äitiys

Vieroitusta ja rintaa

Hääjärkkäilyt on mennyt oikeastaan yllättävän kivasti. Vähän ärsyttää jotkut pikku seikat, kuten eräiden henkilöiden tekemät oharit ja turhat lupaukset. Mutta heidät on sitten kylmästi vain karsittu pois, sillä oikeasti meistä välittävä ei tee ohareita. Näin ollen moiset henkilöt eivät ansaitse paikkaansa meidän häissä.

drtger

Samaten hieman kismittää muiden jatkuvat epäilyt ja hieman liian vahvat mielipiteet. No siis, nämähän ovat meidän häät, joten miksi tulisi edes järjestää mitään, mikä ei olisi meidän juttu? Minähän en alennu järkkäämään kirkkohäitä (mitä emme edes saisi) yhdenkään vieraan mieliksi. En myöskään pukemaan valkoista mekkoa, tai maksamaan maltaita ”tosi hienosta paikasta ja pitopalvelusta”. En myöskään kutsu häihini yhtäkään henkilöä, jota en sinne oikeasti halua. En sen vuoksi, että ”olemme olleet tekemisissä jo vuoden”, enkä sen vuoksi että olisi ”velvollisuus”. Kutsun puhtaasti vain siksi, että haluan vain nämä ihmiset juhliini. Kiukutelkoot ken haluaa. Menen vain kerran naimisiin, ja häistä tulee juuri sellaiset kuin me haluamme.

Häävalssi tulee aivan varmasti ihmetyttämään monia, jos sellaisenkaan järkkäämme sinne. Paikka on nyt varattu, ja kutsut pääosin lähetetty. Mekkoon tilataan kankaat maanantaina, mitat on otettu ja kaavat tehty joten ei kun ompeleen vaan! Miehen puku vuokrataan, sillä aikaa ei ole ompeluun. Niin ja taisi mies ihan ilmaistakin että haluaa vuokrata 😀

Häät tulevat pienellä budjetilla. Kaikki tehdään itse, ihan leipiä myöten. Melkein kaikki on jo sovittu, kuka tekee mitäkin ja milloin missäkin. Muutama asia enää. Eiköhän nämä tästä järkkäänny! Häistä sitten sen enempiä.

ertLapsiin ja perheeseen. Meillä on tosiaan sitten häiden vuoksi ollut hieman kärttyinen ilmapiiri. Ei suinkaan siksi, että olisi sen kummempia ongelmia, vaan siksi, että olen ollut paljon lasten kanssa yksin ja mies hoitanut asioita häitä varten. Siis _paljon_. Väsähdin pahasti, kun ensin mies oli siellä kalareissullaan lähes kaksi viikkoa, sitten lähti viikoksi hommiin ja reissuun. Melkein kolmisen viikkoa olin yksistään. Samaan syssyynesikoisella alkoi jonkin sortin eroahdistus, kuopus puski neljä hammasta kerralla ja tuli kipeäksi. Niin ja minäkin olin kipeänä. Pahimmillaan päivä meni niin, että olin nukkunut vain kolmisen tuntia yöllä sillä kuopus ollut koko yön rinnalla, ja aamusta alkaen kuunnellut kiukuttelua ja itkua. Jossain vaiheessa päivä sitten mennyt itseltäkin itkuksi, kun sietorajat paukkuvat. Illalla ajatellut, että kohta he nukahtavat ja saan hetken olla hiljaisuudessa, ja sitten kuopus valvoo kuitenkin yli puolen yön. Itku ollut herkässä.

Näiden viikkojen jälkeen päätin että en suostu tähän enää. Ensinnäkin, en aio olla jatkuvasti yksin lasten kanssa, ja minullakin on oikeus lähteä itsekseni johonkin! Toisekseen kuopuksen öiset heräilyt rinnalle saavat luvan vähentyä, sillä kerrat huitelevat jatkuvasti 5-15 välillä. Ja kolmannekseen, no en tiedä. Itkut riittää.

Kuinka me sitten ratkaistiin tämä?

Kuopus on erittäin kiintynyt minuun, mikä on luonnollista sillä olen kantanut häntä jatkuvasti, imetän, enkä ole käynyt töissä tms. Suhde isään alkoi heikentyä, sillä isä oli aiemmin mainitsemieni syiden vuoksi paljon pois. Tämä korjataan. Nyt mies hoitaa paljon kuopusta, sekä viettää aikaa hänen kanssaan, ja minä olen taka-alalla. Imetys ei ole tästä häiriintynyt, imetän edelleen useasti päivässä. Yöt rauhoitimme myös. Ensimmäisen yön nukuin olohuoneessa, jotta en unissani lykkää vaan tissiä suuhun. Kuopus heräsi kaksi kertaa syömään (en laske näihin mukaan ilta- ja aamumaitoja). Toisena yönä nukuin makuuhuoneessa, mutta mies nukkui meidän välissä (vauvalla on pinnasänky sivuvaununa, josta pääsee mönkimään kainaloon). Kuopus heräsi kaksi kertaa. Nyt viime yö oli kolmas yö. Nukuin vauvan vieressä. Vauva heräsi kahdesti syömään. Kahdessa yösyötössä aion pitää nyt hetken, ja sitten siirtyä vain yhteen.

Vauvaa ei ole huudatettu. Vauvaa on kannettu, taputeltu, silitelty, rauhoiteltu. En suostu huudattamiseen, sillä se on tutkitusti haitallista lapselle (ja äidille). Mies on nukuttanut kantaen ja rauhoitellen, ja vienyt sänkyyn nukahdettua. Tämä on onnistunut yllättävän hyvin, vaikka vauva on ollut todella riippuvainen rinnasta. Odotin paljon rankempaa!nimetön

Rintani eivät tästä pidä, sillä pakkautuvat aivan täyteen maitoa. Tietenkin, koska kysyntä ja tarjonta on vastannut, ja nyt tarjontaa on enemmän kuin kysyntää joten totutteluun menee aikaa! Kuitenkin tuntuu että vauvallekin tämä on luonnollista, sillä olemme nukkuneet selkeästi paljon paremmin nyt viimeiset pari yötä. :) Tänä iltana nukutus kävi yllättävän helposti jo isältä!

Imetyksestä vielä sen verran, että esimmäinen koulutuspäivä imetystiedon peruskurssilta on takana päin, ja ihan uskomaton juttu! Mä niin alan tukiäidiksi! Tosi ihana ja voimauttava päivä, samalla kun oppii ja kuulee paljon kaikkea uutta! Lokakuussa toivon mukaan saan sitten tukiäiti-tittelin itselleni! :)

 

-emiljaana

Kaksi imetystä

Olen menossa imetystiedon peruskurssille. Kurssin ensimmäinen päivä on huomenna. Tehtävänä oli kirjoittaa oma imetystarina. Jotta en koskaan unohtaisi tätä, aion julkaista sen blogissani. Kokemukseni on luonnollisesti henkilökohtainen, mutta paljastaa oman imetykseni kulun tiivistettynä. Painotan vielä, että imetys on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä asia.

