raskausaika

Ensilumi!

image Kävihän se ensilumi! Oli hetken seuranakin. Löhöpäivinä on hyvä viettää aikaa perheen kanssa, ja touhuta lapsen kanssa kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Kuten vaikka lähteä loskakelillä pihalle ja unohtaa ne likomärät vaatteet hetkeksi.

 image

Mä kyllä nautin niistä lumileikeistä. Vaikka oon aika heittäytyväinen lasten leikkien suhteen, niin tää raskaus on vienyt multa paljon voimia, mitä pidemmälle se on edennyt. Mutta lumileikit, oi että ne oli ihania!
Raikas ilma vie pahoinvoinnin pois, ja vaikka joka paikkaa särkeekin, niin se touhuaminen ja lapsen riemu vei voiton kyllä 100-0!

image

Ollaan paljon pelailtukin nyt, kimbleä ja hama-helmiä väkerrelty. Askarreltu ja piirretty. Ja mä otin tän viikon tehtäväkseni antaa tosi paljon läheisyyttä ja huomiota esikoiselle, koska vauva kuitenkin tulisi pian. Esikoisella on kauhea uhma meneillään, joten se läheisyys ja touhu on auttanut siihenkin aina välillä.

Yksi iltapäivä katsottiin pikku kakkosta, ja siinähän tulee lopussa aina se viikon aihe mistä voi piirtää ja lähettää niille. No, tämän viikon aihe kolahti sitten pojuun ihan täysin ja hän piirsi heti kuvan, kertoi tarinan ja vietiin samana iltana postilaatikkoonkin vielä. Ensimmäinen posti laitettu sinne!

image

Nyt viikonlopuksi poika lähti hoitoon, jotta saisimme omaa aikaa ja rauhaa miehen kanssa keskenämme. Siispä löhötä ja nukkua! <3

Yleensä, niimpä.

Seuraava teksti sisältää voimakasta turhautumista, ja on kirjoitettu tunteiden vallassa. Jos kyseinen teksti herättää ristiriitaisia tunteita sinussa, pahoittelen.

Kyllä harmitti. Se pettymyksen tunne, se oli suunnaton.

Viime viikon torstaina alkoi supistukset. Niitä tuli monta tuntia noin kahden minuutin välein ja ne vain kovenivat koko ajan. Esikoinen hoitoon ja synnärille. Mä olin niin valmis. Mä olin ihan varma sen hetken että nyt se tulee. Synnärille päästyämme oli supistuksia tullut jo 4h säännöllisesti. Kätilö laittoi käyrille ja tutki; 3cm auki. Supistuksia piirtyi napakasti ja tasaisesti. Vuosin myös verta supistuksien alusta lähtien.

Menimme hetkeksi äitiyspoliklinikalle omaan huoneeseen miehen kanssa odottelemaan, kun en vielä saliin halunnut heti juosta. Jälleen kuuden aikaan illasta kun supistuksia oli tullut 7h säännöllisesti, olin 4cm auki ja menimme saliin. Aloin oleen itse jo hieman epävarma, että ei tää tuu tänään.

Salissa kätilö laittoi kanyylin valmiiksi ja kyseli tiedot, hän oli selkeästi ihan varma että vauva syntyy tänään. Jouduin ottamaan lävistykset varuiksi huulistani pois, ja kaikki oli valmista, vain vauva puuttui.

9 aikaan illalla olin jo todella epätoivoinen. Edelleen 4cm auki, mutta supistukset ovat kovat.

11 aikaan kätilö tuli kysymään, haluanko nukkua jo. Tällöin supistukset olivat loppuneet jo kokonaan. Niitä oli kestänyt säännöllisinä 11h, ja sitten ne vain loppuivat. Itkin epätoivossa että oksitosiinia annettaisiin, sillä voimani olivat ihan loppu, enkä jaksaisi millään lähteä kolmatta kertaa synnyttämään samaa vauvaa. Kätilö näytti säälivältä kertoessani kivuistani, mutta totesi ”näillä viikoilla ei aviteta vielä vauvaa ulos” ja ”lääkäri kuulee sinua aamulla kyllä, mutta ilman tarpeeksi painavaa terveydellistä syytä, ei lasta auteta pihalle”.

Voiko olla totta. Ihan oikeasti. Toista kertaa sairaalassa synnyttämässä, ja taas joudun lähtemään kotiin. Ja miksi? Siksi koska viikot olivat vasta 37+4. Parin päivän takia.

”Voitte päättää jääkö mies seuraksi saliin nukkumaan, mutta osastolle emme sinua siirrä. Kerro kun haluat nukkua.”

Muutamien mielessäni hokeneiden voimasanojen ja suunnattoman pettymyksen nielemänä totesin ”mä haluan kotiin”.

Kuinka monta kertaa yhtä vauvaa pitää lähteä synnyttämään? Mä itkin. Lähes kaksi vuorokautta putkeen mä vaan itkin. Mä en jaksa enää. Mä oon niin loppu näihin kipuihin ja väsymykseen, ja haluaisin vaan saada vauvan syliini, huokaista että mä selvisin ja katsoa ylpeänä lastani. Ja kun mä olin jo niin varma sen hetken, että yöllä mulla on nyytti kainalossa. Mä en voinut kuin itkeä.

Sitten mua lohdutetaan, tai yritetään lohduttaa. Sanomalla mm ”sen aika ei vaan ollu vielä”, ”sen on hyvä olla siellä” ja ”saisihan se vielä pari viikkoa pysyäkin”. Mutta ajatteleeko yksikään lohduttaja oikeasti, miltä tuntuu lähteä tyhjin käsin kotiin, ja todeta että kolmannen kerran vielä joutuu saman kokemaan? Tosi herttaista ja sillain, arvostan kyllä, mutta kai mä saan oikeasti silti tuntea ne tunteet, mitä mun sisälläni jyllää?

Olin silloin ihan varma että sunnuntaina kun on 38+0 menen sairaalaan ja sanon että en lähde ennenkuin vauva on sylissä. Todellisuudessa sunnuntaina totesin että en mä jaksa edes sen vertaa rehkiä sen eteen. Nyt mua vaan pelottaa, että mitä sitten, kun se oikeasti tuleekin? Olenko mä nyt jo niin kypsä että en osaa lähteä enää oikeaan aikaan sairaalaan? Mitä jos mun voimat loppuukin kesken? Mitä jos paniikki nostaakin päänsä hatusta ja valtaa mielen?

