Yöhulinat ja ensimmäinen sairastelu.

sade

Neljän kuukauden ikä on kyllä  tosi kiva. Vauva oppii kaikkea uutta, meillä esimerkiksi kiljumisen jalon taidon, itsensä ympäri pyörimisen, leikkimisen, nauramisen ja lirkuttelun. Näistä johtuen ollaankin sitten yöllä oikein hulinapäällä, mikä on toki vauvasta kivaa, mutta ei ehkä muusta perheestä. Kaiken lisäksi rinnalla ei jakseta keskittyä syömiseen koska muu maailma on niin kovin mielenkiintoinen, ja päiväunia ei raaskita aloittaa. Vauva kaipaa jatkuvasti viihdykettä, ja kiukustuu kun ei pääse itse liikkumaan.

nimetön

Toisaalta esikoinen on aivan loistava viihdyttäjä, joten kuopus on malttanut olla hetkiä rattaissakin katsellen esikoista. Kopan otimme pois jo kuukausi takaperin rattaista, sillä se tuntui vain ahdistavan vauvaa. Voisi sanoa, että kuopus alkoi nukkumaan päikkäreitä rattaissa noin neljän kuukauden iässä, kauan siinä menikin. Nyt uskaltaa liikkua paikasta toiseen rattaat mukana, eikä vain lasta kantaen (yhtään väheksymättä kantamista, olen täysin kantamisen puolella).

sade2

Nyt rytmikin on tullut selkeäksi. Aamulla yhdeksältä päikkärit, puoliltapäivin toiset, kolmannet sitten iltapäivällä. Rytmi helpottaa paljon arkea. On helpompi suunnitella menoja, kun tietää koska lapsi nukahtaisin suunnilleen, kuin että lähtisi ihan sokkona arvuutellen.

Mutta ne yöhulinat. Voi, nepäs sekoittaa. Koska yöllä hulinoidaan, on päiväkin vähän yhtä hulinaa. Silti on helpottavaa tietää, että tämä on vain vaihe ja täysin normaalia käytöstä. Sekin olisi kyllä kiva tietää, koska se loppuu.

sade3

Meille saapui kotiin kutsu tutkimukseen. Yleensä sivuutan nämä tutkimukset ihan samantien, mutta tämä oli sellainen mikä herätti mielenkiintoni. Kyseisestä tutkimuksesta ei aiheudu mitään haittaa omalle lapselle, sekä siitä on paljon hyötyä muille.

Kyseessä on tutkimus, jossa tutkitaan silmänliikkeiden kuvaukseen perustuvan laitteiston käyttöä lasten varhaiskehityksen arvioinnissa. ”Tutkimuksen tarkoituksena on kehittää uusia menetelmiä joilla lasten varhaiskehitystä voidaan arvioida aiempaa monipuolisemmin. Tutkimuksessa testataan silmänliikkeiden kuvaukseen perustuvaa menetelmää, joka soveltuu erityisesti näönvaraisen tarkkaavaisuuden arviointiin. Tutkimuksesta saatava tieto voi tulevaisuudessa parantaa mahdollisuuksiamme ymmärtää ja tunnistaa lapsen varhaiskehityksessä ilmeneviä poikkeamia sekä tukea lasten oppimista sekä lapsen ja vanhemman välisestä vuorovaikutusta.”

Käytännössä vauva istuu sylissä ja katselee ruudulta kuvia, ei siis mitään haittaa. Osallistuimme mielellämme tähän, jos siitä vain olisi hyötyä tulevaisuudessa muiden lapsille. Jos aihe kiinnostaa lisää, pääsee linkin kautta tutustumaan aiheeseen ( http://www.uta.fi/med/icl/index.html ).