Imetystarinani

Esikoiseni syntyi heinäkuussa vuonna 2010. Olin yksinhuoltaja, enkä tiennyt vauvan hoidosta mitään, muuta kuin että vaippaa tulee vaihtaa ja ruokaa antaa. Imetin heti sairaalassa jo. Muistan, kun vauva katsoi silmiini maatessaan vatsani päällä, rauhallisena imiessään rintaa. Ensimmäisistä kuukausista taas muistan vain sen, kuinka kivuliasta imetys oli, mutten suostunut lopettamaan, koska se oli vauvalle niin tärkeää. En saanut apua mistään, mutten osannut oikein pyytääkään. Neuvolassa vain nyökyteltiin, että joo, imettää.Picture 036

Vauva tuli kahden kuukauden ikään, ja neuvolassa tuli puhetta jatkuvasta rinnalla olemisesta. Vauvani oli myös todella itkuinen, heti ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Luulin, että kaikki vauvat ovat itkuisia, joten en osannut kyseenalaistaa tätä. Poskiin alkoi ilmestyä pahaa ihottumaa, ja kakka oli aina erityisen pahan hajuista ja limaista. Neuvolasta ainoat ohjeet olivat, että kiinteitä viimeistään kolmen kuukauden ikään mennessä, jotta itkuisuus vähenisi ja vauva nukkuisi. Jos olisin silloin tiennyt enemmän..

Annoin vauvalle kiinteitä noin kolmen kuukauden ikäisenä. Ihottuma vain paheni, samaten itkut. Neuvolasta sanottiin, että luumu auttaa, ja lisää täyttävämpää ruokaa. Kuinka sokea ihminen voikaan olla?

Reilun kuuden kuukauden ikäisenä lapseni suolisto meni tukkoon, ja hän oli vähällä menehtyä. Vietimme teho-osastolla neljä päivää, jonka jälkeen poliklinikalla muutaman päivän. Lapsi oli nenämahaletkun varassa kuusi vuorokautta, sekä tipassa. Tuona aikana ihottuma hävisi lähes olemattomiin, ja huomattiin, että lapsella on ollut vaikea ruoka-aineallergia joka on pahentunut vain lisäämien ruokien myötä entisestään. Suolen tuppeuma oli lähes sata prosenttisesti liian aikaisten kiinteiden aloitusten, sekä allergioiden yhteensattuma. Lapsen itkut lakkasivat siihen, hän alkoi nukkua paljon paremmin, ja ihottumat lähtivät, kun allergisoivat aineet poistettiin ruokavaliosta. Silloin vasta hoksasin kaiken. Nyt edelleenkin viiden vanha lapseni on maidolle allerginen.

Imetykseni loppui seinään leikkauspäivänä, ja se edelleen itkettää ja surettaa. Olisinko kyennyt jatkamaan, jos joku olisi neuvonut pumppaamaan ja tehostamaan imetystä kuuden vuorokauden jälkeen? Ehkä.

Esikoisen imetys sattui noin kolmeen ikäkuukauteen asti. Johtuiko tämä asennosta vai otteesta? Miksei kukaan tarjonnut edes rintakumia? En tiedä. Esikoisen imetyksestä on jäänyt olo, että olisi pitänyt ottaa itse selvää enemmän. Tiedän, että vika ei ole ollut minussa, ja tein parhaani. Mutta silti, olisin halunnut imettää paljon pidempään.

Syyllisyys on voimakas tunne.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Ajasta ja paikasta riippumatta.

Kuopukseni syntyi marraskuussa 2014. Hän on nyt 9 kuukauden ikäinen. Nyt viisi vuotta myöhemmin en ole enää lasten kanssa yksin. Miehen tuki ja turva on ollut erittäin tärkeässä asemassa, ihan kaikessa.

Ennen syntymää otin paljon selvää imetyksestä, sillä halusin panostaa siihen edellisen imetyksen vuoksi täysillä.

Aivan kuin esikoisenkin aikana, imetys teki kovin kipeää. Ostin rintakumin vauvan ollessa viikon ikäinen, sillä rintani olivat rikki. Imetin lapsentahtisesti, ja kahden kuukauden iässä tiesin jatkuvan rinnalla olon olevan tiheän imun kautta. En antanut neuvolan, enkä muidenkaan vaikuttaa imetykseeni millään tapaa, tiesinhän nyt enemmän kuin he. Rintakumista pääsimme eroon tiheän imun jälkeen, eikä sitä ole enää tarvittu.

Nyt tiesin kuuden kuukauden täysimetyssuosituksestakin, josta minulle ei ollut kukaan kertonut mitään esikoisen aikaan. Sain kuulla paljon epäileviä ja hieman mollaaviakin kommentteja siitä, kuinka ”luulen” maitoni riittävän vauvalle niin pitkään. Silti, kuopus oli pelkällä rintamaidolla ensimmäiset kuusi kuukautta, ja oikein tyytyväinen.

Nykyään vauva syö jo jonkin verran kiinteitäkin, mutta maito on silti pääosassa. Nyt olen huomannut sen, kuinka tärkeä asia rinta on muutoinkin vauvalle, kuin vain ravinnollisesti. Ja etenkin kuinka tärkeää imetys on minulle.

Olen yllättynyt siitä, kuinka erilaisia tuntemuksia imetys on minussa herättänyt. Alkuun minua itketti suunnattomasti, sillä kuopus toi mieleeni esikoisen vauva-aikaa. Olin monesti jo luovuttamassa, mutta sain vertaistukea, ja osasin hakea sitä. Ennen kaikkea imetys on pelastanut vauva-ajan. Minusta on myös tullut ehdoton imetyksen suhteen. En suostu korvikkeeseen niin kauan kuin omaa maitoa riittää, ellei ole hengenhätä. Samaten lapsentahtisuus on mielestäni erityisen tärkeää pienen, mutta myös isomman lapsen kanssa.Screenshot_2014-12-29-23-20-26~2

Alkuun olin sitä mieltä, että imetän niin kauan kuin lapsi haluaa. Mutta nyt yhdeksän kuukauden iässä olen alkanut tulla toisiin aatoksiin. Lähden kouluun vauvan ollessa 11 kuukautta. Vauva jää miehen kanssa kotiin. Jännitän imetystä jo nyt. Haluan jatkaa vähintään vuoden ikään, ja tiedän, että se on mahdollista. Mutta yli vuoden ikäisen imetys ei ole enää niin ehdoton asia minulle, kuin oli vielä puoli vuotta sitten. Silti toiveet pysyvät. Toiveissa olisi pitkä imetys, mutta tulevaisuus näyttää.