Kävin silloin pelkopoliklinikalla. Siellä hoettiin että ”toinen lapsi tulee helpommin ja nopeammin ja kun se alkaa niin se on hetkessä ohi, ei huolta”. Tekisi mieli mennä kysymään siltä kätilöltä että no mitäs nyt kun se on alkanut jo kahdesti mutta vauva vaan vieläkin on sisällä? Missä se nopeus ja helppous?! Miten nyt lohdutetaan, kun ei menekään niinkuin yleensä?
Niinhän sitä sanottiin ekastakin vauvasta että yleensä ponnistusvaihe on noin 15minuuttia ja plaaplaa diipadaapa mutta mullapa kestikin 55minuuttia ja lapsella hätä.
Ei ole mitenkään yleistä että allergisella lapsella olisi myös ihosairaus tai hengenvaaraa, ja korvatulehdukset loppuvat antibiooteilla, tai että niitä allergioitakaan olisi niin että lapsi siitä kärsisi paljon. No meilläpä on esikoisella ollut vaikeat ja laajat ruoka-aineallergiat, allergioista johtuva suolistotukos jonka vuoksi meinasi henki lähteä, vaikea korvatulehduskierre, jatkuvaa hoitoa vaativa iho, anemia, jatkuvasti verta vuotavat limakalvot (joille ei ole mitään tehtävissä) sekä yleisesti muitakin lukuisia allergioita.
Yleensä ja yleensä. Seuraavan kerran kun joku yleistää ja sanoo että ei varmasti koske meitä, mä nauran niin paskasen naurun ja totean että ”hyvä kun kerroit mitä meille tulee tapahtumaan”.

Siispä turhautuminen on vahvasti pinnassa, ja kyllä, mua suututtaa paljon. Mä vaan toivon että mä saan loppu ajan olla ihan rauhassa ilman yhdenkään kyselyitä ”joko se syntyi?” tai toteamuksia liittyen vauvan oloon vatsassa. Kyllä mä tiedän että sen on hyvä olla siellä, ja saakin olla niin kauan kuin tarve vaatii.

Mutta mä en halua edes ajatella että olen raskaana, vaan elää unessa loput viikot. Mä haluan olla rauhassa, yrittää päästä eroon siitä pettymyksen tunteesta ja ajatella positiivisesti ilman muiden hössötyksiä. Mä haluan vaan olla. Ja synnyttää sitten joskus.
Mitä, kauankohan tässä nyt vielä olisi? No pahimmillaan jos lasketaan 42+0 asti niin onhan tässä vaan 27 vuorokautta. Ja no, jos se menee yliaikaiseksi niin siitähän tulee vain lisää niitä vuorokausia.
Ja uskokaa pois, ei tää synny huomenna että voisin iloisin mielin kirjoittaa seuraavan postauksen nopeasta ja helposta syntymästä. Ei todellakaan.

-emiljaana

Flunssan kourissa

Jouduin tekemään hieman vaikeahkon päätöksen. Meidän koira on jo pidemmän aikaa käyttäytynyt ongelmallisesti ulkona ollessaan. Kyse ei ole siitä, etteikö koira saisi liikuntaa. Dexin ominaisuuksiin kuuluu liika innostus, ja sen hallitsemisen vaikeudet. Koira innostuu sadasosasekunnissa eikä sitä pysäytä silloin enää mikään. Se on alkanut vetää lenkeillä hirveesti, hyökkii liian innostuneena toisten koirien päälle ja komennuksista huolimatta kulkee kuin korvat lukossa. Tiedossa on, että ongelma kuuluu ikään, sekä vauvan tuloon, ja vaatisi vain tiukkaa kuria ja oikeanlaista koulutusta. Mutta nyt tuntuu että tällä hetkellä ei sitä aikaa ja energiaa ole.

Soimaan itseäni koska olen aina ollut negatiivisella mielellä niiden koirien omistajien kanssa jotka antavat koiran pois koska eivät jaksa, ja nyt lukeudun itse niihin. Ihan kamalaa. Vaikka ei me sitä pois olla annettu. Hoitoonhan se vain meni, mutta pidemmäksi aikaa. En halua koirastani luopua ennenkuin tiedän että olen varmasti tehnyt sen eteen kaikkeni. Ehkä se on vain se ikä, ja se rauhoittuu. Ja kun sanotaan, että eläimet vaistoaa, niin kyllä tuo koira on jokseenkin outo aina ajoittain kotona ollut, ja stressannut vauvan tuloa.

No, onneksi tämä ei ole lopullinen päätös, ja koira on hoidossa paikassa, josta tiedän että siitä pidetään ja ei ole riesana. :)

Siispä silloin kun koiran hoitoon vein parisen päivää sitten, sain samalla flunssan. Ja niin sai esikoinenkin. Tuli siis hyvään saumaan tuo hoitopaikka, sillä olen ihan totaalisen loppu. Nyt unta on vielä vähemmän kuin mitä olisi pelkkien lonkkakipujen vuoksi, sillä flunssa valvottaa. Tuli sitten yöllä noustua ihan suosilla ylös ja valvottua muutama tunti, kun ei se uni vain tule.

Esikoinen on ollut nyt maanantain kotonakin oman tilansa vuoksi, mutta silti jaksanut hyvin leikkiä. Sillä tässäkin kuvassa haalari on ahdettu täyteen legoja laskien kuinka monta sinne mahtuu 😀

IMG_4937

Tänään oli myös neuvola. Nyt se paino sitten päätti lähteä nousemaan, kun sen kanssa on ollut kränää neuvolatädin puolelta. Tänään sitten todettiin että ”nyt nousisi jo liikaa tuo paino..”. Mikään ei ole hyvä. Painoa on toki tullut nyt viikkoa kohden 500g. No, sf-mitta menee tasaisesti, kuten huomaa. En silti ole huomannut edelleenkään ruokailussani mitään ihmeellistä, kuin sen että ruokahalu vähenee jatkuvasti. Tämä ei kyllä katso yks yhteen painon kanssa, mutta syön ruokahalusta huolimatta säännöllisesti, tai ainakin pyrin syömään.

