Pitkähköön postaustaukoon on syynsä. Iloinen sellainen!
Meille vihdoin syntyi pieni poika, äärettömän suloinen, vauvantuoksuinen nyytti. Sitä voisi ihailla taukoamatta, niin kaunis se on.
Se tunne, kun sinusta tulee äiti. Se on jotain, mitä ei voi sanoin kuvailla. Sen haluaa huutaa koko maailmalle, mutta ei ehdi, koska ei sitä pienokaista voi jättää hetkeksikään.
Meidän vauva on nyt 6 päivää vanha. Nämä 6 päivää on opettanut, muistuttanut ja huumannut. Tuonut tunteet pintaan, ja saanut uskomattoman onnen tunteen aikaiseksi. Vaikka olinkin jo valmiiksi onnellinen perheestäni, en silti osannut kuvitella että se onnellisuus voisi näinkin paljon kerralla vielä kasvaa.
Ja vaikka olisi kuinka kipeä synnytyksestä, itkisi imetyksen kivuliaisuuden vuoksi, tai olisi suunnattoman väsynyt, niin silti tuo tuhiseva viattomuus saa kaiken sen kivun tuntumaan mitättömältä, sillä sen vuoksi tekisi mitä vain.
Meillä on vauva-arki alkanut tosi kivasti. Vauva tietty nukkuu paljon, esikoinen on hieman normaalia huomionkipeämpi mutta silti kaikki tuntuu sujuvan hienosti. Ja nyt kun tulee muistoja mieleen esikoisen vauva-ajasta, ihmettelen miten olen jaksanut yksin. Ehkä sen jaksaa kun tiedostaa faktat. Mutta jos nyt olisin ilman maailman parasta miestäni, olisin varmasti itkenyt jo muutamat itkut. Tai olenkin, mutta ne ovat olleet onnen itkuja.
Tämä kahden ihanimman pojan äiti meneekin nyt yöunille, ehkä vielä tirauttaen muutaman kyyneleen täydellisen perheeni vuoksi.
Kävihän se ensilumi! Oli hetken seuranakin. Löhöpäivinä on hyvä viettää aikaa perheen kanssa, ja touhuta lapsen kanssa kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Kuten vaikka lähteä loskakelillä pihalle ja unohtaa ne likomärät vaatteet hetkeksi.
Mä kyllä nautin niistä lumileikeistä. Vaikka oon aika heittäytyväinen lasten leikkien suhteen, niin tää raskaus on vienyt multa paljon voimia, mitä pidemmälle se on edennyt. Mutta lumileikit, oi että ne oli ihania!
Raikas ilma vie pahoinvoinnin pois, ja vaikka joka paikkaa särkeekin, niin se touhuaminen ja lapsen riemu vei voiton kyllä 100-0!
Ollaan paljon pelailtukin nyt, kimbleä ja hama-helmiä väkerrelty. Askarreltu ja piirretty. Ja mä otin tän viikon tehtäväkseni antaa tosi paljon läheisyyttä ja huomiota esikoiselle, koska vauva kuitenkin tulisi pian. Esikoisella on kauhea uhma meneillään, joten se läheisyys ja touhu on auttanut siihenkin aina välillä.
Yksi iltapäivä katsottiin pikku kakkosta, ja siinähän tulee lopussa aina se viikon aihe mistä voi piirtää ja lähettää niille. No, tämän viikon aihe kolahti sitten pojuun ihan täysin ja hän piirsi heti kuvan, kertoi tarinan ja vietiin samana iltana postilaatikkoonkin vielä. Ensimmäinen posti laitettu sinne!
Nyt viikonlopuksi poika lähti hoitoon, jotta saisimme omaa aikaa ja rauhaa miehen kanssa keskenämme. Siispä löhötä ja nukkua! <3
Keskiviikkona tuli käytyä neuvolassa. Neuvolatäti kehui vaihteeksi vatsaani, joka on arveton ja sievä. ”Mukavaa katseltavaa kun se on niin täydellisen näköinen”.
Kaikki arvot kohdillaan, painoa tullut 400g ja sf-mitta menee tasaisesti käyrällä.
Itse olen todella väsynyt. Nukkuisin vain kaiket päivät koko ajan. Neuvolatäti vähän säälivästi puhui että ”saisihan hän jo syntyä, on sopivan kokoinen ja sinäkin jo niin uupunut”.