IMG_1374

Ensimmäinen käyntimme tutkimukseen oli maanantaina, jonka jälkeen kuopus tulikin kipeäksi. Orastavaa flunssaa oli jo edellisenä päivänä, mutta sittenhän se puhkesi kunnolla. Seuraava yö ja päivä meni kanniskellessa itkevää vauvaa tunti tolkulla, onneksi särkylääkkeestä oli hieman apua. Oli kurjaa, kun ei oikein voinut auttaa lohduttomasti itkevää vauvaa. Pojalla oli nenä aivan tukossa, ääni käheänä ja yskittikin. Lämpöä oli hieman, mutta varsinaista kuumetta ei missään vaiheessa. Viime yö meni jo ihan mukavasti, mutta silti tänään on tuntunut menevän taas jo hieman pahempaan suuntaan. Ääni senkun pahenee, ja yskiminen yltyy. Vauva meni yöunille normaalia aikaisemmin. Huomenna on onneksi viiden kuukauden neuvola. Rokotteita lykkäämme, sillä olisi vain vauvan kiduttamista piikittää jo puolikuntoiseen kehoon mitään, jopa aikuiselle.

muumilaakso

Kävimme Muumilaakson museossa, ja esikoinen tykkäsi kovin!

satama

Eväsretki satamaan.

satama2

15268

Auringonlasku ja näkymä parvekkeelta.

Mä tykkään keväästä. Ei ole kuuma, mutta ei juurikaan kylmäkään, eikä lapsia tarvitse pakata pihalle päästäksemme kaikista paksuimpiin vaatteisiin. Samalla aurinko paistaa ja lämmittää kivasti, ja maa alkaa saada värejä. Pitäisiköhän alkaa tekemään kesävaatetta jo, ettei tule kiire?

-emiljaana

Ripaus rokkia kesään!

Meillä on kesällä juhlat. Tai ei meillä, mutta meidän suvussa. Olen aina kokenut juhlat jotenkin vaikeiksi, sillä olen vähän aina ollut hukassa tyylini ja vaatteideni kanssa. Nyt kuitenkin odotan innolla juhlia. Isäni täyttää 50-vuotta, joten juhlat ovat suuret, ja haluan panostaa omalla osallani näihin. Samalla saan hieman haastetta, ja uutta motivaatiota ompeluun.

Päätin tehdä juhlavaatteet itse. Teemana on rock-henkisyys, ja väreinä punainen ja musta (koska ne nyt vaan ovat ehkä parhaimmat värit tähän hommaan). Pojille teen liivit ja paidat, farkut jos on tarve. Mukavuus on mielestäni lapsilla ykkösprioriteetti. Kuitenkin niin että yläosat sopivat farkkuihin, sillä suorat housut eivät vain lämmitä mieltäni. Esikoiselle suoran mustan paidan, ja punaisen liivin. Kuopukselle mustan bodyn paitakauluksella, ja siihen yhdistettynä liivin, jotta lapsella olisi mukavampi olla. Ja jos tuo mies pääsee juhliin mukaan, niin hänellekin jotain kivaa.

Itselleni teen 50-luvun mekon Pin-up tyyliin. Olen aina halunnut kyseisen tyylisen mekon, mutta ne valitettavasti ovat kovin tyyriitä, etten ole malttanut ostaa. Nyt olisi täydellinen hetki tehdä sellainen itse, ja se tulisi jopa käyttöönkin! Mekko tulee olemaan punainen, ehkä mustilla yksityiskohdilla. Mekossa on lyhythihainen paitapuseron mallinen yläosa, jotta etuosan saa auki imetystä varten. Mekon alle teen erikseen vielä mustan tyllihameen, jotta helmasta tulee muhkeampi.

En millään malttasi odottaa pääseväni ompelemaan! Motivaatio on ihan huipussaan, ainoa vaan että talous rajoittaa hieman, sekä aika. Juhlat ovat heinäkuussa, joten enköhän ehdi nämä väsäämään siihen mennessä. Odotellessa teen vanhoja tilaustöitä, joihin kuuluu mm. leggingsejä, paitoja, mekkoja ja yksi pöytäliina. Haastetta tosiaan kaipaan, sillä ihan perusvaatetta osaan mielestäni jo tehdä.