IMG_4938

Mua kieltämättä jännittää että minkä kokoinen vauva on, koska esikoinen meni keskikäyrän alla mutta silti oli hyvän kokoinen syntyessään. Mielelläni synnyttäisin siis vaikka nyt tällä viikolla jo, ettei vauva kasvaisi liian isoksi. Mulle tulee pelkoa ja paineita nyt päivä päivältä enemmän, kun mietin, mitä olisi ponnistaa esikoista isompi ulos.

Tänään on viikkoja 37+1, ja neuvolatätikin oli jo sitä mieltä, että kyllä se sieltä saisi jo syntyä. Kunhan flunssan saa pois alta, niin sitten saa kaikkensa tehdä että synnytys käynnistyisi. Joten tässä nyt sitten toipilaana vedellään kuumaa mustaherukkamehua ja katsellaan lastenohjelmia kilpaa niistäen pojan kanssa. :) Ainakaan ei voi sanoa, etteikö otettaisi leppoisasti!

IMG_4939

37+1

Toisaalta mä kaipaan jo vauvan viereeni. Haluaisin niin että hän jo syntyisi, ja saisin pitää sylissäni ja kainalossa. Nyt on alkanut tulla esikoisen ajoilta muistoja siitäkin, mitä oli imettää, ja ne positiiviset muistot herättää suurempaa halua synnyttää. Haluaisin tuntea jo pienen lämmön ja silkin pehmeän ihon omaani vasten. Esikoisesta ei tällaista tunnetta ollut, sillä en tiennyt mitä se on. Mutta nyt tästä tunne on todella voimakas. Tulisi jo.

-emiljaana

Vihdoin valmista

IMG_4910

Päästiinhän me silti tällä viikolla liikkeellekin! Oltiin kaupungilla siskoni kanssa, ja illalla kyllä taas huomasi että tuli liikuttua kotoota muualle. Oli mukava kyllä liikkua, kun harvemmin meitä mihinkään pyydetään, mutta aina se kostautuu. Särkylääkkeitä on mennyt tällä viikolla enemmän kuin koko raskauden aikana, mikä jokseenkin harmittaa, sillä en muutenkaan mielelläni lääkkeitä napsi. Mutta luettuani, että kivun aiheuttamasta stressistä on enemmän haittaa vauvalle kuin itse särkylääkkeistä, niin mieluummin sitten olen kärsimättä ihan niin pitkään kuin normaalisti.

IMG_4915

Coffee Housessa välipalalla.

 

IMG_4901

36+0

IMG_4896

Möllöttelijä päikkäriseurana.

Joskus kyllä on sellaisia päiviä että mihinkään ei satu, ja olo on ihan mahtava! Sen kyllä huomaa musta. Kiukuttelu kipeenä on toki normaalia, mutta kyllä sen huomaa kaikista noista kanssa eläjistäkin että on mukavaa jos on välipäiviä. Esikoinen on tupannut jo kysymään aamulla että ”ootko sä tänään kipee?”. Harmittaa, koska inhoan kiukutella, varsinkin kun mitään syytä nuo eivät anna sille.

Mua välillä huvittaa se kuinka joillain on sellainen kuva musta että kiukuttelen paljonkin, mutta sitten usein kuulee kuitenkin niiltä jotka näkevät enemmänkin, että oon aika vaisu tapaus kiukuttelun suhteen. Mua huvittaa usein ne hormoonihuuruissa elävät odottajat, joilla on vaikeuksia hallita tunteitaan. Ei mitenkään ivallisella tavalla, vaan sellaisella, että kun yleistetään että kaikki odottajat kuuluvat tähän kastiin, ja itseäni en sellaisena näe. Oon mieheltä ihan kysynytkin että oonko sellainen hirviöodottaja joka kimpaantuu sekunnissa ja huutaa ihan turhista asioista, niin vastaus on usein että ”voitko sä joskus näyttää edes siltä että sua kiukuttaa”. No nyt varmasti on näkynytkin viime aikoina, mutta nää kiukut ei kyllä hormooneista johdu.

Tiedän kyllä että mulla itku tulee tosi herkästi. Siis välillä oikeesti ihan sairaan herkästi. Esikoinen kerran totesi että ”äiti on ihan surkee kokki” ja kehui sitten miehen ihan maasta taivaisiin siinä taidoillaan. Tämähän on siis ihan faktajuttu, mutta mullahan tuli siitä itku. Tunsin kyllä itseni ihan idiootiksi. 😀 Toinen mikä huvittaa on se, että istuin illalla yksikseni sohvalla juoden teetä, mies oli työreissulla. Tästä on viikon verran aikaa. Tuli jostain mieleen vanhoja juttuja miehestä, ja ajasta ennen lasta. Siinähän mä sitten itkeskelin yksikseni sohvalla että oon vaan niin onnellinen kun se on mun, vaikka ihan varma joskus olin että en sitä itelleni saa.

IMG_4934No, asiasta toiseen. Ompelukonekin vihdoin tuli kotiin, toimitus oli vain myöhemmin kuin saumurilla. Joten nyt IMG_4928olen saanut muutakin valmiiksi! Pojalle valmistui teräsmiehen viitta (josta kuvaa en vielä laita, koska loppu puku puuttuu). Niistä lakanoista jo mainitsinkin vauvalle, ja nyt sain vihdoin tärkeimmän valmiiksi, mikä on ollut pitkään haaveena. Meillä on esikoisen ajalta makuupussi ja pieni peitto rattaisiin, ja niiden kuosi ei ollut mieleinen. Joten niihin tein uudenpäällisen kumpaankin. Mainittakoon että alkuperäinen oli keltainen nallekuvioilla, joten olen hyvinkin tyytyväinen mustavalkoiseen, vaikka se värittömämpi onkin. Silti nämä ovat mielestäni paljon mukavemmat. Nyt olen tehnyt kaiken tarvittavan valmiiksi, joten vauva saisi jos syntyä!

-emiljaana

Unettomat yöt.

Mä alan olla jo epätoivoinen tähän olotilaan.