No tässä sitä sitten odotellaan, että koska. Tekemisen puute on nostanut päätään, ja minulla harvoin on vaikeuksia keksiä tekemistä. Harvemmin on tullut vastaan päiviä, että olisi tylsää. Mutta nyt kun juuri mitään ei jaksa tehdä, niin alkaahan tässä tylsä tulemaan. Löhöily vie valtaosan päivistäni. Nukun pitkin päivää pieniä pätkiä, sillä öisin uneni on hyvin katkonaista jos edes ylipäätään saan unta.
Eipä siinä, nukkuminen ja makoilu on ihan kivaa, joten tehdään sitä nyt sitten ihan urakalla!
Seuraava teksti sisältää voimakasta turhautumista, ja on kirjoitettu tunteiden vallassa. Jos kyseinen teksti herättää ristiriitaisia tunteita sinussa, pahoittelen.
Kyllä harmitti. Se pettymyksen tunne, se oli suunnaton.
Viime viikon torstaina alkoi supistukset. Niitä tuli monta tuntia noin kahden minuutin välein ja ne vain kovenivat koko ajan. Esikoinen hoitoon ja synnärille. Mä olin niin valmis. Mä olin ihan varma sen hetken että nyt se tulee. Synnärille päästyämme oli supistuksia tullut jo 4h säännöllisesti. Kätilö laittoi käyrille ja tutki; 3cm auki. Supistuksia piirtyi napakasti ja tasaisesti. Vuosin myös verta supistuksien alusta lähtien.
Menimme hetkeksi äitiyspoliklinikalle omaan huoneeseen miehen kanssa odottelemaan, kun en vielä saliin halunnut heti juosta. Jälleen kuuden aikaan illasta kun supistuksia oli tullut 7h säännöllisesti, olin 4cm auki ja menimme saliin. Aloin oleen itse jo hieman epävarma, että ei tää tuu tänään.
Salissa kätilö laittoi kanyylin valmiiksi ja kyseli tiedot, hän oli selkeästi ihan varma että vauva syntyy tänään. Jouduin ottamaan lävistykset varuiksi huulistani pois, ja kaikki oli valmista, vain vauva puuttui.
9 aikaan illalla olin jo todella epätoivoinen. Edelleen 4cm auki, mutta supistukset ovat kovat.
11 aikaan kätilö tuli kysymään, haluanko nukkua jo. Tällöin supistukset olivat loppuneet jo kokonaan. Niitä oli kestänyt säännöllisinä 11h, ja sitten ne vain loppuivat. Itkin epätoivossa että oksitosiinia annettaisiin, sillä voimani olivat ihan loppu, enkä jaksaisi millään lähteä kolmatta kertaa synnyttämään samaa vauvaa. Kätilö näytti säälivältä kertoessani kivuistani, mutta totesi ”näillä viikoilla ei aviteta vielä vauvaa ulos” ja ”lääkäri kuulee sinua aamulla kyllä, mutta ilman tarpeeksi painavaa terveydellistä syytä, ei lasta auteta pihalle”.
Voiko olla totta. Ihan oikeasti. Toista kertaa sairaalassa synnyttämässä, ja taas joudun lähtemään kotiin. Ja miksi? Siksi koska viikot olivat vasta 37+4. Parin päivän takia.
”Voitte päättää jääkö mies seuraksi saliin nukkumaan, mutta osastolle emme sinua siirrä. Kerro kun haluat nukkua.”
Kuinka monta kertaa yhtä vauvaa pitää lähteä synnyttämään? Mä itkin. Lähes kaksi vuorokautta putkeen mä vaan itkin. Mä en jaksa enää. Mä oon niin loppu näihin kipuihin ja väsymykseen, ja haluaisin vaan saada vauvan syliini, huokaista että mä selvisin ja katsoa ylpeänä lastani. Ja kun mä olin jo niin varma sen hetken, että yöllä mulla on nyytti kainalossa. Mä en voinut kuin itkeä.
Sitten mua lohdutetaan, tai yritetään lohduttaa. Sanomalla mm ”sen aika ei vaan ollu vielä”, ”sen on hyvä olla siellä” ja ”saisihan se vielä pari viikkoa pysyäkin”. Mutta ajatteleeko yksikään lohduttaja oikeasti, miltä tuntuu lähteä tyhjin käsin kotiin, ja todeta että kolmannen kerran vielä joutuu saman kokemaan? Tosi herttaista ja sillain, arvostan kyllä, mutta kai mä saan oikeasti silti tuntea ne tunteet, mitä mun sisälläni jyllää?