Kokemuksieni perusteella haluan oppia imetyksestä vieläkin enemmän. Esikoisen imetyksen vuoksi taas haluaisin ryhtyä tukihenkilöksi, jottei kukaan joutuisi puutteellisten ja väärien neuvojen vuoksi kokemaan samaa. Haluan etenkin vahvistaa ja levittää imetystietoutta, joka on niin todella vähässä maassamme. Haluan olla edistämässä lasten ja äitien hyvinvointia.

 

-emiljaana

Yksin lasten kanssa

Mies lähti viikko sitten keskiviikkona reissuun, lähes kahden viikon reissuun. Voi luoja, mä olin kiukkuinen. Kiukkuinen, koska olin epävarma itsestäni. Miten mä pärjäisin lähes kaksi viikkoa yksin lasten kanssa?

Joku voisi naurahtaa, joku samaistua. Nyt viikko takana, ja olo alkaa olla jo ihan loistava. Olin alkuun todella väsynyt, ja lisäksi oli ne isot sukujuhlatkin, joiden vuoksi valvoimme kaikki kolme ihan liikaa.

Liiallisen valvomisen vuoksi nukuimme ja löhösimme kaksi päivää. Ei vain jaksanut. En minä, eikä lapsetkaan. Sitten ryhdistäydyttiin, ja esikoisen synttäreiden kunniaksi lähdimme Vakoilumuseoon! Esikoinen tykkäsi kovin, siellä oli paljon testailtavaa ja tutkittavaa. Kävimme myös syömässä, ja lopun päivää olimme pihalla. Seuraavana päivänä ulkoilimme koko päivän, ja isäni haki esikoisen hänen hoiviinsa illasta. Jäin siis tiistai-iltana vauvan kanssa kaksistaan. Jotenkin tuntuu orvolta, mutta yritän nyt nauttia tästä.

Vähän on sellainen olo, että mitenkä sitä on joskus valittanutkaan, että yhden kanssa on ollut vaikeaa tai raskasta, sillä nyt se on älyttömän helppoa? Ehkä se johtuu siitä, että ei ole ollut sitä kokemusta. Ja sanonta ”siinä se yksi menee, missä toinenkin” ei kyllä vieläkään pidä paikkaansa. Kukahan senkin on keksinyt.

Esikoinen on siis edelleen isäni luona, heillä on mennyt oikein mukavasti ja ovat soitelleet paljon ihan vain kuulumisia. Minulla on mennyt oikein leppoisasti kuopuksen kanssa. Ensinnäkin kuopus on mennyt nukkumaan noin klo 20, ja aamulla noussut vasta 10-11 välillä. MITÄ?! Mä oon saanut NUKKUA! No siis tottahan toki hän herää öisin syömään, ja usein herääkin. Varsinkin nyt, kun hampaita on puhjennut viikon sisään ihan jokunen jo. Mutta silti hän on nukkunut pitkään! Normaalisti meillä herätään 7-8 aikaan.

Mitenkä sitä sitten on käyttänyt ajan? No jaa. Ensin ajattelin että ompelen kun kerran voin ja jaksan. Mutta kiinnostusta ei ole. En raaski käyttää tätä aikaa siihen. Eräs ystäväni on ollut kahtena iltana seuranani, joimme lasit viiniä ja juttelimme niitä näitä. Ja lopun ajan olenkin vain ollut. Väsännyt vanhoja ”pitäisi tehdä” juttuja pois alta, kuten esikoisen vauva-albumin sain vihdoin valmiiksi (täyttihän hän nyt viisi)! On jotenkin ollut ihanaa vain olla. Ihan hiljaista, ja istut vain.

Silti jotain tänne kaipaa. Kyllä mä olen kiitollinen siitä, että en ole enää yhden lapsen yksinhuoltaja. Nautin silloin kyllä olostani, mutta tämä nykyisyys on vielä parempaa. On ikävä sitä erityisherkkä viis veetä, ja erityisesti ikävä sitä miestä joka aina vaan jaksaa tukea, kannustaa ja kuunnella. Ja etenkin rakastaa. On niin ikävä niitä päivittäisiä haleja, pusuja ja silittelyjä, ja sen pärstää. Menee ihan lässynlääksi, ja tuli varmaan jo selväksi. Mutta se on niin uskomaton apu niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Lässynläästä puheen ollen, mä meinaan mennä sen kanssa naimisiin. Siis ihan oikeasti, ei nyt vain mun päähänpisto, vaan että mentäisiin naimisiin. Mutta mennäkö näyttävästi, hissukseen vai salaa hiipien? Siinäpä pulma.

Nyt meinaan vielä keittää kupin teetä, vaikka kello läheneekin puolta yötä, syödä pikkuisen suklaata, ja olla vaan. Vielä kun voi!

 

-emiljaana

Äiti vapaalla!

(Tämä on kirjoitettu jo viikko sitten, pikku ongelmien vuoksi julkaistaan vasta nyt!)

Kävimme mökillä viikonloppuna. Lähdimme isomummun seuraksi, ja vähän avuksikin. Lapset viihtyivät hyvin, samoin kuin minä! Uskaltauduin uimaankin, vaikka vesi olikin hurjan kylmää. Lämmitetty sauna antoi oman osansa.

IMG_2489

IMG_2492

Sunnuntaina kotiuduttuamme aamusta ajattelin vieväni kummipoikani elokuviin. Hän ei päässyt omien menojensa vuoksi, mutta olin päättänyt silti viettää hetken omaa aikaa ilman lapsia. Pumppasin maitoa ja lähdin kaupunkiin.

Menin yksin, vaikka se onkin ollut mörkö minulle. Silti teki hyvää käydä ihan yksistään ensimmäistä kertaa. Sai hengähtää, eikä tarvinnut miettiä, pitääkö olla sosiaalinen. Mietin pitkään, että mihin meen ja mitä teen. Ajattelin, että hemmottelen itseäni kovin vähän, joten nyt sen teen! Kirpparit eivät olleet auki enää siihen aikaan, joten päätin rikkoa lupaukseni. Ja oikeastaan en ole edes pettynyt. Alkuun vähän kirpaisi, mutta tauko on ollut niin pitkä, että antaa olla.

Kyse on siis ”älä osta uutta vaatetta vuoteen”-lupauksestani. Edellisen vaatteen olen ostanut odotusaikana, ollessani jollain seitsemännellä, kahdeksannella kuulla. Tästä on nyt siis kymmenisen kuukautta aikaa, ainakin. Ostin housut ja paidan. Kolme hairahdustahan sallitaan, joten kaksihan tässä on vasta mennyt! No what ever, meni niihin ainakin kymppi rahaa joten sama se. Suotakoon tämä minulle, kun ei oikein sopivia vaatteita muutenkaan ole laihtumisen myötä.