Nyt on öitä valvottu muutaman tunnin yöunilla. Miten mä en muista että olisin esikoisesta ollut yhtään näin kipeä, enkä varmasti ollut edes! Lonkkaan särkee, polviin särkee, ja missään asennossa ei ole hyvä olla. Makaan suurimman osan yöstä pyöritellen sormiani koska mikään ei auta, ja toivon että väsymys menisi niin pahaksi että nukahtaisin kivuista huolimatta. Särkylääkkeetkään eivät auta. Pahoinvointi tulee aaltoina ja on välillä läsnä koko päivän. Vauvan kaikki liikkeet sattuu niin että itkettää ihan oikeasti. Sukkapuikkokivut (=äkkinäiset erittäin kovat kivut ihan alhaalla, jotka eivät kuitenkaan kestä kuin sekunnin verran) vie jalat alta, mutta eivät saa itkemään koska kestävät niin lyhyen aikaa. Silti sellainen ei ole lainkaan mukavaa jos pitää bussista hypätä pois ja käsipuolessa on 4 vuotias ja toisessa kädessä kantaa kassia. Supistukset ovat ihan hirveitä, ne on oikeesti nyt tosi kivuliaita, ja niitä tulee noin tunnin välein joka päivä koko ajan, jopa yölläkin. Ja kun tuo vauva tuntuu olevan kovinkin ahdistunut aina supistaessa, ei auta yhtään että hän alkaa riehua joka kerta kun kohtu alkaa pikkuisenkin kiristämään.
Ei mulla oo enää niitä liitos- ja kasvukipuja, mutta näihin verrattuna mä ottaisin ne mielihyvin ja lahjottaisin nämä pois!

En mielestäni lukeudu äiteihin jotka huutavat ja karjuvat lapsilleen, olen sinänsä aika rauhallinen vanhempi. Korotan kyllä ääntäni, mutta juuri koskaan en huuda. Ja siksi soimaan itseäni, sillä väsymys purkautuu automaattisesti aina mielestäni väärin. Tänäkin aamuna esikoinen veti normaalin aamupukemisrumbansa kiukun. Normaalisti tässä tilanteessa korotan ääntäni jossei mitään tapahdu kehotuksista huolimatta. Nyt kehotin paristi, ja salamana karjaisin kun poika heittäytyi lattialle ja potkaisi minua.
Pienehkön (kummankin) rauhoittelun myötä pukeminen kuitenkin sujui ihan hienosti, ja oman itsehillintäni puutteen vuoksi pyysin anteeksi koska tiesin tehneeni väärin. Poika toki rauhoittui ja hyväksyi anteeksipyyntöni, mutta miten se jääkään omaan mieleen kaihertamaan vaikka kaikki olisikin ihan hyvin jo.
Joku voi pitää tätä asiaa hyvinkin vähäpätöisenä, mutta ehkä tästä kuitenkin huomaa sen etten oikeasti lukeudu kovaäänisiin vanhempiin. Usein heti huutamisen jälkeen tajuan jo että nyt meni yli, ja vaadin itselleni rauhoittumishetken jossa poikkeuksetta itken olotilaani, niinkuin tänään.
Joidenkin vanhempien mielestä lapselle saa ja pitää huutaa, toiset eivät sallisi huutamista lainkaan. En ota asiaan kantaa yleisellä tasolla, mutta itseltäni huutaminen ei luonnistu. Toki ulkona ollessa jos poika on juoksemassa autotielle, karjaisen kovaan ääneen häntä nimeltä jotta hän jähmettyisi, ja se tulee täysin refleksinomaisesti (ja toimii aina). Mutta arkena en osaa huutaa, enkä näe sille tarvettakaan. Esikoinen on niin kiltti persoona, että vaikeissakin tilanteissa vain äänen korottaminen riittää napakan käskyn kanssa.

Nyt tämä väsymys on saanut minut kiukkuiseksi, kuka nyt ei kiukkuinen olisi väsyneenä. Olen jo kuullut huolestuneita kyselyitä siitä, onko meillä kotona jotain hätänä. Ei, kotona on kaikki ihan täydellisesti; mies hoitaa, hellii ja auttaa. Hemmottelee mut ihan pilalle. Mä varmaan itkisin kaiket päivät silmät päästäni jossei se olisi läsnä. Se kuuntelee mun kaikki kiukuttelut ja antaa itkee jos itkettää, ja on vielä sylinä aina. Esikoinen on hyväntuulinen ja on päivät päiväkodissa, jossa saa aktiviteettia. Joten suotta meistä huolissaan ollaan, kun ainoa syy on raskausvaivat.
Olen yrittänyt nukkua päikkäreitä, mutta aina sekään ei onnistu. Liikun joka päivä ja elän normaalin arkirytmimme mukaan, mutta silti uni ei vaan tule, varsinkaan aamuyöstä kun kivut ovat pahimmillaan. Vinkkejä otetaan vastaan, jos joltain sellaisia vielä löytyisi!

Mä niin vaan jo toivon, että tämä pieni syntyisi. Nyt on viikkoja täynnä 36+3. Vielä pitää vain jaksaa. Hammasta purren ja itkien, mutta pakko.

-emiljaana

Postipaketti, tuplasti!

Arkeen paluu. Esikoinen siis päiväkotiin ja niin, jotain sitä pitäisi itsekin tehdä, että se lapsi ei ihan turhaan siellä päiväkodissa ole.

Tiistaina oli neuvolalääkäri. Tilanne on siis ihan normaali viikkoihin nähden; pehmentynyt ja sormelle auki, kanavaa kuitenkin vielä n. 2cm jäljellä. Viikkoja tuolloin oli 35+2. Ainoa mikä itseä vähän ihmetytti, oli tuo paino. Kun tässä on nyt ollut keskustelua neuvolatädin kanssa siitä että painoni ei nouse tarpeeksi, eli vain n. 150g/vko, niin nyt se sitten nousi hujauksessa. Perjantaista painoa tiistaihin mennessä tuli lisää 2kg. Mitähän sekin sitten merkitsee.. Sf-mittani menee kuitenkin keskikäyrällä tasaisesti.