Olin silloin ihan varma että sunnuntaina kun on 38+0 menen sairaalaan ja sanon että en lähde ennenkuin vauva on sylissä. Todellisuudessa sunnuntaina totesin että en mä jaksa edes sen vertaa rehkiä sen eteen. Nyt mua vaan pelottaa, että mitä sitten, kun se oikeasti tuleekin? Olenko mä nyt jo niin kypsä että en osaa lähteä enää oikeaan aikaan sairaalaan? Mitä jos mun voimat loppuukin kesken? Mitä jos paniikki nostaakin päänsä hatusta ja valtaa mielen?
Kävin silloin pelkopoliklinikalla. Siellä hoettiin että ”toinen lapsi tulee helpommin ja nopeammin ja kun se alkaa niin se on hetkessä ohi, ei huolta”. Tekisi mieli mennä kysymään siltä kätilöltä että no mitäs nyt kun se on alkanut jo kahdesti mutta vauva vaan vieläkin on sisällä? Missä se nopeus ja helppous?! Miten nyt lohdutetaan, kun ei menekään niinkuin yleensä?
Niinhän sitä sanottiin ekastakin vauvasta että yleensä ponnistusvaihe on noin 15minuuttia ja plaaplaa diipadaapa mutta mullapa kestikin 55minuuttia ja lapsella hätä.
Ei ole mitenkään yleistä että allergisella lapsella olisi myös ihosairaus tai hengenvaaraa, ja korvatulehdukset loppuvat antibiooteilla, tai että niitä allergioitakaan olisi niin että lapsi siitä kärsisi paljon. No meilläpä on esikoisella ollut vaikeat ja laajat ruoka-aineallergiat, allergioista johtuva suolistotukos jonka vuoksi meinasi henki lähteä, vaikea korvatulehduskierre, jatkuvaa hoitoa vaativa iho, anemia, jatkuvasti verta vuotavat limakalvot (joille ei ole mitään tehtävissä) sekä yleisesti muitakin lukuisia allergioita.
Yleensä ja yleensä. Seuraavan kerran kun joku yleistää ja sanoo että ei varmasti koske meitä, mä nauran niin paskasen naurun ja totean että ”hyvä kun kerroit mitä meille tulee tapahtumaan”.
Siispä turhautuminen on vahvasti pinnassa, ja kyllä, mua suututtaa paljon. Mä vaan toivon että mä saan loppu ajan olla ihan rauhassa ilman yhdenkään kyselyitä ”joko se syntyi?” tai toteamuksia liittyen vauvan oloon vatsassa. Kyllä mä tiedän että sen on hyvä olla siellä, ja saakin olla niin kauan kuin tarve vaatii.
Mutta mä en halua edes ajatella että olen raskaana, vaan elää unessa loput viikot. Mä haluan olla rauhassa, yrittää päästä eroon siitä pettymyksen tunteesta ja ajatella positiivisesti ilman muiden hössötyksiä. Mä haluan vaan olla. Ja synnyttää sitten joskus.
Mitä, kauankohan tässä nyt vielä olisi? No pahimmillaan jos lasketaan 42+0 asti niin onhan tässä vaan 27 vuorokautta. Ja no, jos se menee yliaikaiseksi niin siitähän tulee vain lisää niitä vuorokausia.
Ja uskokaa pois, ei tää synny huomenna että voisin iloisin mielin kirjoittaa seuraavan postauksen nopeasta ja helposta syntymästä. Ei todellakaan.
Jouduin tekemään hieman vaikeahkon päätöksen. Meidän koira on jo pidemmän aikaa käyttäytynyt ongelmallisesti ulkona ollessaan. Kyse ei ole siitä, etteikö koira saisi liikuntaa. Dexin ominaisuuksiin kuuluu liika innostus, ja sen hallitsemisen vaikeudet. Koira innostuu sadasosasekunnissa eikä sitä pysäytä silloin enää mikään. Se on alkanut vetää lenkeillä hirveesti, hyökkii liian innostuneena toisten koirien päälle ja komennuksista huolimatta kulkee kuin korvat lukossa. Tiedossa on, että ongelma kuuluu ikään, sekä vauvan tuloon, ja vaatisi vain tiukkaa kuria ja oikeanlaista koulutusta. Mutta nyt tuntuu että tällä hetkellä ei sitä aikaa ja energiaa ole.