Kolmisen tuntia olin poissa. Mietin vielä, että menenkö kahvilaan juomaan kahvin ja syömään jotain hyvää, mutta joku tunne sai minut palaamaan kotiin. Jokin huusi sisälläni, että maitobaaria tarvittiin. Kotiin palatessani oli vastassa kolme tyytyväisen näköistä tyyppiä. No mitä hitsiä! Teki mieli lähteä takaisin kaupunkiin, mutta jaa.

Päätin sitten, että menen torstaina vanhojen kavereiden kanssa. Laitoin itse heille viestiä, koska tiesin, että ei minua kukaan koskaan  mihinkään pyydä. Pari kaveria lähti mielellään mukaani. Lähdin yhden maissa. Olin pumpannut maitoa 180ml, ja imetin kuopuksen juuri ennen lähtöä. Minulla oli kivaa, oikeasti. Sai puhua ja kuulla jotain aivan muuta kuin kakkavaippoja, hampaita ja Batmania. Äiti-ihmisenä oli toki jotenkin outoa olla ulkona, varsinkin kun edellisestä kerrasta on 1,5 vuotta.

Kävimme likkojen kanssa terassilla, ja istuttiin kapakassa. Koska enhän mä niihin pääse lasten kanssa koskaan! Vaihtelu virkistää. Kiitos seurasta näille hienoille naisille 😉

IMG_2499

Tuli siinä tyttöjen kanssa puhetta parisuhteestani, ja mietittiin sitten mekkoniompelua häihin, nämä tytöt kun kanssa opiskelevat ompelijoiksi. Saan kaipaamaani apua vastaan, sitten kun se on ajankohtainen. Lopputyönä olisi kiva tehdä oma häämekko, nyt kun on renkaat sormissakin jo lupauksena siitä. Olen jo aika lailla päättänyt mallin ja väritkin!

Palasin yhdeksän aikoihin. Jälleen lapset olivat tyytyväisiä. Kuopus konttasi vastaan iloisena jälleen näkemisestämme. Esikoinen oli jo pedissä odottamassa iltapusua ja peittelyä. Hyvinhän näillä oli täällä mennyt! Kuopus oli juonut maidot ja syönyt kiinteitäkin, mikä on melko harvinaista. Olen helpottunut, että kuopus jää nyt niin hyvin miehen kanssa kotiin. Ei ole enää sitä pelkoa, että hän huutaisi tunti tolkulla perääni. Nyt hän on valmis siihen. Silti muiden luokse hoitoon jättäminen ei ole vielä ajankohtaista. Kyllä sillekin aikansa tulee.

Ilta meni kuitenkin siihen, että kuopus kukkui johonkin lähemmäksi puoleen yöhön. Ei hän malta nukkua. Johtuuko se siitä, että hän on oppinut konttaamaan ja nousee seisomaan, vai hampaista jotka ovat todella lähellä puhkeamistaan? Vaiko vain äidin poissaolosta? Tiedä sitten.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan pieni valvominen ei ollut paha. Olinhan kuitenkin saanut olla pitkään erossa, ja luvan hengähtää!

IMG_2517

-emiljaana

”Olisit vain tyytyväinen”

Nyt on aika lailla seitsemän kuukautta ja kolme viikkoa siitä, kun synnytin kuopuksen. Kuten jo aiemmin ole maininnut, on painoni ollut laskussa siitä asti. Monet äidit sitä toivovat, mutta minä en. Alan olla jo neuroottinen asian kanssa.

No, reilut seitsemän kuukautta sitten painoin tasan 20 kiloa enemmän. Eihän tuo ole paino eikä mikään toisille, ja useimmat olisivat vain tyytyväisiä ”ongelmastani”. Mutta kuvitellaan, että olet hoikka jo valmiiksi, ja siitä vain laihdut ja laihdut. Käykö mielessäsi, onko tämä enää terveellistä? Koska kuihdun kokonaan pois? Ja ennen kaikkea, miksi kehoni ei toimi kuten pitäisi?

Fiksuja neuvojahan olen kuullut vaikka kuinka, kuten ”syö suklaalevy päivässä” ja ”enemmän makkaraa napaan”. Mutta kun ei auta suklaat, leivonnaiset, eikä makkara. Ei, vaikka söisin munakkaan ja pekonia, pitsaa ja leivonnaisia vain päivän aikana.

Sitten kuulen usein, että kun lopetan imettämisen parin kuukauden päästä (tämä ei ole tieto, vaan muiden olettamus), niin lihon sitten kaiken takaisin. AIJAA! MEEDIO PAIKALLA!

Kuulin jo teininä, että sitten kun saan lapsia, niin en ole enää hoikka. No mitäs nyt, kun lapsia on kaksi, ja olen laihempi kuin koskaan?

Loukkaavinta on se, kun painostani naureskellaan ja kommentoidaan julkisesti;

  • ”Ei tuollaisella luuviululla voi olla kuuma” – sanottiin hellepäivänä.
  • ”Ota nyt viides makkara, jos alkais näkymään edes jotain vyötäröllä”.
  • ”Sähän lähdet tän tuulen mukana kohta, pidä nyt kiinni jostain”.

Se päivä, kun minä sanoisin takaisin pyöreämmälle henkilölle, että ”ei ihme, että on kuuma, kun noin paljon lämmikettäkin ympärillä”, ”kannattaisiko jättää makkarat syömättä, jos ne katois pikku hiljaa sun vyötäröltäskin”, tai ”onneks sulla ei ole pelkoa tuulesta, kun elopaino pitää jalat visusti maassa” – olisi vastaanotto hieman erilainen. Miksi? No koska laihuus on joku sairas ihanne, ja oletetaan että pitäisi olla kiitollinen tästä alipainosta. Ja näin ollen laihoille saa puhua miten haluaa. No guess what?

En ole.

Voin lahjoittaa pois, jos saisi takaisin kunnioituksen ja arvostuksen samalla. Laskeeko ihmisarvo koon myötä? Ilmeisesti. Mutta nyt lakkasi. Nyt loppui tämä polkeminen.

”Minusta tuntuu siltä, että sinä et taida ymmärtää kommenttisi loukkaavan minua.”

Aamulla on verikokeisiin meno. Tarkistetaan nyt, onko tämä terveydellinen seikka, noin niinkuin negatiivisessa mielessä. Että onko kropassa jotain vikaa. Samalla kirjoitan ruokapäiväkirjaa, lasken päivän saamat kalorit ja kirjaan painoni ylös. Päivässä tulisi tulla noin 3000ckal, jonka mukaan painoni ei kuuluisi enää laskea lainkaan. Niinpä, ei kuuluisi. No ehkä siitä ollaan fiksumpia tuonnempana.