Esikoisen vasu oli myös tällä viikolla. Aina ne jaksaa kehua sitä, kuinka kiltti, huomaavainen ja reipas hän on. Erityisiä huomioita tuli rauhallisuudesta ja herkkyydestä, poika ottaa helposti itseensä kaiken. Kaikista mukavinta on kuulla lause ”hän on lempilapsi, kaikki lapset tykkäävät hänestä ja vähän kinastelevat, kuka saa leikkiä tänään hänen kanssaan”. Tuo samainen lause on sanottu aina jokaisessa eri päiväkodissa, ja poika on harmikseni joutunut päiväkotia vaihtamaan muutamaan otteeseen. Silti hän on hienosti aina sopeutunut, ja tähän päiväkotiin olisi tarkoitus nyt sitten jäädäkin loppuun asti. Pojalla ainoa asia jossa on parantamisen varaa on ujous. Ujoudessa ei siis ole mitään vikaa, ja mielestäni se on yksi suloisimmista piirteistä mitä ihmisessä voi olla, mutta esikoisen kohdalla se aiheuttaa jo vaikeita tilanteita. Hän ei uskalla mennä sanomaan asiaansa hoitajille, joten tässä pitänee rohkaista. Silti rauhoittaa kuulla, että häneltä sujuu kaikki paremmin kuin hyvin ja on erittäin omatoiminen, eikä juuri koskaan ole mitään ongelmia rauhallisuuden ja kiltteytensä vuoksi. Voiko nyt taas ylpeämpi olla omasta lapsestaan?

IMG_4859

Omasta lapsuudestanikin tuttu kuulapeli, jota oli pakko testata isomummulla!

IMG_4858

Muffinssitaikinan tekoa.

Yhtenä päivänä pidimme kotipäivän. Ajattelin että mitä sitä suotta päiväkotiin, kun itselläkään ei ole mitään tekemistä. Joten me leivoimme aamupäivästä, siivoilimme, mies teki hyvää ruokaa, ja päivällä menimmekin isomummua moikkaamaan. Oli mukava käydä pitkästä aikaa kylässä! Isomummu oli leiponut pullia ja oli silminnähden onnellinen vierailustamme! Lupasin, että käymme varmasti nyt useammin kylässä, kun lomallakin olen. Isomummulle ei kuitenkaan ole kuin kolmisen kilometriä matkaa, joten nopeastihan sen kipaisee. :)
Siskoni (vanhin niistä monista) kävi kylässä myös, siksi leivoimmekin! Ja kiitoksia vain, nyt ei tarvitse palella, sillä siskoni lainasi pari toppatakkia jotka menevät vielä mahani ympäri, kun omani eivät mahdu (ja mikä hauskaa, siskoni on minua pienempi :D). En ole raaskinut ostaa talvitakkia muutaman viikon vuoksi vain, joten joko jäädyn tai lainaan, ja mieluummin lainaan!

On tullut käytyä Ikeassa, ja muokattua kahdessa huoneessa järjestystä. Jospa nyt olisi kaikki niinkuin pitää?

Esikoinen sai paketin postista, ja vähän huvittavaa, miten noin pieni voi olla niinkin innoissaan tuollaisesta paketista. Paketissa oli siis Ticketin vihreä sadeasu, ja sitä kokeiltiin sitten ylpeinä, kun vain paketti oli tohkeissaan ensin avattu. On kiva huomata, että oma lapsi osaa olla iloinen tuollaisestakin asiasta. :) Ja olihan tuo siis ihan loisto asu, eikä hinnalla pilattu, sillä olisi vielä alennuksessa 39,92€, jos jotakuta kiinnostaa! Klikkaa alla olevaa kuvaa niin pääset Lekmerin sivustolle. Tuli nopeasti postissa! Käytännössä ei ole tullut vielä kokeiltua, ikävä kyllä. Meille otettiin 116cm koko, vaikka poika on itse 110cm muilta vaatteiltaan. Vähän oli isohko, muttei niin että haittaisi käyttöä. Tarkoituksena olisi siis pitää vielä ensi vuoden kevääseen asti, ja siksi reilumman kokoinen. Kyllä meillä ainakin tykästyttiin :)

ticket-outdoor-sadepuku-rubber-rain-set-ss14-green

IMG_4868

Pikkupakkasten takia siirrytty toppavaatteisiin jo :)

IMG_4878

Lankojen pujotusta!

On ollut muskari! Esikoinen ei nyt millään olisi halunnut lähteä, jotenkin tuo joka paikkaan lähteminen on vaikeutunut yht äkkisesti taas. Mutta kun muskarista pois tuli, oli hän intoa piukassa! Tällä kertaa siellä maalattiin ja laulettiin samalla. Temppukoulussakin käytiin, ja itse kävin samalla ompelutarvikeliikkeessä.
Miksi? Koska tilasin vihdoin ompelukoneen ja saumurin. Saumuri tulikin sitten perjantaina kotiovelle, ompelukone tulee myöhemmin perästä. Vihdoin, vihdoin mulla on oma kone! Tästä on haaveiltu jo pidemmän aikaa, ja olihan se pakko heti kaivaa laatikosta ja testata! Ompelin nyt sitten heti alkuun vauvalle pussilakanasetin, joka jäi koulussa tekemättä sairaslomani vuoksi. Tästä sitten jatkamaan, eikä ole vaikea edes miettiä mitä tekisi!

 

-emiljaana

Sadepäivän salat.

Mä olen laiska. Ja aamutorkku. Nukkuisin puoleen päivään ja ylikin, jos saisin ja voisin. Nukkuisin myös päikkäreitä joka päivä monestikin, jos saisin ja voisin. Saankin välillä, ja voinkin, kun tuo mies on niin ihana. Mutta en mä nyt joka päivä voi koko aika nukkua! Ylilaiskahan musta tulisi.

IMG_4771Mutta sitten on niitä ihmeellisiä aamuja, kuten tänään, että herään aikaisin puhtia täynnä ja teen vaikka mitä, IMG_4788energiaa riittää vaikka mihin! Tänään se energia kului kotiin ja esikoiseen. Heräsin aamulla ensimmäisenä tiskaamaan. Oli vielä mukavan syksyinen sadekeli, joten me lähdettiin koiran ja esikoisen kanssa lenkille ja puistoon. No poikahan oli ihan tohkeissaan, kun sai hyppiä ihan luvan kanssa lätäköissä ja lutrata kunnolla! Koira sen sijaan ei ollut ihan niin innoissaan, johtui varmaan sadetakista 😀

IMG_4842

Meillä on siis koira. Vuoden ja viiden kuukauden ikäinen nyt, ihan nassikka vielä.