Jännityksellä odotan, saanko valmiiksi, vai luovutanko. Nyt tuntuu siltä, että en todellakaan aio luovuttaa, mutta entä sitten, kun olen itse työn touhussa ja tulee takapakkia? Saas nähdä. Meinasin tehdä näistä vielä portfoliot, jotta saisin ehkä hieman nuoleskeltua opettajia, kun palaan koulun penkille 😉 Kesää odotellessa!

*kuvat lainattu Pinterestistä!*

-emiljaana

Viihteelle?

Muistan miettineeni kuopuksen odotusaikana, että ”anna aikaa myös itselle” ja ”uskalla jättää lapsi isälleen ja lähde viihteelle”.

Olen ollut aina vähän kontrolloiva lapsiini liittyvissä asioissa. Kontrolloiva niin, että hoitoon jätettäessä on aina ollut monta neuvoa ja toisinaan ihan paperilla kaikki ylhäällä. Luulen tämän johtuvan esikoisen allergiasta ja atopiasta, sekä siitä että ollaan oltu aina kaksin. Paperilla on lukenut mm. ruokailu- ja nukkuma-ajat, ihonhoito ja allergiat sekä muuta ns nippelitietoa, kuten ”poika nukahtaa parhaiten näin ja tykkää erityisesti tästä”.

Joidenkin mielestä olen ollut, ja olen edelleen, ylihuolehtiva ja liian kontrolloiva, joidenkin mielestä vain välitän paljon myös hoidossa ollessa lapsestani ja näytän sen vahvasti tätä kautta. Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää että lapsella on kaikki hyvin hoidossa, ja jos siellä jotain on, niin hänen tulee saada aina soittaa minulle tai tulla kotiin jos siltä tuntuu.

Joten voinette kuvitella, että yht äkkiä vastuun jakaminen täysin toisen kanssa saattaa tuottaa ongelmia. Olen vielä lisäksi hieman päsmäri, että ei kun se tehdään näin eikä noin. Tästä harvemmin on mitään tullut sanottavaa nyt vajaan vuoden aikana, mutta itse joudun päässäni miettimään näitä paljonkin. On vaikeaa jakaa lasta, jos on tottunut pitämään hänet täysin itsellään. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ellei ole itse ollut totaaliyksinhuoltaja, ja sitten perustaa uudestaan perheen.

Nyt kuopuksen kohdalla ajattelin, että minun on pakko höllätä otetta jotta isäkin saa mahdollisuuden tasavertaisena vanhempana. En halua, että äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta ja isä komentaa. Ei ei, haluan että kumpikin tekee saman verran. Muistan miettineeni ensimmäisen kuukauden aika monestikin että ”eikä, ei sitä noin tehdä”, mutten kuitenkaan sanonut mitään. Hetken päästä hoksasin itsekin että jos olisin sanonut, olisi isä varmasti turhautunut, eikä mikään olisi hyvin jos kumpikin tekisi täysin samoin. Suurimman osan ajasta arkea helpottaa se, että teemme asiat eri tavalla. Välillä on niin, että lapsi haluaa isän syliin, eikä äidin, aivan sama vaikka äiti pitäisi samalla tavalla sylissä – se ei ole sama asia. Onneksi en silloin alkanut kontrolloimaan.

Silti jos poika huutaa ja huutaa, iskee kontrollifriikki ja käyn hakemassa lapsen toisen sylistä. En kestä kuunnella huutoa. En vain kestä. Välillä haen siksi että aistin isän kireyden, välillä siksi että nyt ei vaan kestä. Huuto on ainoa tilanne joka saa sydämen hyppimään kurkkuun, kummankin lapsen kohdalla.

Viihteelle?

Olen ollut viihteellä viimeksi odotusaikana kaksi (vaiko kolme?) kertaa, mieheni kanssa. Ennen odotusaikaa hieman useammin, sillä esikoinen tykkää yökyläillä (välillä tuntuu, että hän asuisi mielellään muualla, koska kyläily on niin kivaa). Kuopuksen syntymän jälkeen en kertaakaan, kuopus lähenee nyt viittä kuukautta.