Soimaan itseäni koska olen aina ollut negatiivisella mielellä niiden koirien omistajien kanssa jotka antavat koiran pois koska eivät jaksa, ja nyt lukeudun itse niihin. Ihan kamalaa. Vaikka ei me sitä pois olla annettu. Hoitoonhan se vain meni, mutta pidemmäksi aikaa. En halua koirastani luopua ennenkuin tiedän että olen varmasti tehnyt sen eteen kaikkeni. Ehkä se on vain se ikä, ja se rauhoittuu. Ja kun sanotaan, että eläimet vaistoaa, niin kyllä tuo koira on jokseenkin outo aina ajoittain kotona ollut, ja stressannut vauvan tuloa.
No, onneksi tämä ei ole lopullinen päätös, ja koira on hoidossa paikassa, josta tiedän että siitä pidetään ja ei ole riesana.
Siispä silloin kun koiran hoitoon vein parisen päivää sitten, sain samalla flunssan. Ja niin sai esikoinenkin. Tuli siis hyvään saumaan tuo hoitopaikka, sillä olen ihan totaalisen loppu. Nyt unta on vielä vähemmän kuin mitä olisi pelkkien lonkkakipujen vuoksi, sillä flunssa valvottaa. Tuli sitten yöllä noustua ihan suosilla ylös ja valvottua muutama tunti, kun ei se uni vain tule.
Esikoinen on ollut nyt maanantain kotonakin oman tilansa vuoksi, mutta silti jaksanut hyvin leikkiä. Sillä tässäkin kuvassa haalari on ahdettu täyteen legoja laskien kuinka monta sinne mahtuu 😀
Tänään oli myös neuvola. Nyt se paino sitten päätti lähteä nousemaan, kun sen kanssa on ollut kränää neuvolatädin puolelta. Tänään sitten todettiin että ”nyt nousisi jo liikaa tuo paino..”. Mikään ei ole hyvä. Painoa on toki tullut nyt viikkoa kohden 500g. No, sf-mitta menee tasaisesti, kuten huomaa. En silti ole huomannut edelleenkään ruokailussani mitään ihmeellistä, kuin sen että ruokahalu vähenee jatkuvasti. Tämä ei kyllä katso yks yhteen painon kanssa, mutta syön ruokahalusta huolimatta säännöllisesti, tai ainakin pyrin syömään.
Mua kieltämättä jännittää että minkä kokoinen vauva on, koska esikoinen meni keskikäyrän alla mutta silti oli hyvän kokoinen syntyessään. Mielelläni synnyttäisin siis vaikka nyt tällä viikolla jo, ettei vauva kasvaisi liian isoksi. Mulle tulee pelkoa ja paineita nyt päivä päivältä enemmän, kun mietin, mitä olisi ponnistaa esikoista isompi ulos.
Tänään on viikkoja 37+1, ja neuvolatätikin oli jo sitä mieltä, että kyllä se sieltä saisi jo syntyä. Kunhan flunssan saa pois alta, niin sitten saa kaikkensa tehdä että synnytys käynnistyisi. Joten tässä nyt sitten toipilaana vedellään kuumaa mustaherukkamehua ja katsellaan lastenohjelmia kilpaa niistäen pojan kanssa. Ainakaan ei voi sanoa, etteikö otettaisi leppoisasti!
37+1
Toisaalta mä kaipaan jo vauvan viereeni. Haluaisin niin että hän jo syntyisi, ja saisin pitää sylissäni ja kainalossa. Nyt on alkanut tulla esikoisen ajoilta muistoja siitäkin, mitä oli imettää, ja ne positiiviset muistot herättää suurempaa halua synnyttää. Haluaisin tuntea jo pienen lämmön ja silkin pehmeän ihon omaani vasten. Esikoisesta ei tällaista tunnetta ollut, sillä en tiennyt mitä se on. Mutta nyt tästä tunne on todella voimakas. Tulisi jo.
Päästiinhän me silti tällä viikolla liikkeellekin! Oltiin kaupungilla siskoni kanssa, ja illalla kyllä taas huomasi että tuli liikuttua kotoota muualle. Oli mukava kyllä liikkua, kun harvemmin meitä mihinkään pyydetään, mutta aina se kostautuu. Särkylääkkeitä on mennyt tällä viikolla enemmän kuin koko raskauden aikana, mikä jokseenkin harmittaa, sillä en muutenkaan mielelläni lääkkeitä napsi. Mutta luettuani, että kivun aiheuttamasta stressistä on enemmän haittaa vauvalle kuin itse särkylääkkeistä, niin mieluummin sitten olen kärsimättä ihan niin pitkään kuin normaalisti.