IMG_0506

Dex pentuna.

Sekarotuinen, siinä on labradoria ja kultaistanoutajaa.

1618649_10202840652519092_1022782304_n

Talvena 2013.

Noutajaurokseksi se on tosi lempeä ja ystävällinen, ja kamalan sosiaalinen. Tosin virtaa riittää vaikka sadalle koiralle jakaa, varsinkin jos vastaan tulee eläimiä, tai lapsia. Ei se koskaan pahaa ole tehnyt kenellekään, se on vaan niin innoissaan aina. Aika klisee, mutta pitänee paikkaansa tuon nallen kohdalla.

IMG_1980

Sillä on pehmeä puolipitkä karva, joka on ihan silkkinen korvien seudulta. Isot lurppakorvat ja tuuhea häntä. Se on hieman yli polven korkuinen, ja surkusilmäksi nimetty. Se tykkää ihan tolkuttoman paljon lapsista, ja porukoilla ollessamme se leikkii mielellään lampaiden kanssa.

IMG_2653

Dex hautautuneena hiekkaan.

Noutaja kun on, sillä on vahva vietti, joten se lähtee pienten eläinten perään. Sillä on yksi ainoa ongelma; ylienergisyys ja liika innokkuus. Sitä on aika vaikea välillä hallita, kun se innokkuus pääsee valloilleen.

IMG_4839

Ihanimmat ominaisuudet tuossa on sen lempeys ja pehmeys. Se rakastaa paljon. Ja se osaa nukkua lusikassa peiton alla kainalossa, jos sen sinne vaan päästää (eli silloin kun mies on yötä muualla, mulla on koira vieressä :) ). Se nostaa kumoon menneen pikkulapsen vaipankulmasta takaisin seisomaan, ja jos suhun sattuu, se lohduttaa sua niin kauan että naurahdat (testattu on).

IMG_2296

Kutsuttakoon tätä pehmeää, kultaista nallekarhua Dexiksi.

IMG_4415

Niin, loppu päivä meni sitten siellä juhlissa, sukuloiden luona siis. Tuli syötyä mahat täyteen herkkuja. Jos joku vielä väittää, että painoni ei nouse siksi että en syö, niin olisi pitänyt olla katsomassa siellä tilanne! 😀IMG_4845

Itselläni oli myös syntymäpäivät lauantaina. Henkilökohtaisesti en välitä moisesta päivästä, enkä sitä juhlista. Mutta toki maailmasta löytyy aina jokunen joka muistuttaa siitä. Yksi oli ihana ja osti herkkuja kamalan kasan (tuo mies tuolla töllön ääressä). Sitten oma mummuni taas ostaa aina tapansa mukaan jotain, ja tekee itse jotain. Nyt sain villasukat, lämmin kiitos niistä mummulle, ja maalaussetin, jossa oli öljyvärejä, muutama pensseli ja taulupohja. Joidenkin mielestä olen kätevä käsistäni, ja he koittavat motivoida minua piirtämään ja maalaamaan.

No nämä maalausvehkeet suunnilleen varastettiin käsistäni oitis, sillä meillä asuu pieni taiteilija, joka rakastaa askarrella, piirtää ja maalata. Niinpä niitä testattiin illalla heti kotiin päästyämme, ennen nukkumaan menoa.

IMG_4848

Loma loppuikin esikoisen osalta tähän, ja aamulla on paluu arkeen.

Sen sijaan tämä äiti olisi kovasti sisustamassa, ja ideoita on vähän kaikkeen. Liekö pesänrakennusvietti päässyt valloilleen? Uhrina on nyt esikoisen huone, joten katsotaan mitä siitä tulee. :)

-emiljaana

Neuvolapäivitys

Eilen oli neuvola. Rauta-arvot olen vihdoin saanut nousemaan kovalla rautakuurilla. Pahimmillaan ne oli 103, mikä aiheutti kamalaa kuvotusta ja heikotuksen tunnetta niin, etten bussissa pystynyt istumaan 20 minuutin matkaakaan. Oloni ei ollut väsynyt, mutta selkeästi tuo pahoinvointi johtui liian alhaisista arvoista. Alkuun en saanut niitä nousemaan, kun söin joka toinen päivä kahta 100mg tablettia, ja joka toinen vain yhtä. Neuvolassa neuvottiin nostamaan kuuriluonteisesti lisää määrää, sillä arvot vain laskivat ennestään. Näin ollen otin kolme tablettia päivässä, jolloinka arvot lähtivät nousemaan. Nyt otan enää yhden päivässä, ja arvot ovat 116! :) Olokin on paljon parempi, ja olin ihan varmakin että ovat nousseet juuri siksi.

Nyt oli ensimmäistä kertaa verenpaineet normaalit. Minulla on normaalisti alhaiset paineet, joiden vuoksi tunnen heikotusta normaalistikin pitkin päivää. Olin tosin edellisenä iltana syönyt salmiakkia pienen rasiallisen, joten liekö sillä vaikutusta asiaan. Paineeni olivat 121/68.

Vauvan sykkeet ja liikkeet ovat olleet aina hyvät, ja hän on ollut raivotarjonnassa jo viikoilta 20 lähten. Liikkeet varsinkin. Vauva alkaa potkia ja töniä heti kun joku vähänkin vatsaa menee koskemaan. Nyt ne liikkeet ovat todella kivuliaita, kun vatsani on laskeutunut. Etenkin ihan alhaalla liikkeet sattuvat tolkuttoman paljon.

IMG_4755

34+3

Sf-mitta menee melko tasaisesti nyt, ja on nyt viikoilla 34+5 31cm.

Vaikka sf-mitta menee normaalisti, on silti ollut puhetta painostani. Viimeisen 2,5kk aikana painoni on noussut 2kg, ja pienentynyt sitä mukaa, mitä pidemmälle raskaudessa mennään. Kuukausi sitten painoa nousi vielä parisen sataa grammaa päivässä, kun nyt se on vain sadan luokkaa. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta jos kaksi viikkoa takaperin on katsottu vauvan olevan hyvän kokoinen, niin itse en näe asiassa mitään huolen aihetta. Toki lapsenhan tulisi kasvaa jo paria sataa grammaa viikkoa kohden, joten kaiken järjen mukaan itseltäni paino putoaa. Mutta tähän mennessä minulla on paino noussut yhteensä 12kg, joten ehkä siinä olisi tiputettavaakin hieman.