Viimeisin postaukseni aiheesta on tammikuulta. Tuolloin painoin 61,3kg. Tänä aamuna painoni oli 54,1kg, mikä on viikon sisään ollut korkein saavutukseni. Puoleen vuoteen se on paljon, varsinkin jos sitä välttelee. Terveellisempi ruokavalio ei auttanut. Vedetäänkö nyt ihan plörinäksi, ja syödään ihan mitä vaan, ihan kuinka paljon vaan?

Mutta jos vastaan tulee laiha henkilö, hän ei välttämättä pidäkään siitä laihuuden taivastelusta. Se ei ole ihanne kaikilla.

-emiljaana

Nyt kontataan!

Kuopus on kasvanut hirveästi, ja oppinut paljon uusia taitoja. Hän lähti konttaamaan, ja viikko sen jälkeen nousi jo tuelle seisomaan. Nyt hän kulkee valtavan nopeasti. Joillekin tavaroille on ruvettu kuumeisesti etsimään uusia paikkoja. Nukkuminen on ollut vähän hakusessa, kun koko ajan tekisi mieli kontata ja kiipeillä tutkimaan. Välillä herään öisin siihen, kun hän unissaan konttaa sängyllämme, tai kiipeää minua vasten.

nimetön6

Haimme pinnasängyn kellarista – taas. Nyt kuopus on 7 kuukautta vanha, ja nukkuu pinnasängyssä osan yöstään. Tämä kuulostaa lauseena ”ihanteelta”. Todellisuus? Pinnasänky on sivuvaununa oman sänkymme vieressä, ja siitä on poistettu toinen laita. Näin ollen lapsi on koko ajan tavoiteltavissa, ja silti vieressä, vaikkakin omassa sängyssään. Tämä helpottaa myös yösyöttöjä, jotka ovat erittäin tärkeitä vauvalle. Öisin maito on ravitsevampaa, ja lapsi hakee turvaa ja läheisyyttä, jota päivisin ei enää jatkuvasti tankkaa. Samaten usein unohdetaan lapsen luontainen tarve herätä öisin. Tiesittekö, että vauvan täysi yö on vain viisi tuntia? Ei suinkaan kahdeksaa tai kymmentä tuntia. Nykyihanne vain ei tue lasten luontaista, ja ihan biologista elämää. Heräily ”kaiken aikaa” ei suinkaan ole kiusallaan, tai siksi, että lapsi olisi tottunut liian hyvään.

nimetön1

Jos haluaa tutustua aiheeseen lisää, suosittelen lukaisemaan aiheesta lisää vaikkapa lataamalla linkin sivun vasemmasta laidasta kirjan :) ( http://kiintymysvanhemmuus.fi/referaatit.html )

Sivuvaununa pinnasänky toimii meillä ihan hyvin. Eihän lapsi nuku jatkuvasti siinä, mutta ensimmäiset tunnit ainakin, ja osan yöstä. Viime yö taisi mennä vain kahdella – ehkä kolmella syötöllä, ja lapsi tuli omaan sänkyymme vasta aamuyöstä. Näin me vanhemmatkin saamme kaipaamaamme tilaa hieman enemmän. En silti sulje lapselta perhepetiä pois.

nimetön5

Esikoinen lähti isovanhempien hoiviin lauantaina. Hän ihan tohkeissaan laski jo pitkän aikaa ennen lähtöä päiviä, ja kun se päivä koitti, hän soitteli koko aamupäivän ja ravasi katsomassa joko auto tuli pihaan. Ihanaa, että hän niin kovin odottaa vierailua. On mukava päästää lapsi iloisena yökyläilemään, kuin jännittyneenä!

Samaisena lauantaina kuopuksen oli tarkoitus jäädä hoitoon ensimmäistä kertaa. Veimme kuopuksen hoitajan luokse iltapäivästä, viivyimme hetken, sillä eihän näin pientä voi vaan jättää tutustumatta hieman. Kaikki meni hyvin, lähdimme ja lapsi jäi katsomaan peräämme. Kuuntelimme hetken oven takana, ei hiiskahdustakaan. Päästyämme hetken matkan päähän, tuli puhelimeeni viesti. Lapsi vain huutaa. Ajattelin jo heti että voi ei, ei hän ole valmis. Miksi edes laitoin? Oliko tämä nyt välttämättömyys? Mies oli mukanani, joten emme ihan heti kääntyneet takaisin. Olin päättänyt, että pidän hetken lomaa. Pian tuli hoitajiltakin viestiä, että lapsi rauhoittui.

Saimme hetken nauttia hiljaisuudesta ja vain toisistamme. Harvinaista. Ei ole ollut tällaista hetkeä pitkään, pitkään aikaan. Olimme juuri syöneet hyvää ruokaa ja juoneet lasin viiniä, joten olo oli kaikin puolin kylläinen.

Illemmalla tuli jälleen viestiä, että lapsi alkaa olla itkuinen. Lähdimme heti hakemaan. Olimme ehkä tunnin keskenämme, mutta kyllä se aika oli ihan kullan arvoista. Hoitajille iso kiitos jaksamisesta!

Palattuamme, lapsi oli todella itkuisen oloinen. Hän heti minut nähdessään ilmaisi selkeästi olleensa hädissään poissaolostamme. Hetken itkettyään sylissäni, ja sitten isänsä sylissä, hän kuitenkin rauhottui ja kaikki oli taas hyvin. Illalla hän oli hyvin kiinni minussa. Nukkumaan mentäessä hän ei olisi halunnut irroittaa sekunniksikaan, edes unissaan.

nimetön

Silti tämä pieni tauko teki hyvää. Luulisi ettei noin pieni aika merkkaisi juuri mitään, mutta mitenkäs sitä sanotaan, ”tartu hetkeen”? Sehän sen määrittää. Tartuin hetkeen, ja näin hetki kasvoikin suuremmaksi kuin vain hetki.

nimetön4

 

-emiljaana

Hoitoon?

Kuopus tulee nyt 7kk lähipäivinä. 7 kuukautta pelkkää vauvaa.

Ennen hänen syntymäänsä olen ollut ulkona muistaakseni ennen äitiyslomaa viimeksi. Mitäs siitä nyt olisi, varmaankin 9-10 kuukautta sitten siis. No nyt alkaa tekeen jo tiukkaa.

En mä varsinaisesti kaipaa mitään ulkoilmaa. Mutta mä kaipaan lomaa mun lapsista. Kuulostaa tosi karulta, mutta mä alan olla nyt niin väsynyt, että mä ihan totta kaipaan lomaa. Vaan miksen vaan sitten menisi ulos ja laittaisi lapsia hoitoon?

Nokun mutkun.

Meillä on tasan yksi ihminen joka tuntee kuopuksen edes jotenkuten. Ainoa hoitaja, ja hänkin aristelee, sillä lapsi on melko suuritarpeinen. Kyllä, meidän vauva on suuritarpeinen – tai ainakin musta alkaa tuntua siltä. Hän viihtyy vain pieniä hetkiä edelleenkin itsekseen  lattialla, tai no silloinkin pitää olla samassa huoneessa. Hän vaatii jatkuvasti viihdytystä ja touhuamista, ja sylissä on pakko olla.