Coffee Housessa välipalalla.
36+0
Möllöttelijä päikkäriseurana.
Joskus kyllä on sellaisia päiviä että mihinkään ei satu, ja olo on ihan mahtava! Sen kyllä huomaa musta. Kiukuttelu kipeenä on toki normaalia, mutta kyllä sen huomaa kaikista noista kanssa eläjistäkin että on mukavaa jos on välipäiviä. Esikoinen on tupannut jo kysymään aamulla että ”ootko sä tänään kipee?”. Harmittaa, koska inhoan kiukutella, varsinkin kun mitään syytä nuo eivät anna sille.
Mua välillä huvittaa se kuinka joillain on sellainen kuva musta että kiukuttelen paljonkin, mutta sitten usein kuulee kuitenkin niiltä jotka näkevät enemmänkin, että oon aika vaisu tapaus kiukuttelun suhteen. Mua huvittaa usein ne hormoonihuuruissa elävät odottajat, joilla on vaikeuksia hallita tunteitaan. Ei mitenkään ivallisella tavalla, vaan sellaisella, että kun yleistetään että kaikki odottajat kuuluvat tähän kastiin, ja itseäni en sellaisena näe. Oon mieheltä ihan kysynytkin että oonko sellainen hirviöodottaja joka kimpaantuu sekunnissa ja huutaa ihan turhista asioista, niin vastaus on usein että ”voitko sä joskus näyttää edes siltä että sua kiukuttaa”. No nyt varmasti on näkynytkin viime aikoina, mutta nää kiukut ei kyllä hormooneista johdu.
Tiedän kyllä että mulla itku tulee tosi herkästi. Siis välillä oikeesti ihan sairaan herkästi. Esikoinen kerran totesi että ”äiti on ihan surkee kokki” ja kehui sitten miehen ihan maasta taivaisiin siinä taidoillaan. Tämähän on siis ihan faktajuttu, mutta mullahan tuli siitä itku. Tunsin kyllä itseni ihan idiootiksi. 😀 Toinen mikä huvittaa on se, että istuin illalla yksikseni sohvalla juoden teetä, mies oli työreissulla. Tästä on viikon verran aikaa. Tuli jostain mieleen vanhoja juttuja miehestä, ja ajasta ennen lasta. Siinähän mä sitten itkeskelin yksikseni sohvalla että oon vaan niin onnellinen kun se on mun, vaikka ihan varma joskus olin että en sitä itelleni saa.
No, asiasta toiseen. Ompelukonekin vihdoin tuli kotiin, toimitus oli vain myöhemmin kuin saumurilla. Joten nyt olen saanut muutakin valmiiksi! Pojalle valmistui teräsmiehen viitta (josta kuvaa en vielä laita, koska loppu puku puuttuu). Niistä lakanoista jo mainitsinkin vauvalle, ja nyt sain vihdoin tärkeimmän valmiiksi, mikä on ollut pitkään haaveena. Meillä on esikoisen ajalta makuupussi ja pieni peitto rattaisiin, ja niiden kuosi ei ollut mieleinen. Joten niihin tein uudenpäällisen kumpaankin. Mainittakoon että alkuperäinen oli keltainen nallekuvioilla, joten olen hyvinkin tyytyväinen mustavalkoiseen, vaikka se värittömämpi onkin. Silti nämä ovat mielestäni paljon mukavemmat. Nyt olen tehnyt kaiken tarvittavan valmiiksi, joten vauva saisi jos syntyä!
No, asiasta toiseen. Ompelukonekin vihdoin tuli kotiin, toimitus oli vain myöhemmin kuin saumurilla. Joten nyt 
olen saanut muutakin valmiiksi! Pojalle valmistui teräsmiehen viitta (josta kuvaa en vielä laita, koska loppu puku puuttuu). Niistä lakanoista jo mainitsinkin vauvalle, ja nyt sain vihdoin tärkeimmän valmiiksi, mikä on ollut pitkään haaveena. Meillä on esikoisen ajalta makuupussi ja pieni peitto rattaisiin, ja niiden kuosi ei ollut mieleinen. Joten niihin tein uudenpäällisen kumpaankin. Mainittakoon että alkuperäinen oli keltainen nallekuvioilla, joten olen hyvinkin tyytyväinen mustavalkoiseen, vaikka se värittömämpi onkin. Silti nämä ovat mielestäni paljon mukavemmat. Nyt olen tehnyt kaiken tarvittavan valmiiksi, joten vauva saisi jos syntyä!