Neuvolatäti kehotti huomioimaan ruokailua, vaikka painotin syöväni täysin normaalisti, ja mielestäni samalla tavalla kuin ennenkin.

Enemmän itseäni pelottaa imetysaika, sillä esikoisesta painoni tippui kriittisesti ensimmäisen kuukauden aikana. Tosin olen aina ollut hoikka, enkä koskaan ole joutunut katsomaan mitä suuhuni laitan, joten saa nyt nähdä mitä imetys tuo tullessaan. Paljon vain ruokaa naamaan niin ainakin ravintoarvot ovat kohdillaan!

Ensi viikolla pitäisi olla loppuraskauden lääkärikäynti. Hieman pelottaa tuo käynti, sillä nyt lomaviikon aikana on supistellut todella kipeästi, ja vauva on tosiaan laskeutunut ihan ryminällä viime päivien aikana. Toissapäivänä tuli kipeitä supistuksia säännöllisesti noin tunnin kahden ajan, mutta ne rauhoittuivat. Välillä niitä tulee muutama säännöllisesti, sitten on taas hetken rauhallista. Satunnaisesti tulee todella kipeä, mutta seuraava saattaakin olla taas harjoitus. Joten mitä sitten kun lääkäri käy sörkkimässä, provosoiko se vai pysyykö tilanne samana?

Toisaalta en pistäisi pahitteeksi että vauva syntyisi nyt, sillä joka päivä on sellainen olo että ”kyllähän tämä voisi merkeistä päätellen jo tulla”, mutta toisaalta hän olisi keskonen, joten pysy vain vielä hetki siellä <3

– emiljaana

Vuodelevolle

Kävihän tässä sitten loppujen lopuksi hyvin, ainakin toistaiseksi! Keskiviikkona aamulla sain estolääkkeen, sillä supistuksia piirtyi käyrälle noin 10 minuutin välein. Ne eivät kuitenkaan olleet kivuliaita, joten sain luvan kotiutua muutamilla ehdoilla. Vuodelevosta vastaavissa tilanteissa ei lääkärin sanojen mukaan ole ollut merkittävää hyötyä, joten sairaalassa minun on hieman turha vain makoilla. Silti kotona en saisi mm. lenkkeillä koiran kanssa tai siivota (koskien imurointia ja lattioiden pesua eritoten). Suoraan lääkäriäni lainaten; ”voit kyllä jääkaapille kävellä ja ruokaa tehdä, mutta muuten suosittelen makoilemaan sängyssä tai sohvalla”. Ja nostelu tosiaan olisi kanssa täysin kiellettyä.

Kotiin tulo oli bussissa hieman raskas, sillä alhaisten verenpaineideni vuoksi kärsin pahoinvoinnista alituiseen. Nyt ihan kotonakin ollessa on pahoinvointia esiintynyt, vaikka vain istuisi paikoillaan sohvalla. Uutena vaivana myös tullut korkea leposyke ja sydämen tykytykset pitkin päivää liittymättä mihinkään. Tosin luettuani muiden raskaana olevien kokemuksia, olisi nämä hyvinkin yleisiä vaivoja. Ja koska vauva on laskeutunut paljon, sattuu hänen liikkeensä häpyluuhun aivan suunnattomasti. Kuitenkin olen iloinen että pienokainen on vielä turvallisesti sisällä, sillä olisi suunnattoman rankkaa jättää hänet sairaalaan moneksi viikoksi. Tästä kokemusta on sen verran, että esikoinen on ollut sairaalassa kahteen otteeseen teho-osastolla monia öitä vauva-aikana. Sitä huolen määrää on lähes mahdotonta kuvailla sanoin.

Itse en ole enää niin suunnattoman huolissani vauvan ennenaikaisesta syntymästä. Olen toki huolissani vauvan tilasta, jos hän nyt päättäisi syntyä, sillä kipeitä supistuksia tulee pitkin päivää jatkuvasti ja hän todellakin on pieni. Mutta kun tiedostan, että kortisoni on vaikuttanut jo, ja olisi täysin turvallista synnyttää, en luultavastikaan panikoisi enää, jos synnytys käynnistyisi. Toista se oli silloin viikko sitten, kun oli täysin tietämätön. Ja nyt ollaan kuitenkin turvallisilla viikoilla, jolloin lapsella ongelmana olisi hengittäminen itse, ravinnon saaminen sekä kellastuminen. Silti hengitysapukaan ei olisi raskainta mahdollista, vaan selvittäisiin hyvinkin vähällä. Kysyessäni lääkäriltä, mitä käytännössä oikeasti tapahtuisi jos lapsi syntyisi, oli vastauksena nenämahaletku ravinnon takaamiseksi, sinivalohoito kellastumiseen sekä lisähapen anto.

Takaraja synnytyksen estollehan on 34 raskausviikkoa. Näiden viikkojen jälkeen lapsen annetaan syntyä. Tästä ei missään informoida, kuten ei myöskään siitä, mitä tehdä, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Olisin itse ollut suunnattoman kiitollinen, jos neuvolassa olisi ohjeistettu kyseisestä aiheesta, sillä se ei kuitenkaan ole todella harvinaista. Miksi tästä ei informoida?

No mitä sitten pitää tehdä, jos synnytys käynnistyy reilusti ennen laskettua aikaa? Otatko särkylääkkeen, kuuman suihkun ja levon? Kauanko odotat että supistuksia tulee säännöllisesti, ennenkuin pitää lähteä sairaalaan? Faktahan on kuitenkin se, että he haluavat estää lapsen tulon, joten mitä jos kotona tulee kärvisteltyä tuntikausia supistuksien kanssa ja kohdunsuu onkin jo auki kun sairaalaan menet? Ja vain sen vuoksi, ettei kukaan ole ohjeistanut asiasta?