Eikä tämä tapaus vieläkään edes syö mitään, joten miten laitat hoitoon? Hän huutaa huutamistaan niin kauan kunnes tulen pelastamaan ja otan syliin – vaikken edes olisi koko asunnossa. Hän vain huutaa. Eikä häntä pysty edes huijaamaan millään hassuilla jutuilla tai leluilla, ei auta laulelut ja kutittelut.

Ei ole edes vaihtoehto että mies hoitaisi lapsia ja minä menisin. Miksi? No koska yksin en takuulla mihinkään mene, ja muuta seuralaista minulla ei ole kuin se mies. Totta, ei mulla ole sellaisia kavereita. Melko surullista.

En ole varsinaisesti väsynyt lapsiin. Olen vain väsynyt siihen että elämäni ei ole mitään muuta kuin lapsia. Kaipaan kavereita, ja etenkin hetkeä ilman äitiyttä. Äitiys on rankkaa. Ei se ole mitään ruusuilla tanssimista ja jatkuvasti kikattelevia lapsia.

Ikävintä tästä tekee se, että kaikki muut ympärilläni kulkevat, menevät ja tekevät, ja heitä pyydetään milloin mihinkäkin – ilman lapsia. Ehkä siinä on se karu fakta iskenyt vasten mun kasvoja, että mulla ei ole ketään kuka mua edes veisi tai pyytäisi mihinkään. Se on se ikävin asia, kun tulee äidiksi. Unohdetaan. Miehiä sitten viedään, jotta saavat lomaa arjen askareista ja vauvan itkusta,mutta äidin tulee kestää se kaikki koko ajan, poikkeuksetta. Tämän tulisi olla tasaväkinen juttu, että kumpikin saa sitä lomaa.

Eihän tämä nyt ole absoluuttinen totuus – on olemassa äitejä jotka menevät ja ottavat omaa aikaa. Mutta surullisen usein ne äidit vaan jäävät kotiin, ja ne unohdetaan. Miksi? Luullaanko, että he pärjäävät syrjäyttämällä omat tarpeensa? Todella moni äiti ei edes harrasta mitään, koska on lapset ja koti, eikä aika riitä muuhun (itse harrastan ompelua, ja joko lapset silloin nukkuvat tai mies hoitaa). Pahimmassa tapauksessa kukaan ei edes muistuta, että tekisi hyvää nukkua hetki pidempään tai laittaa lapset hoitoon (jos nyt sattuu olemaan hoitajaa) ja olla vaan, maata äksänä lattialla tai käydä syömässä, tai ehkä vaan kävelyllä, mennä leffaan tai möllöttää sohvalla. Surullisen usein kuulen myös sen, että on taivaallista käydä kaupassa ilman lapsia, tai päästä suihkuun rauhassa, koska ne ovat ne ainoat hetket arjessa ilman lapsia – joillakin jopa vuosiin.

Miksi äidit unohdetaan? Miksi heidän tarpeensa syrjäytetään? Miksi oletetaan, että heidän ei tarvitse koskaan päästä mihinkään, koskaan olla ilman lapsia?

Mulla tuli burn out. Myönnän sen. Tuli niin vietävän paha olla, kun hoksasin asian. Mua itketti, suretti, ahdisti ja suututti.

Mä haluaisin elää mahdollisimman lapsentahtisesti omien näkemyksieni mukaan, ja laittaa lapsen hoitoon sitten kun hän on siihen itse valmis. Mutta nyt mä laitan oman jaksamiseni tämän asian edelle. Lapsi ei kuole siihen, jos hän on hoidossa, hetken erossa vanhemmistaan, silloin tällöin. No ei kuole, eikä traumatisoidu. Hyödyllisempää, ja turvallisempaa on lapsen olla hyvinvoivan vanhemman luona.

Uupumus on asia, josta vaietaan. Lasten kanssa kuuluu jaksaa koska ”itsepähän teit”. Ei pidä paikkaansa. Ei kukaan jaksa vuosia ja vuosia jatkuvassa uupumuksessa, eikä tarvitsekaan jaksaa. Sanotaan, että kun äiti voi hyvin niin lapsetkin voivat hyvin. Tämä ei ole mikään turha sanonta. Lupasin esikoisen vauva-aikaan, että en koskaan enää vähättele uupumustani. Se ei ole kenekään etu, eikä varsinkaan häpeä.

Joten meillä suunnitellaan nyt lasten laittamista hoitoon ensimmäistä kertaa (no onhan isompi hoidossa aina välillä kun niin haluaa aina olla, oikea kyläluuta). Hoitajia tulikin kaksi, ja toinen niistä voisi imettää, jos tilanne menee ihan hysteeriseksi ja onkin kyse vain rinnan kaipuusta. Tiesittekö, että sairaaloilla on ollut sijaisimettäjiä, ja kotiin on palkattu imettävä lastenhoitaja, silloin ennen vanhaan? No ei nyt niin vanhaan aikaan, sillä mummuni puhui tästä juuri omasta muististaan.

Hoitoon. Mitä me sitten tehdään? Sen näkee sitten.

-emiljaana

Äidille

Äitienpäivä. Muistan ensimmäisen äitienpäiväni. Lapseni oli silloin kymmenen kuukauden ikäinen. Olin tolkuttoman ylpeä itsestäni; olin juuri oppinut puolustamaan lapseni tarpeita oikeasti julkisissa terveyspalveluissa, lapseni allergiat alkoivat selvitä ja hän alkoi voida paljon paremmin, minun ansiostani. Olin selvinnyt hiton hyvin kymmenen erittäin vaikeaa kuukautta yksin lapseni kanssa, ja olin onnellinen! Nyt minulla oli jo vähän haisua siitä, mitä on olla äiti, vaikkakin äitiyteni oli vasta alussa. Nyt tiesin, miltä äideistä tuntuisi äitienpäivänä.

Muistan menneeni sukulaisiin toivottamaan äitienpäivätoivotukset, ja saamaan ne myös itse ensimmäistä kertaa. Kuitenkaan juuri kukaan ei minua muistanut, oma isäni on lähes ainoa, joka muistaa aina. En tiedä, johtuuko siitä oma latistumiseni asiaa kohtaan, mutta kyllä se pienoinen pettymys silloin oli. Ja minun sukuni on iso, oikeasti.

Seuraavana äitienpäivänä lapseni oli jo päiväkodissa, ja hän oli askarrellut minulle lahjan; kukkaruukun, jossa kasvoi ”kaunein kukka äitille”. Silloin itkin, onnesta. Kolmantena äitienpäivänä sain kauniin kortin, neljäntenä kaulakorun, jossa riippui lasilaatta (muovia oikeasti), johon hän oli piirtänyt kuvan.

