ole :) kunhan vain tuo pieni ei vielä tulisi, sillä painoarviokin oli vain 1960g, että onhan hän kamalan pieni!

Onkohan monilla käynyt niin, että estolääkkeiden avulla on päästy täysiaikaisiksi? Olisi mukava kuulla kokemuksia!

Huomenna ollaan sitten viisaampia.

-emiljaana