Itse lähdin melko heppoisin perustein sairaalaan, mutta heidän mielestään olisi pitänyt tulla heti. Kiinnostaisi tietää, ovatko muut äidit saaneet minkäänlaista ohjeistusta asiaan? Ja ennenkuin mitään on tapahtunut? Sillä minua ohjeistettiin jälkikäteen, vaikka onhan se jälkiviisaskin ihan hyvä olla :)

Pääasia kuitenkin että meillä on kaikki kunnossa, ja tilanne on rauhoittunut. Toki niitä supistuksia tulee paljonkin ja ovat kipeitä, mutta eivät säännöllisiä. Ohjeistukseksi sain, että ennen viikkoa 34 pitää sairaalaan lähte heti jos lapsivesi menee, supistukset ovat säännöllisiä eivätkä rauhoitu särkylääkkeellä, tai jos lapsen liikkeet vähenevät huomattavasti. Viikon 34 jälkeen voin rauhassa kotona käynnistellä synnytystä, turvallisin mielin. Nyt viikkoja on tänään maanantaina 33+1.

 

-emiljaana

Älä synny vielä rakas!

image Teksti saattaa sisältää herkimmille rankkaa materiaalia, joten lukaisethan varovasti eteenpäin :) Sunnuntaina illasta menin ihan tavallisesti sänkyyn makoilemaan, aikomuksenani mennä nukkumaan hieman ennen yhtätoista. Eipä siinä sitten paljoa nukuttu, kun alkoi yht äkkisesti kipeät supistukset ja heti säännöllisinä. Tunnin verran pistin ylös ”synnytyspoltot” -nimiseen sovellukseen puhelimessani kaikki supistukset, ja aloin jo jännittää, sillä ne vain kipeytyivät yhä enemmän. Nousin ylös ja menin miehelleni, joka vielä valvoi, kertomaan että nyt olis pieni ongelma. Viikkojahan minulla oli vasta 32+0. Tunnin verran vielä katseltiin lisää että jospa rauhoittuisi, ja otin särkylääkettä. Kun kivut vain yhä pahenivat ja supistusten väli pysyi 3-6 minuuttia, alkoi paniikki iskeä että ei herran jumala hän on keskonen ja minulla on synnytys käynnistynyt! Itkinkin muutamaan kertaan pelon vuoksi, koska pienihän hän on, ja mitä jos hän nyt tulee! Sairaalakassi on pakkaamatta, pinnasänky kokoamatta ja miten kestän sen ajan kun hän on sairaalassa letkuissa?!

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soittaa synnytysvastaanottoon ja kysyä mitä tehdään, koska minulle ei ole koskaan informoitu miten toimitaan, jos synnytys käynnistyy ennenaikaisesti. Svo:lta käskettiin kiireesti näytille, koska lapsi voi tulla nopeastikin kun toinen kyseessä.
Reilu tuntihan siinä taas meni että saatiin esikoiselle hoitaja meille kotiin ja päästiin taksilla sairaalaan.

Sairaalassa sitten käyrille, heti estolääkitys kun supistukset todettu erittäin napakoiksi ja sisätutkimukseen. 1,5cm kanavaa jäljellä ja kohdunsuu jo auki.
Ja nythän se paniikki vasta itkikin, kunnes muistin sitten kertoa että muuten minä kävin pelkopolilla ja nyt pelottaa oikeasti.

Sain toisen estolääkkeen, sillä ensimmäinen ei vaikuttanut millään tapaa, sekä kortisonipiikin, joka vahvistaa vauvan keuhkoja. Supistukset rauhoittuivat niin että minut siirrettiin osastolle.

Jouduin täysin vuodelepoon, enkä saanut käydä edes vessassa. Istua ei saa, ja sänky on kallellaan niin, että pää on alempana kuin jalat.

Sain vielä kolmannen estolääkkeen piikkinä olkaani, joka ei taaskaan auttanut mitään. Verenpaineeni laski ja sykkeeni oli pilvissä, sekä supistuksia vain tuli ja tuli. Nyt sitten sanottiin että viimeinen oljenkorsi ja kanyylin kautta neljäs estolääkitys. Jos tämä ei auta, niin vauva syntyy.

image Onneksi supistukset rauhoittuvat. Kanava kasvoi takaisin 3,5cm vuorokauden aikana, mutta sain silti varuiksi toisen kortisonipiikin toisena yönä. Nyt viimeisen 12h aikana ei ole supistuksia tullut kuin harjoituksien tuntuisina, joten estolääke otettiin kokeiluksi pois. Sain luvan käydä myös vessassa, mutta rauhakseen pitää ottaa, ja jos supistukset pahenevat, joudun takaisin lääkkeelle. Jos taas kaikki menee hyvin, saatan jo huomenna päästä kotiin lepäilemään! 34 viikoille asti yritetään estää lapsen tulo, jos vain mahdollista, joten erittäin rauhalliset pari viikkoa olisi tulossa, jos hyvin käy. Äitiysloma alkaakin hieman aikaisemmin!

Esikoiselle tämä oli todella rankkaa. Ensimmäinen vuorokausi meni hienosti, mutta nyt toinen on ollut todella itkuinen. Hän on ollut kovin huolissaan, ja kyseli paljon, olenko syönyt ja juonut ja saanut lääkkeitä. Mutta mielellään jäi miehen kanssa kotiin viettämään vähän laatuaikaa. Onkin ensimmäinen kerta, kun kaksistaan hoitavat kaiken, joten vähän kieltämättä jännittää, vaikka tiedän pohjimmiltani että he pärjäävät varmasti. Lieneekö sitten äidin normaalia huolehtimista, vaiko sitä ylihuolehtivaista puoltani, kun pojan aina olen yksin kasvattanut, tiedä sitten. Mutta että olen onnellinen tuosta miehestä!

No täällä sitä sitten makoillaan. Lukemista on ja oma huone, sekä vieraita on käynyt, joten eipä tässä valittamista ole :) kunhan vain tuo pieni ei vielä tulisi, sillä painoarviokin oli vain 1960g, että onhan hän kamalan pieni!

Onkohan monilla käynyt niin, että estolääkkeiden avulla on päästy täysiaikaisiksi? Olisi mukava kuulla kokemuksia!

Huomenna ollaan sitten viisaampia.

-emiljaana