Nämä kaikki äitienpäivät ovat menneet samalla kaavalla; herään aamulla normaalisti. Muistutan lasta päivästä, ja teemme yhdessä aamiaisen, lapsi haluaa tietenkin valmistaa omani. Loppu päivä on mennyt mummuloissa, joissa harva on minun äitiyttäni muistanut. Toisaalta ei tarvitsekaan, enhän minä ole kuin omien lapsieni äiti, ja omani minua muistavat.

Nyt tänä vuonna kaava muuttui.

Heräsin aamulla kuopuksen äninään. Ennenkuin ehdin nousta, mies nappaa lapsen, hoitaa vaipanvaihdon ja nousee hänen kanssaan painaen makuuhuoneen ovea kiinni.

Screenshot_2015-05-11-13-56-41~2

Seuraavan kerran havahdun lapsen nälkähuutoon, jolloin hänet nostetaan rinnalle. Heräilen siinä samalla, ja kuuntelen kun keittiössä puhutaan ” se on äitille”, muistan että eikä! Sain aamiaisen, ja esikoinen oli tehnyt päiväkodissa lahjan; rannekoru hienoimmilla helmillä!

Päivä meni muuten kaavan mukaan, mutta nyt kaikki muistivat minutkin! En tiedä johtuuko tämä vain siitä, että sukuumme on syntynyt kaksi vauvaa omani lisäksi, mutta samapa se. Muistaminen tuntui kivalta!

Silti äitienpäivä on minulle päivä muiden joukossa, mutta ekstra-aamiainen on aina mukavaa!

-emiljaana

Omin sormin!

Kävimme neuvolassa, kahdesti. Ensimmäinen käynti oli se perus visiitti, pituus, paino ja kuulumiset. Paino nousee hyvin, 8,6kg oli punnituksessa pyöreesti. Mutta pituus! Voi jumpe, kyllä mun pojat on niin vastakohdat toisilleen! Esikoinen oli lyhyt ja pullea (nykyään pitkä ja pullea), mutta kuopus on pitkä ja solakka! 68,5cm. Ei ihmekään että kaikki bodyt kinnaa selän pituudesta ja kaikki haalarit jää painamaan! Mutta muutenhan meillä menee kaikki hyvin. Täysimetyksellä, kipeenä oli mutta siitäkin selvittiin, ja öisin nukkuu ihan kivasti. Äiti vaan laihtuu laihtumistaan (nyt jo alle lähtöpainon) vaikka miten ja mitä söisi.

Toinen käynti olikin sitten rokotuskäynti. Nakkasin homman isälle, tuntuu niin pahalta pitää väkisin kiinni itkevää vauvaa. Nyt rokotteista on jokunen päivä, emmekä ole huomanneet juurikaan mitään sivuvaikutuksia. Ehkä pikkuisen itkuisempi kuin normaalisti.

Käynneillä tuli puheeksi kiinteiden aloitus, koska poika lähenee kuutta kuukautta. Neuvolan olettamuksena oli soseruoat, ja perunalla aloitus. Itse kyseenalaistan tämän. Miksi syöttää soseita, kun vauva osaisi syödä itsekin? Ja miksi aloittaa perunalla, jossa ei ole käytännössä kuin tärkkelystä, kun voisi aloittaa parsakaalilla tai avokadolla, jotka ovat huimasti terveellisempiä? Neuvolassa ihan kysyttiin ”meinaatteko tehdä soseet itse, vai ostatteko kaupasta?”. Vastaukseksi sai: ” ajattelimme sormiruokailla”.

sormi

Joten me sormiruokailemme, emme täysin, mutta painotus on enemmän sormiruoalla. Asiaa vain varjostaa esikoisen allergiat, jotka ovat nyt ikäväksemme puhjenneet uudelleen. Poika reagoi vahvasti johonkin, mutta mihinkä? Ja kun yhdellä lapsella on allergiaa (ja minä olen se kantava osapuoli geeneissä), niin riskialttius toiselle lapselle on myös suuri. Kysyin poliklinikalta hoitajan mielipidettä asiaan, ja he sanoivat, että riskit ovat suuret, muttei ole tietenkään absoluuttinen totuus että kuopuskin olisi allerginen. Esikoinen oireili lähes heti syntymästään lähtien, mutta kuopuksella ei ole vielä ollut mitään (ei edes punoitusta vaipan alueella!), joten olen rauhallisin mielin, vaikkakin pelokas. (Hassu pointti väliin että mä pelkään kaikkea muutenkin, ja tuo mies sitten totesi kerran että ”sä saat kohta jonku syövän tosta stressaamisestas” :D)

Jotenka rennosti ajattelematta allergiaa mutta ajatellen oireita. Meidän piti aloittaa vasta kaksi viikkoa rokotteen jälkeen, mutta kun mitään oiretta ei parina päivänä tullut, ajattelimme että no antaa mennä. Kaksi päivää on nyt menty kiinteillä.

Sormiruokailusta laitan linkkiä loppuun, jos jotakuta kiinnostaa senaloitus, tarkoitus tai muuten vaan toiminta.

Me sormiruokailemme siksi, että se on lapsentahtista, kehittää lapsen motoriikkaa, on erittäin mielenkiintoista ja hauskaa. Ja mikä parasta, lapsi saa päättä itse syökö vai ei, onko nälkä vai ei, tekeekö mieli. Mikä minä olen päättämään näitä asioita, kun en voi tietää mitkä lapsen pohjimmaiset tunteet ovat, muuta kuin arvailemalla. Sotkuista se on, mutta niin on soseetkin! :) Soseet ovat mukana, jotta kiinteitä varmasti menee. Sormiruokailussa on se puoli, että sitä ei pakolti mene alas pariin ensimmäiseen kuukauteen, ja meillä toinen vanhempi on kuitenkin soseiden kannalla, joten fifty-fifty!

sormir

Aloitimme kurkulla, koska jääkaappikylmä kurkku auttaa hampaisiinkin. Alkuun poika ei laittanut lainkaan kurkkua suuhun, vaikka muutoin kaikki sinne menee poikkeuksetta. Hetken tutkiskeltuaan hän maistoi – irvisti – heitti pois. Maistoi uudestaan ja siitä se sitten lähti. Hän ihan innoissaan imeskeli kurkkusiivuja, ja sai ihan palasiakin, varmasti masuunkin asti koska niitä ei näkynyt missään. Miksi kurkku? Koska se on kuin pelkkää vettä, joten mieto aloitukseen, plus ne ikenet kutiavat.