En koe, että tarvitsisin vapaailtaa lapsista. Mutta kyllä välillä itkettää jos mies lähtee kaverin kanssa ulos, viihtyy monta tuntia, ja itse hoidat itkuisia poikia kotona, että olisi se kivaa jos itsekin pääsisi. Olisi äärimmäisen mukavaa jos pääsisi hetkeksi irtaantumaan lapsista, ja saisi ajatella jotain muuta, ehkä sitä käyttäytyisikin eri tavalla sen jälkeen.

Mutta tämä tuntuu äärimmäisen hankalalta, lähes mahdottomalta. Esikoinen olisi ihan ok, mutta kuopus. Kuopus itkee isänsäkin seurassa sydäntä särkevästi, jos tissinkaipuu iskee, enkä ole kotona. Siihen ei auta mikään. Lapsi huutaa niin kauan kunnes saavun paikalle. Joku näppärä sanoisi tähän ”anna huutaa, ei se siitä rikki mene”. Mutta miksi antaisin? Se ei tee hyvää isälle, itse en pystyisi rentoutumaan ja lapsi, no, mikäli on lukenut vähääkään lapsen stressistä ja kortisolista niin tietää, että lohduton itku aiheuttaa monen päivän stressitilan, vaikka vauva olisi päälle päin ok.

Toki isä on tuttu, joten ei jäisi hoitoon, saatika yksin. Mutta rehellisesti, kuinka moni äiti nauttii vapaaillasta jos lapsi itkee koko sen ajan? Sanoisin, ettei yksikään tervejärkinen.

En ole aloittanut kehoni reenaamistakaan vielä, vaikka motivaatiota olisi paljonkin, juuri siksi että nuorin ei ole valmis irtautumaan. Tiedän että tämä on vain vaihe, eikä kestä ikuisuutta (sekä kehon palautumiseen suositellaan 9kk tekemättä raskasta liikuntaa, ellei ole sitä jo ennen lasta tehnyt), mutta kyllä se välillä ottaa pattiin. Ystävät ja muut tuttavat menevät ja tekevät vaikka heilläkin on vauvoja, kun itse en vain voi.

Harrastus olisi kiva. Sellainen, mitä tekisi muualla kuin kotona. Se toisi jaksamista arkeen ja saisi mielen pysymään virkeänä. Mutta kerkiäähän sitä sitten kun lapsetkin ovat valmiita. Koska minä en lapsiani huudata yhden vapaaillan takia, tai tunnin lenkin vuoksi jonne voisin ottaa lapsen mukaan. En huudata vaikka käskettäisiin. Ehdoin tahdoin en lapsen luottamusta ja turvallisuuden tunnetta riistä, ellei siihen ole erittäin painavaa hyvää syytä (kuten tehohoito sairaalassa).

Joskus mietin niitä perheen äitejä, jotka sanovat, etteivät ole käyneet viihteellä vuosiin, tai että lapset eivät ole koskaan olleet yökylässä kaikki samaan aikaan. Että miten he kestävät? Olen todennut, että toimiva ja hyvä parisuhde on erittäin tärkeä osa tätä, sekä usko siihe että jaksaa. Ja vaikkei jaksaisi, niin näyttää rehellisesti että kuulkaas tänään on huono päivä ja äitiä kiukuttaa (uskon, että lapselle on näytettävä rehellisesti eri tunteita, eikä pidätellä itkua jos jokin itkettää). Nämä ovat auttaneet omaan jaksamiseeni. Haaveilen leffaillasta ja hyvästä ruoasta parhaan kaverini kanssa, mutta parhaimmat eivät katoa, eli kyllä sitä ehtii. :) Kuopus ei loputtomiin ole niin riippuvainen minusta. Sitä paitsi, onhan hän mahdottoman pieni vielä. Hänellä on luonnollinen tarve olla lähellä, ihan jo selviytymisenkin kannalta.

Screenshot_2015-04-07-01-00-03~2

Kyllä mä pärjään, mutta mitenkä muut äidit? Onko heillä samanlaisia tunteita?

-emiljaana