Toisena päivänä annoimme kurkkua, porkkanaa ja parsakaalia. Miksi? Porkkana on hieman makea, mutta terveellinen, ja poikkeaa mukavasti vihreästä väristä. Parsakaali taas on superterveellinen, sekä sairaan helppo pieneen käteen. Kurkkua maisteli kuin tuttua jo, parsakaali aiheutti irvistelyitä. Porkkanaa ei tainnut mennä edes suuhun asti 😀 no, huomenna uusiksi. On muuten älyttömän mielenkiintoista seurata miten lapsi kehittyy, tutkii ja nauttii sen ruoan tutkimisesta! Ihan sairaan upeeta!

Vappu meillä meni kotona. Tulin itse kipeäksi, joten energia aivan lopussa. Teimme kuitenkin munkkeja, ja joimme simaa! Mutta eipä isompikaan poika oikein mitään osannut kaivata lisää. Ilmapalloja meillä ei muutenkaan koskaan ole, koska pelkään niitäkin (hehheh :D). Niitä hän taisi kysyä, mutta harmissaan ei ollut kuitenkaan. Sen sijaan hän oli superiloinen naamiaisasustaan! Hän oli supersankarininja, ja salaman nopee (munkit ehkä auttoivat tässä hieman)! Vappu meni siis mukavan rauhakseen kotona.

vappu

vapp

 

-emiljaana

Alla linkki ihan perustietouteen sormiruokailusta. Samaten, jos googlettaa ”sormiruokailu” löytyy paljon blogeja, joissa on valtavasti arkea sormiruokailijan kanssa, reseptejä, ja tietoutta!

http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=324

Yöhulinat ja ensimmäinen sairastelu.

sade

Neljän kuukauden ikä on kyllä  tosi kiva. Vauva oppii kaikkea uutta, meillä esimerkiksi kiljumisen jalon taidon, itsensä ympäri pyörimisen, leikkimisen, nauramisen ja lirkuttelun. Näistä johtuen ollaankin sitten yöllä oikein hulinapäällä, mikä on toki vauvasta kivaa, mutta ei ehkä muusta perheestä. Kaiken lisäksi rinnalla ei jakseta keskittyä syömiseen koska muu maailma on niin kovin mielenkiintoinen, ja päiväunia ei raaskita aloittaa. Vauva kaipaa jatkuvasti viihdykettä, ja kiukustuu kun ei pääse itse liikkumaan.

nimetön

Toisaalta esikoinen on aivan loistava viihdyttäjä, joten kuopus on malttanut olla hetkiä rattaissakin katsellen esikoista. Kopan otimme pois jo kuukausi takaperin rattaista, sillä se tuntui vain ahdistavan vauvaa. Voisi sanoa, että kuopus alkoi nukkumaan päikkäreitä rattaissa noin neljän kuukauden iässä, kauan siinä menikin. Nyt uskaltaa liikkua paikasta toiseen rattaat mukana, eikä vain lasta kantaen (yhtään väheksymättä kantamista, olen täysin kantamisen puolella).

sade2

Nyt rytmikin on tullut selkeäksi. Aamulla yhdeksältä päikkärit, puoliltapäivin toiset, kolmannet sitten iltapäivällä. Rytmi helpottaa paljon arkea. On helpompi suunnitella menoja, kun tietää koska lapsi nukahtaisin suunnilleen, kuin että lähtisi ihan sokkona arvuutellen.

Mutta ne yöhulinat. Voi, nepäs sekoittaa. Koska yöllä hulinoidaan, on päiväkin vähän yhtä hulinaa. Silti on helpottavaa tietää, että tämä on vain vaihe ja täysin normaalia käytöstä. Sekin olisi kyllä kiva tietää, koska se loppuu.

sade3

Meille saapui kotiin kutsu tutkimukseen. Yleensä sivuutan nämä tutkimukset ihan samantien, mutta tämä oli sellainen mikä herätti mielenkiintoni. Kyseisestä tutkimuksesta ei aiheudu mitään haittaa omalle lapselle, sekä siitä on paljon hyötyä muille.

Kyseessä on tutkimus, jossa tutkitaan silmänliikkeiden kuvaukseen perustuvan laitteiston käyttöä lasten varhaiskehityksen arvioinnissa. ”Tutkimuksen tarkoituksena on kehittää uusia menetelmiä joilla lasten varhaiskehitystä voidaan arvioida aiempaa monipuolisemmin. Tutkimuksessa testataan silmänliikkeiden kuvaukseen perustuvaa menetelmää, joka soveltuu erityisesti näönvaraisen tarkkaavaisuuden arviointiin. Tutkimuksesta saatava tieto voi tulevaisuudessa parantaa mahdollisuuksiamme ymmärtää ja tunnistaa lapsen varhaiskehityksessä ilmeneviä poikkeamia sekä tukea lasten oppimista sekä lapsen ja vanhemman välisestä vuorovaikutusta.”

Käytännössä vauva istuu sylissä ja katselee ruudulta kuvia, ei siis mitään haittaa. Osallistuimme mielellämme tähän, jos siitä vain olisi hyötyä tulevaisuudessa muiden lapsille. Jos aihe kiinnostaa lisää, pääsee linkin kautta tutustumaan aiheeseen ( http://www.uta.fi/med/icl/index.html ).

IMG_1374

Ensimmäinen käyntimme tutkimukseen oli maanantaina, jonka jälkeen kuopus tulikin kipeäksi. Orastavaa flunssaa oli jo edellisenä päivänä, mutta sittenhän se puhkesi kunnolla. Seuraava yö ja päivä meni kanniskellessa itkevää vauvaa tunti tolkulla, onneksi särkylääkkeestä oli hieman apua. Oli kurjaa, kun ei oikein voinut auttaa lohduttomasti itkevää vauvaa. Pojalla oli nenä aivan tukossa, ääni käheänä ja yskittikin. Lämpöä oli hieman, mutta varsinaista kuumetta ei missään vaiheessa. Viime yö meni jo ihan mukavasti, mutta silti tänään on tuntunut menevän taas jo hieman pahempaan suuntaan. Ääni senkun pahenee, ja yskiminen yltyy. Vauva meni yöunille normaalia aikaisemmin. Huomenna on onneksi viiden kuukauden neuvola. Rokotteita lykkäämme, sillä olisi vain vauvan kiduttamista piikittää jo puolikuntoiseen kehoon mitään, jopa aikuiselle.

muumilaakso

Kävimme Muumilaakson museossa, ja esikoinen tykkäsi kovin!

satama

Eväsretki satamaan.

satama2

15268

Auringonlasku ja näkymä parvekkeelta.

Mä tykkään keväästä. Ei ole kuuma, mutta ei juurikaan kylmäkään, eikä lapsia tarvitse pakata pihalle päästäksemme kaikista paksuimpiin vaatteisiin. Samalla aurinko paistaa ja lämmittää kivasti, ja maa alkaa saada värejä. Pitäisiköhän alkaa tekemään kesävaatetta jo, ettei tule kiire?

-emiljaana